Nyt se ei hievahtanutkaan, vaikka kuinka yritin työntää joka puolelta. Pönkitin jalkani maahan ja puskin. Tuloksetta. Olkoon! Annallahan oli ollutkin se pilli… Lannistuneena läpsähdin kiven juurelle. Väsytti ja janotti, mutta eväät olivat Anjan repussa. Nojauduin kivenjärkäleeseen ja suljin silmäni.
Käpy ropsahti uinujan poskelle, sitten toinen ja kolmaskin. Varovasti raotin luomiani. Tuuheahäntäinen orava kurkisteli kiven päältä ja pudotteli käpyjä maahan.
- Hei! virkoin sille puoliääneen. - En minä mikään käpykolo ole!
Kurre hermostui äänestä ja ryhtyi ryntäilemään kiven päällä edestakaisin, kunnes katsoi parhaimmaksi kipittää sen toista kuvetta alas ja pinkaista lähimpään kuuseen. Annoin itseni vajota uudelleen.
Jokin sipaisi kevyesti olkapäästä. Säpsähdin. Vieressä häilyi utuinen hahmo. Epäuskoinen oivallus hälytti aivoissa. Nelli? Hahmo viittasi kohti syvennystä, josta erottui hämärästi jotain. Siellä häämötti ihmisenmuotoinen olento.
Vilkaisin kysyvästi sivulleni, mutta Nelli oli poissa. Vetäydyin taaksepäin, varma on aina varmaa. Olento ojensi kättään minua kohti.
- Kuulehan. Ääni tuntui humisevan kaikkialla. – Ota tämä… Se raottaa sinulle ovea odottamattomiin suuntiin…
Selkääni pitkin kiiri outo väristys.
Mitä olento tarkoitti? Raottaa ovea? Mitä ovea? Kuka tuo oikein oli? Vippavaaran noitako?
En ennättänyt sanoa sanaakaan, kun kirja oli jo kädessäni. Aukaisin kannen uteliaana, selasin sivuja, mutta ne avautuivat rikkumattoman puhtaina ja valkoisina. Alusta loppuun. Ymmälläni silmäsin syvennyksen suuntaan.
- Kyllä sinä aikanaan näet siellä mitä pitääkin, kirjan sisältö avautuu vähitellen… Älä hätiköi… Pidä se tallessa. Kun aika on kypsä, kirjakin on ikään kuin luettavissa, niin sanotusti... Ääni kuiski koko ajan yhä epäselvemmäksi muuttuen.
Pohdin, miten tyhjää kirjaa luettaisiin, mutta nyökkäsin vain ja pistin opuksen anorakin taskuun. Katseeni nostettua olin yksin.
Taimi pistäytyi kiven takaa. - Täällähän sinä olet! Me jo luultiin, että karhu sinut on syönyt, kun ei kuulunut mitään, vaikka kuinka huudettiin, hän taivasteli. – Höh, et kai sinä ole nukkunut? epäili hän, kun haukottelin ja hieroin silmiäni.
- No höh vain, en tietenkään. Väsyttää, pyhähdin, nousin ja tartuin sankooni. - Missä ne muut ovat? Eikö me voitaisi jo lähteä?
- Pitää varmaan poimia ensin astiat täyteen, eivät ne Selma ja Anja muuten lähde, Taimi huomautti happamasti. – Tule nyt toisten luokse. Et ole saanut vielä kahviakaan.
Huokaisin ja lähdin sisareni perään.
Kuluihan siinä vielä hetki jos toinenkin, ennen kuin vihdoinkin oltiin valmiita kotimatkalle. Sankot olivat täyttyneet ja repun eväspussit vaihtaneet sisältönsä marjoihin, joten hyvällä omallatunnolla voitiinkin lähteä. Kovasti kyllä jo väsyttikin ja Myllypurolla meinasin kompastua mättääseen ja kaataa astiani, mutta vältyin siltä nipin napin.
Kenties kiitos siitä kuului salaman lailla pyörähtäneelle epätavallisen voimakkaalle tuulenpuuskalle, joka kummasti puhalsi juuri minun kohdallani tukien minut tasapainoon taas. Ympärilläni leijui valkeata ainetta.
Kuin jauhoa. Kiitos, Jemmari!
Virnistäen lähetin raunioille lentosuukon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti