Aidan taakse, lähimetsikköön, kohosi haaveilemani maja pintalaudoista, sellaisista, joita muut eivät tarvinneet. Seiniin jäi tietenkin rakoja, mutta ei se haitannut. Ovisaranat siihen sai samalla systeemillä kuin navetan vintillekin. Rakensin mökin yksin alusta loppuun.
Hökkelistä oli hyvä tarkkailla ympäristöä, leikkiä vaikka intiaanileikkejä ja olla vaanivinaan valkonaamoja ja villieläimiä. Erämaan kova laki olisi toisinaan vaatinut tietysti riistankin metsästystä, mutta siihen en pystynyt edes mielikuvituksissani, sillä hyppäsinhän polultakin syrjään, jos huomasin muurahaisten käyttävän sitä kulkureittinään.
Mutta majassa ollessa häipyivät kaikki tavalliset asiat. Oli vain hiljainen metsä, jonka ääniä kuulostelemalla sai tarkan tiedon petojen ja vihamielisten ihmisten olinpaikoista. Onneksi oven sai säppiin, joten hiipien tehdyn tutkimusmatkan jälkeen oli helpotus pujahtaa sisälle ja laittaa salpa paikoilleen. Seinälle kyhätyltä laudalta valitsin yleensä jonkin lehden tai kirjan ja syvennyin siihen. Niin, sikäli mikäli sääskiltä rauhaa sain. Jotenkin siellä oli kumma tunne… kuin ne entiset leikkikaverit olisivat kulkeneet mukana, en vain enää pystynyt näkemään niitä. Niin, muulloin kuin unessa.
Sateella mökissä ei voinut ollenkaan oleskella, koska silloin sääskien ylivalta oli ehdoton, ne iskivät kimppuun ja tunkivat kärsänsä joka paikkaan. Alkukesästä olinkin aina punaisilla pahkuroilla. Niitä kynsiessä iho meni rikki ja tietysti niiden päälle kehittyvät ruvetkin oli vähän niin kuin pakko repiä pois, joten nahka näytti jatkuvasti miekanpistojen harjoittelukentältä. Sääsket tykkäsivät minusta. Ehkä ne olivatkin ainoita siinä suhteessa, tulin joskus ajatelleeksi…
Oli ilta, joten makoilin vinttihuoneessa ja luin, mitäpä muuta. Eihän unimaailma löytäisi minua, elleivät kirjat viitoittaisi sille suuntia. Haukottelin makeasti, oikeastaan olisi nukuttanut jo, mutta tartuin kirjaan uudelleen. Vinttihuoneen ikkunasta tulvi vielä sen verran valoa, että lukea näki. Vähän ajan päästä silmät rupesivat lupsahtelemaan ja kirja tipahti lattialle. Hajamielisesti kurottauduin sitä kohti, mutta valoisa hahmo olikin jo ojentamassa sitä minulle. Sateenkaaret leiskuivat kannesta kirkkain värein. Tietysti, ainahan se Nelli toi vain sen yhden ja ainoan kirjan, Tyhjän Kirjan. Siis uusi matka menneeseen taas odotettavissa! Uteliaisuudesta kihisten astuin kirjaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti