Kaikki muut olivat lähteneet kylille. Ulkona helotti jälleen kirkas kevätaurinko ja hohtava hanki kutsui.
Vetäisin ulkovaatteet niskaani ja kiinnitin kuistin seinää vasten norkoilevat sukset jalkaani. Näillä Helsingin-reissulta saaduilla suksilla oli hyvä solautella latua kuin latua. Edelliset sujuttimet olivatkin sisaren peruja ja vielä sitäkin varhaisemmat olivat näppäräkätisen Anjan omin käsin minulle tekemät. Ja nätit ne olivat olleetkin, keskiosastaan vielä punaisiksi maalatutkin! Kärjet oli saatu kohoamaan laittamalla ne sitä varten valmistettuihin telineisiin puristuksiin. Kovin käyriä niistä ei tietenkään tullut, mutta sen verran kuitenkin, etteivät sukset ainakaan heti tasaisella ladulla tökänneet.
Pellon poikki vei metsämiehen latu ja lähdin huvikseni seuraamaan sitä. Välillä upotti ja nousut ja laskut vuorottelivat tasaisesti. Äkkiä jäljet nousivat kallion päälle. No, kai minä nyt tuosta pääsen, onhan tuo toinenkin päässyt… tuumin ja rupesin keinottelemaan ylöspäin.
Yllättäen jalka luiskahti kallion koloon ja kupsahdin pyrstölleni toinen jalka syvennyksessä, toinen suoraan ylös sojottaen. Hampaat irvessä ponnistelin sauvojen avulla pystyyn ja sain kuin sainkin vetäistyä koiven suksineen halkeamasta. Hiki höyrysi ja tuumin jo kääntyä takaisin, mutta päättelin sitten, että olin ollut matkalla jo niin kauan, että varmaankin latu päättyisi pian.
Arvaamatta lumi petti jalkojen alla ja siinä rytäkässä juutuin linkkuasentoon kallion halkeamaan molemmat jalat ylöspäin.
Herra hyvästi siunatkoon, nyt taisi käydä tosi köpelösti! manailin ja yritin hätäisesti sohia sauvoilla tukea. Sauvat upposivat kuitenkin lumen läpi enkä saanut niillä mitään otetta.
Hyinen lumipaakku solahti niskasta aluspaidan alle paljaaseen ihoon, sävähdin, hytkähdin – ja luisuin vielä vähän alemmaksi. Hiki rupesi kuivumaan ja vilu puskeutui salavihkaa sen tilalle. Täristen koetin räpistellä irti vielä kerran, mutta en saanut itseäni liikahtamaankaan.
Toivottomuus hiipi vähitellen pipon alle; kukaanhan ei tiennyt, minne olin lähtenyt, joten tokkopa etsijät osaisivat täältäpäin katsellakaan. Entäpä jos tässä lähistöllä, vaikkapa juuri tässä suoraan alapuolella onkin karhunpesä? Tai susilauma sattuu paikalle?
Lähes pakokauhun vallassa jatkoin rimpuilemista, ainoana tuloksena koloon jumiutuminen vielä tiukempaan, mikäli mahdollista.
Epätoivoisena tähysin yllä kaartuvalle tummenevalle taivaalle. Hätä kumpusi sielun äärimmäisistä syvyyksistä ja se sinkosi viestin kauas toisiin ulottuvuuksiin.
Missä sinä enkeli olet? Etkö nyt seurannutkaan minua?
Äänetön huuto täytti pääkopan ja kiiri siellä kumisten ympäri, ympäri…
On säästettävä voimia ja levättävä välillä, huomasin sitten ja koetin rentoutua. Rakas, hyvä Taivaan Isä, auta minua taas kerran! pyysin.
Äkkiä tuntui kuin suojelusenkelini olisi seissyt siinä vierellä. Sisäisten silmien eteen nousi kuva kirkkaasta hahmosta, joka seurasi tutun näköistä lasta, kulki lakkaamatta tämän vierellä, nosti ylös hänen kompastuessaan, sulki syliinsä ja keinutti lohduttaen ahdistuksen ja itkumyrskyn keskellä.
”Käy lapsonen siltaa vaarallista. Ovat vaahtopääaallot alla uhkaamassa. Mutta vierellään enkeli hohtava ohjaa, vie perille lapsen, häntä siivillään suojaa…”
Tuota ääntä en ollut kuullutkaan pitkään aikaan! Sydämeen valahti entinen soma läikähdys. Säkeet valoivat mieleen rohkeutta ja luottamusta ja jälleen kerran sain varmistuksen tunteelle, etten milloinkaan olisi yksin. Siispä mitään hätää ei nytkään olisi.
