Rysky (jatkuu)

Syksyn värit kirjovat pellon reunamien lehtipuita. Vilkaisen ohimennessäni rannalla kököttävän savusaunan mustunutta ovenpäällystä ja nousen ripeästi rinteen Pentin ja kääpiön perässä. Saavumme talon sisäpihalle, jonka reunamille ollaan tälläämässä keltaista jalaksilla seisovaa puimakonetta ja sitä pyörittävää moottoria. Ne ovat miesten puheista päätellen yhteisiä pyykköskyläläisten kanssa ja ne on vasta uitettu sieltä lautan päällä ja vedetty hevosella pihapiiriin.

Muistan nähneeni tuon koneen pienenä, ryskyksi kai sitä silloin sanottiin. En kuitenkaan muista kunnolla ymmärtäneeni siitä muuta kuin sen, että toisesta päästä sen kitaan syötettiin joitain "heiniä" ja toisesta päästä ne tippuivat säkkiin. Kuullessaan tämän kääpiö ryhdistäytyy ja rupeaa selostamaan.

- Kuten näet, moottorista kulkeva remmi pyörittää tuota  puimakoneen sivulla olevaa pyörää. Siitä kulkee hihna toiseen pyörään, joka puolestaan liikuttaa koneen keskellä edestakaisin liikehtivää lavaa. Tuo nuori mies, joka syöttää lyhteitä koneen kitaan, koettaa saada ne kokonaisina menemään sinne. Kaleet tippuvat koneen alapuolelle ja huomaatko, miten tuo vaaleahiuksinen tyttö kerää niitä auskarilla, puisella kauhalapiolla? Ne viedään uudelleen eroteltaviksi vihneistä ym. roskista. Vihneet jäävät ruumeniin, joista tehdään hauteita lehmille syötäväksi.

  

Kääpiön selostusta kuunnellessani suuni muodostaa tuon tuostakin kysymysmerkin, mutta kääpiö jatkaa vaan. Viimein Pentti tönäisee tätä kyynärpäällään ja kääpiö vaikenee. Ehätän tiedustelemaan, mitä kummaa siinä oikein tapahtuukaan. Kääpiö näyttää kyllästyneeltä.

- Puimakone eli rysky ei saa kerralla eroteltua kaikkia jyviä viljankorsista, joten niitä tippuu ruumenien mukana maahan. Niitä sanotaan täällä kaleiksi ja ne laitetaan uudelleen puhdistettaviksi koneeseen, jolloin muu roska erottuu jyvistä. Näistä ruumenista tehdään lehmille hauteita siten, että niiden päälle kaadetaan kuumaa vettä ja jauhoja, jolloin vihneetkin pehmenevät syömiskelpoisiksi.

  

Tuijotan lyhteitä syöttävää miestä. Tämä näyttää kumman tutulta ja sitten valkenee: sehän on Marken isä! Nuorena ja suoravartisena, mutta itsensä näköisenä. Uteliaana hiivin lähemmäksi, ojennan käteni nyhjäistäkseni miestä, kysyäkseni, mutta silloin kuuluu portailta huuto: - Syömään! Ruskeahiuksinen lettipäätyttö (äiti?) siellä ilmoittaa ruoka-ajan koittaneen.

- Tullaan kuhan on saatu tämä pensa poltetuksi! vanhahko pienoinen ja laiha mies huutaa. Hänen äänensä kantaa voimakkaana kaikkialle. Tyttö huiskauttaa kädellään ja palaa sisälle.

  

Kääpiö virnistää. - Luulitko, että se näkisi sinut? Tuo mies?

  

Hämmennyn. Eipä kai... No ei tietenkään mies olisi huomannut minua! Eikä kukaan muukaan, olemmehan näkymättömiä vierailijoita toisesta ajasta…

  

Kun ruokailijat lähtevät sisälle, jalkani vetävät vastustamattomasti heidän jälkeensä. Astumme eteisestä keittiöön, jonka pöydälle ennestään tuttu tummahiuksinen nainen kantaa parhaillaan höyryävää keittokattilaa. Taas sävähdän. Mummu! Ja jos tuo on mummu, niin isoääninen mies on ukki! Katselen tarkasti molempia, sitten tyttöjoukko täyttää hyörinällään keittiön ja jostain syystä pelkään jääväni jalkoihin. Kamarin ovi on auki ja uteliaana pujahdan siitä sisälle. Kamari on tilava, kaksi sänkyä on sijoitettu molemmin puolin huonetta, pöytä ikkunan alle. Ikkunasta näkyy järvelle. Astiakaappi komeilee oviseinällä ja kiviuuni kohoaa nurkassa oviaukon toisella puolella.

  

Keittiöstä kaikuu taas vanhan miehen kuuluva ääni. Käännyn palatakseni. Astun ovelle…

Aamuaurinko tuikkasi suoraan silmiini.  Olin potkinut peiton päältäni, minulla oli hiki ja vartalon alle jäänyt kirja tuntui poraavan kylkeen reikää. 

20. RYSKY

Aidan taakse, lähimetsikköön, kohosi haaveilemani maja pintalaudoista, sellaisista, joita muut eivät tarvinneet. Seiniin jäi tietenkin rakoja, mutta ei se haitannut. Ovisaranat siihen sai samalla systeemillä kuin navetan vintillekin. Rakensin mökin yksin alusta loppuun.

  

Hökkelistä oli hyvä tarkkailla ympäristöä, leikkiä vaikka intiaanileikkejä ja olla vaanivinaan valkonaamoja ja villieläimiä. Erämaan kova laki olisi toisinaan vaatinut tietysti riistankin metsästystä, mutta siihen en pystynyt edes mielikuvituksissani, sillä hyppäsinhän polultakin syrjään, jos huomasin muurahaisten käyttävän sitä kulkureittinään.

  

Mutta majassa ollessa häipyivät kaikki tavalliset asiat. Oli vain hiljainen metsä, jonka ääniä kuulostelemalla sai tarkan tiedon petojen ja vihamielisten ihmisten olinpaikoista. Onneksi oven sai säppiin, joten hiipien tehdyn tutkimusmatkan jälkeen oli helpotus pujahtaa sisälle ja laittaa salpa paikoilleen. Seinälle kyhätyltä laudalta valitsin yleensä jonkin lehden tai kirjan ja sy­vennyin siihen. Niin, sikäli mikäli sääskiltä rauhaa sain. Jotenkin siellä oli kumma tunne… kuin ne entiset leikkikaverit olisivat kulkeneet mukana, en vain enää pystynyt näkemään niitä. Niin, muulloin kuin unessa.

  

Sateella mökissä ei voinut ollenkaan oleskella, koska silloin sääskien ylivalta oli ehdoton, ne iskivät kimppuun ja tunkivat kärsänsä joka paikkaan. Alkukesästä olinkin aina punaisilla pahkuroilla. Niitä kynsiessä iho meni rikki ja  tietysti niiden päälle kehittyvät ruvetkin oli vähän niin kuin pakko repiä pois, joten nahka näytti jatkuvasti miekanpistojen harjoittelukentältä. Sääsket tykkäsivät minusta. Ehkä ne olivatkin ainoita siinä suhteessa, tulin joskus ajatelleeksi…

  

Oli ilta, joten makoilin vinttihuoneessa ja luin, mitäpä muuta. Eihän unimaailma löytäisi minua, elleivät kirjat viitoittaisi sille suuntia. Haukottelin makeasti, oikeastaan olisi nukuttanut jo, mutta tartuin kirjaan uudelleen. Vinttihuoneen ikkunasta tulvi vielä sen verran valoa, että lukea näki. Vähän ajan päästä silmät rupesivat lupsahtelemaan ja kirja tipahti lattialle. Hajamielisesti kurottauduin sitä kohti, mutta valoisa hahmo olikin jo ojentamassa sitä minulle. Sateenkaaret leiskuivat kannesta kirkkain värein. Tietysti, ainahan se Nelli toi vain sen yhden ja ainoan kirjan, Tyhjän Kirjan. Siis uusi matka menneeseen taas odotettavissa! Uteliaisuudesta kihisten astuin kirjaan.