"Vilnalla repii hermoja" (jatkuu)

…tuossa tuokiossa olen tarpomassa ylös rinnettä. Polun oikealla puolella sijaitsevan aitan takaa kuuluu iloisia huudahduksia ja juoksun töminää. Äkkiä sieltä ryntää vilkkaasti elehtivä poika. Hänen takanaan rynnistää vaaleahiuksinen tyttö äänekkäästi nauraen. Poika pujottelee edellä ja kiipeää nopeasti aitan vintille vievät portaat. Hän syöksyy ovesta sisälle, nojaa kaikin voimin ovea vasten, joten tyttö ei saa avatuksi sitä. Hetken tämä takoo ovea, sitten hän huudahtaa: - Kyllä minä vielä saan sinut kiinni! Hei, hän huikkaa toisille lapsille. - Aletaan alusta, Veikko lähti pois pelistä! Hän perääntyy ovelan näköisenä ja laskeutuu portaiden juurelle, johon jää odottamaan.

  

Kohta aitan ovi raottuu ja pörröinen pää työntyy siitä varoen. – Enkä lopettanut, se sanoo. – Aletaan alusta vaan, olen kiltti.

- Vannotko? tyttö portaiden juurella vannottaa.

- Joo joo! Poika virnistää ilkikurisesti ja laskeutuu alas.

  

Lapset kerääntyvät piiriin.

- Kuka ensimmäisenä kiertää pikkuaitan, pääsee linnapallon aloittajaksi, määrää Anni. 

– Lähdetään tämän kepin takaa. Hän asettaa oksanpätkän maahan.

   

Minäkin innostun. Ryntään aitan eteen, valitsen paikkani ja odotan. Pentti ei sano mitään, hän jää päätään pudistellen katsomaan. Anni laskee lähtöluvut ja kaikki ryntäävät matkaan, minä muiden mukana. Jalat lentävät ja hetkessä olen keulilla. Aitta on nopeasti kierretty ja huohottaen istahdan odottamaan toisten joutumista. Yllättäen Martta julistetaankin voittajaksi ja hän saa jäädä lyöjäksi, toiseksi tullut Veikko nostattajaksi. Pettyneenä hiivin kääpiön ja Pentin luokse. Kääpiö murahtelee, mutta Pentti sanoo ystävällisesti: - Etkö sinä taaskaan muistanut, etteivät ne näe sinua?

  

Niin, nyökkään. Niin, eiväthän ne minua huomaa, eivät pysty… Sitten hoksaan ihmetellä: - Miten minä voin nähdä teidät ja te minut, kun noiden kanssa se on vain yksisuuntaista?

- No… Me ollaan tavallaan sinulle välikappaleita, eräänlaisia kanavia, joiden kautta saat tämän yhteyden, Pentti selittää.

  

Puhahdan ja asetun seuraamaan pelin kulkua. Kääpiö kertoo leikin olevan nimeltään linnapallo, kolmesta kopista pääsee syöttäjäksi tai lyöjäksi.

  

Aikansa lapset jaksavat keskittyä pelaamiseen, sitten yksi jos toinenkin hakeutuu vatukkoon ja häviää sen sisään.

- Hei, kuka uskaltaa syödä vattuja riihen luota? huudahtaa äkkiä Anniksi kutsuttu.

- Hui kamala, en minä ainakaan! Tummatukkainen tyttö kääntyy rajusti poispäin. – Sinnehän on heitetty ruumiinpesuveet, kalmoveet!

- No jos sitä ajatellaan, niin miten uskallat tässä ison aitan luona leikkiä? Etkö muista, että sen alla sanotaan säilytettävän kalmavaatteita! härnää Veikko sisartaan.

  Anni kantaa leveää lautaa kiven päälle, Esteri asettuu laudan toiseen päähän ja tytöt ryhtyvät hyppäämään vuorotellen. Esteri rämäyttää jalkansa voimalla lautaan ja Anni pompahtaa korkealle ilmaan. Hän kirkaisee ja ottaa vuorostaan ilmasta vauhtia saadakseen ystävänsä kimpoamaan vielä korkeammalle.

  

Minua naurattaa. Tuotahan mekin leikimme, lempilautaa. Samat leikit ovat siis säilyttäneet taikansa kautta aikojen. Sitten joku tytöistä sieppaa maasta jotain ja heittää sen ilmaan. Pääskynen koukkaa alas ja sieppaa sen nokkaansa. Toisetkin rupeavat heittelemään. Tarkennan katsettani. Höyheniä! Lapset nakkelevat höyheniä ilmaan ja pääskyset sieppaavat ne ja vievät pesäänsä. Innoissani ryntään mukaan, tartun höyheneen ja heitän, heitän, heitän…

Rämähdys karkotti linnut, höyhenet ja kaiken muun. Avasin silmäni. Olin heittänyt päiväkirjan tiileistä ja laudoista kootun kirjahyllyn päällä olevan peltirasian kylkeen ja se piti kovaa ääntä lattialle lennähtäessään. Miten ne tytöt olivat nyt nuorempia kuin aikaisemmin? pohdin. Ajalla ei tainnut olla suoraa linjaa?

  

Pirtistä kuului kimakka ulvonta. Hilla oli rytistänyt lehden, jonka reunamilla luki Vilnalla repii hermoja ja Taimi oli ryöstämässä raivoisasti sitä hänen käsistään. Hän oli tallentanut siihen muiston hetkestä, jolloin äiti oli tympeissään tuumannut, miten hänellä repikään hermoja. Myöhemmin, kirjoitusvirheisen merkinnän löydettyään, äiti oli kertonut olonsa huomattavasti parantuneen. 

  

Valutin menneet soppeen ja kampeuduin portaille. Normaali päivä siis jälleen odotettavissa. 

2. TYHJÄ KIRJA

Kesä oli edennyt jo heinäkuun loppupuolelle ja intohimoinen marjastaja kun oli, halusi Anja käydä koluamassa järven takaiset marikot. Karhunsyötikseen hän komensi Hillan ja minut. Taimi jätettiin kotiin, sillä äiti pelkäsi veneen kuormittuvan liikaa ja katkerana nuorin jäi töhertelemään Kainuun Sanomien reunoihin. 

  

Rantavesillä tuuli ei vielä tuntunut tuimalta, mutta järvenselällä kiehuivat vaahtopäät. Anja souti, Hilla nyökkyi keskituhdolla vetojen tahdissa ja minä viiletin perämelaa vedessä. Kun isosisko taas kerran nykäisi oikein voimakkaasti, keikahti Hilla selälleen veneen pohjalle, älähti ja purskahti itkuun. 

- Katohan, Pihla, kävikö mitenkään, Anja säikähti. - On niin kamala tuuli, etten uskalla pysähtyä. Joudutaan vielä sivutuuleen ja silloin ollaan hukassa. 

  

Kumarruin nyyhkivän pikkusiskon puoleen. Ohut punainen noro juoksi pitkin hentoista niskaa. - Sillä tulee verta päästä! kirahdin kauhistuneena. 

- Paina nenäliinalla, jospa se asettuisi. Katotaan sitten rannalla tarkemmin, Anja neuvoi ja komensi nikottelevan tytön jäämään veneen pohjalle.

  

Hillan takaraivossa oli pikkuinen reikä. Pohjalaudoituksen naula oli perääntynyt ja tietysti juuri siihen oli pää osannut etsiytyä. Onneksi verta ei valunut enää, mutta varmuuden vuoksi hänet jätettiin marjaretken ajaksi Ruottuun äidin siskon luokse. 

  

Hilla oli keittiössä kun palasimme mustikkasankoinemme. Eeva-täti nauroi, että tyttö oli juoda killittänyt maitoa kokonaisen litran kannullisen. Myöhemmin Hilla puolusteli, että kun täti kerran oli kannun pöytään tuonut, oli hän luullut, että se pitäisikin juoda kokonaan. Mutta koska hän oli muutenkin varsinainen maitovasikka, niin ei se liene tuottanut vaikeuksiakaan. 

  

Historian siivet havisivat kosteina ja kellastuneina, kun me Hillan kans poikkesimme entiseen tapaan Ruotun navetan vintille, jonne oli säilötty talon nyt jo aikuistuneiden lasten aarteita, lehtiä, kortteja  ja kuvia. Mikä ihana satumaa! Vain vaivoin sieltä pystyttiin lähtemään, kun Anja huhuili. 

  

Täti kiehautti meille kahvit ja tuli vielä rannallekin vilkutuksineen ja varoituksineen. Tuuli oli yhä kova. Vesi kiehui ja ärjyi pelottavasti, joten Anja komensi meidät veneen pohjalle istumaan, ettemme heilahtaisi aallokossa laidan yli. Vene keikkui aalloilla ja se ajelehti väkiselläkin laineiden mukana kohti Juntusta. 

  

Siimeksen tuntumassa päästiin pahimmasta myräkästä. Siinä Anja sai veneen täysin hallintaansa, jonka jälkeen hän pysytteli visusti rannan suojissa ja kiskoi kuormansa kotirantaan.

  

Kotiväki odotteli huolissaan. Isä oli ennättänyt käydä jo monet kerrat rannalla tähyilemässä ja kävellä kaahkasi nyt levottomana ympäriinsä. Hillan haava sai asianmukaisen kauhistelun osakseen ja tyytyväisenä tyttö riensi leikkeihinsä.

  

Selma ja pikku Silja olivat tulleet sillä aikaa. Viljami oli kaukana maanviljelyskoulussa, he kaipasivat seuraa ja vaihtelua eivätkä marjatkaan olisi pahitteeksi. Niinpä seuraavana aamuna suunnattiinkin kohti Vippavaaraa sankoja heilutellen, repussa voileipiä ja termospullollinen kahvia. Silja jäi mummun ja ukin hoiviin. 

  

Polun kuivat neulaset kattoivat puunjuurten väliset lokerot. Sade oli ajanut ne kasoihin, jotka levisivät kahisten kengän alta. Aurinko pilkahteli puiden välistä ja heikko tuulenpoikanen värisytteli niiden oksia kevyesti, joten päivä oli marjastukseen mitä sopivin. 

  

Myllypuroa ylittäessäni vilkaisin varkain myllyn raunioille pikaisen käden huiskahduksen toivossa. Sitä ei näkynyt, eipä tietenkään; kaikki tontut ja peikothan näyttäytyivät tätä nykyä enää vain unissa, niissäkin harvoin. Siitä huolimatta heilautin Jemmarille huomaamattomasti toisten selän takana, katsoihan se kumminkin ja jatkoin muina miehinä matkaani. 

  

Aukeaman reunasta oli poimittu jo niin usein koko kylän voimin, että tällä kertaa päätettiin suunnata kauemmaksi. Pian yksi jos toinenkin kumartui nokkaisemaan marjan sieltä, toisen täältä ja vähitellen kadotin toiset näköpiiristäni. 

  

Pysähtelin alussa satunnaisesti mustikoita verkalleen noukkien, kunnes osuin todelliseen marikkoon. Iso kivi esti näkyvyyden, joten päätin ensin täyttää astiani kaikessa rauhassa ja vasta sitten huhuilla lisävoimia. 

  

Niinpä polvistuin mustikkamättään vierelle ja annoin kätteni laulaa. Mättään tyhjennyttyä siirryin seuraavan luo ja siitä taas seuraavan, kunnes iso kivi oli kierretty. Tuon kiven alle tulisi kyllä hyvä maja, hoksasin ja siinä samassa välähti - juuri tämän saman kiven ääressähän olin pohtinut tuota majajuttua ennenkin!

  Sehän oli Vippavaaran noidan luolaan vievä kivi!