- Hei! Ojennahan tänne ne torrakkosi! kuului siinä samassa toinenkin tuttu ääni. Kaapo seisoi halkeaman reunalla ja Anna oli parhaillaan sivakoimassa paikalle. - Koeta päästä eroon noista suksista ja keplottele sitten jalat takanasi olevaa kalliota vasten, niin että voit tukeutua siihen… Ja sitten vain työnnät niillä.
Helpottuneena kurkotin ja sain sukset irrotetuiksi. Ne solahtivat oitis kallion koloon. Varovasti hivutin toisen jalan sivukautta alas ja tälläsin kengänpohjan tiukasti kiveä vasten. Sitten nojauduin eteenpäin vatsan varaan, liu´utin toisenkin jalan taakse kalliota vasten ja ojensin sen jälkeen tontuille ensin toisen ja sitten toisen sauvani. Ponnistin jaloillani... ja humauksessa löysin itseni makaamasta rähmälläni halkeaman vierestä.
- Voi että... Kiitos! läähätin ja jäin hetkeksi lepäämään pää käsivarsien varassa. Kun viimein kohottauduin, ei lähellä näkynytkään enää ketään. Hölmistyneenä vedin sukset syvennyksestä, kompuroin vaivalloisesti niiden päälle ja kiinnitin siteet. Olikohan päässäni jotain vikaa? Kuvittelinko olemattomia?
Ylöspäin näytti olevan lyhyempi ja selvempi reitti kuin tulosuuntaan, mutta empiessäni, jatkaisinko eteenpäin vai palaisinko sittenkin entisiä jälkiä takaisin, olin kuulevinani etäisen kaiun, joka tuntui helisevän kallion laelta: - Tänne… Tänne…
Niinpä ponnistelin sivunousua kallion päälle, josta jatkoin hidasta taivallustani metsämiehen latua pitkin.
Maisemat olivat outoja, mutta täytyihän jostakin talo löytyä; eihän metsästäjäkään ilmaan ole voinut haihtua. Alkoi hämärtää ja pelko eksymisestä nirhasi sisikuntaa.
Väsytti niin, että jalat vapisivat, mutta tiesin, että pysähtyä ei saanut. Viimein harmaa talo häämötti hämärän keskellä. Sen ohi hiihdettyäni sukset sukelsivat äskettäin korpien läpi puhkaistulle tielinjalle ja helpottuneena tunnistin paikan. Koulu olisi vain vähän matkan päässä ja sieltä lähtisi latu kotiin.
Huokaisin kiitoksen ylöspäin ja lähdin hiljakseen sivakoimaan tietä pitkin, hitaasti, mutta sisukkaasti.
Voipuneena laahustin pirttiin. Kotona ei ollut ketään ja pätkäytin itseni sohvalle.
Kyllä ne toisetkin varmaan kohta tulevat…
Porstuasta kuului kolinaa ja Anja pölähti sisälle. - Herraisä! Täälläkö sinä törötätkin ja niemellä kootaan etsijöitä täyttä häkää. Missä ihmeessä olet rehjustanut? hän tiukkasi.
Perin juurin väsähtäneenä sain kaiken kakisteltua ulos ja Anja lähti viemään kylälle sanaa, ettei partiota tarvittukaan.
Vanhemmat olivat helpottuneita, mutta moneen kertaan kuulin kyllä kunniani ja jouduin lopulta pyhästi lupaamaan, etten milloinkaan, en niin milloinkaan enää lähtisi yksin tuntemattomia latuja pitkin enkä varsinkaan sanomatta siitä kenellekään, joten rauha palasi taas, ainakin väliaikaisesti.
Vasta nyt oikein kunnolla huomasin, mihin vaaraan olin antautunut. Sisäinen vilu karahteli... Miten kiitollinen olinkaan ikiomalle suojelusenkelilleni, että tämä oli sittenkin pitänyt silmällä ja lähettänyt tontut apuun. Vai olivatko väsymys ja kylmä saattaneet minut hetkelliseen unitilaan?
Yöllä uneksin tontuista jälleen. Oli kesä. Anna ja Kaapo ilmestyivät yllättäen metsämökkiini, joka oikeasti oli olemassa vasta haaveissani. Sääskien parvi leijui ympärillä ja ininä oli lakkaamaton. Itikoita koivunoksalla huitoen utelin, mistä tontut olivat tienneet tulla auttamaan.
- Höh, kuultiin tietenkin sinun huutosi! Kaapo selitti ja Anna virnisti: - Telepatiaa, näes… Ja sitten käytettiin sitä teleportaatiota…
- Miksette tuoneet minuakin pois samalla tavalla?
- No, sinähän olet unessa nytkin, ehkäpä uneksit silloinkin… Sitä paitsi sinunhan oli määrä oppia jotain siitäkin reissusta ja jos me olisimme huiskauttaneet sinut kotiin liian helposti, olisi voinut käydä niin, ettet mitään olisi oppinutkaan…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti