Äkkiä Helena tönäisi kyynärpäähän ja ilahtuneena pinkaisin ystävien mukaan. Matkalla tulivat murheetkin kerrotuiksi. Tontut lohduttivat, ettei sellaista tarvinnut surra. Kun kerran itse tiesi tehneensä parhaansa, ei muiden luuloista kannattanut välittää. Ja että mitä lukemiseen tuli, niin sehän oli suorastaan hengen rikkautta ja ken ei sitä ymmärtänyt, oli itse sielultaan köyhä ja puutteellinen.
- Mepä viedäänkin sinut sellaiselle tunnille, jonka tarpeessa tunnut nyt olevan, Selena puheli napauttaessaan kouluunsa vievää salaovea.
Jo käytävällä meitä vastaan vyöryi mahtava naurunremakka.
- Oho, taidettiin pikkusen myöhästyä, mutta ei tämä niin niponnuukaa ole, päivitteli Helena ja luovi salin hassunkuristen naamavärkkien sekamelskaan.
Katselin epämääräisin tuntein tonttujen ja peikkojen sekaisin siroteltuja ryhmiä. Niissä hihiteltiin, kikateltiin, hohoteltiin, pärskittiin, joissakin suorastaan ulvottiin naurusta. Toiset kippuroivat vatsaansa pidellen, toiset sätkivät lattialla vedet silmissä.
Väkiselläkin siinä suu meni virneeseen, sitten jo hytkäyttelikin vähän, mutta vasta kun Anna ja Kaapo ilmestyivät siihen Renne vanavedessään silmät sikkarassa ja vartalot naurusta hervottomina, alkoi minunkin suustani karata tirskahdus jos toinenkin. Lopulta oli ihan pakko ratketa mukaan riemuun. Nauru ruokki toista, kyynelehdin, vaivuin polvilleni, pitelin mahaani ja antauduin ilolle täysin sydämin. En mahtanut sille mitään.
Viimein rauhoituttiin ja pikkuhiljaa hilpeys tyyntyi onnellisiksi ilmeiksi ja rentoutuneiksi olemuksiksi.
Pujahdimme käytävään.
- Näin me aloitetaan monena aamuna. Nauraminen tehostaa työskentelemistä ja antaa päivälle virkistävän ja mukavan potkun, Anna huomautti.
- Niin, ja lisäksi se vaikuttaa aivojen oikeaan puoliskoon, jonka vastuulla on kaikenlainen taiteellisuus, luovuus ja erilaisten asioiden vaistonvarainen oivaltaminen eli intuitio, luennoi Kaapokin tuttuun tyyliinsä.
- Samalla se laittaa veren kiertämään ja hieroo tätä sisällämme raksuttelevaa koneistoa. Selena pyöräytti kädellään pitkin hentoista varttaan. - Keho rentoutuu ja saa kaikenlaiset mielipahan vellonnat kaikkoamaan. Vai mitä sanot, vieläkö itkettää? hän kääntyi puoleeni ilveillen.
Pyyhiskelin poskiani. - Naurusta ne nämä tipat kyllä taitavat johtua, naurahdin.
- Niinpä… Helena vahvisti. – Tämä hoito sopii lähestulkoon kaikille... Poikkeuksina tietenkin jotkin sydänsairaat tai sellaiset, joille helposti tirahtelee pissaa housuihin nauramattakin.
- Oho, koetappa, ettei sulla vaen nyt ou pöksyt märkinä, ilkamoi Rennekin.
- No ei ole, sen minä tiedän kokeilemattakin, vaikka läheltä se liippasi… virnistin.
Koulun kellon kilinä kantautui vaimeana korviini ja säikähtäen nostin pääni. Tyynyn kuoppa oli kostea ja hetkessä oivalsin myöhästyväni, ellen pitäisi kiirettä.
Luokassa en Hilmaan ja Alinaan vilkaissutkaan, vaikken heille enää vihainen ollutkaan. Sen se nauruhoito ainakin sai aikaan, myhäilin sivellen salavihkaa helliä mahanahkojani.
Ruokatunnilla tarjottiin makaronivelliä… Näytti siltä kuin maidon seassa olisi luikerrellut liukkaita pikkuisia matoja! Hrrr… Puistatti, enkä löytänytkään enää yhtään naurua itsestäni. Pyysin velliä lautaselle ihan pikkuisen vain ja koetin sitten levitellä sitäkin vähää lautasen reunoille antaakseni vaikutelman kuin olisin syönyt enemmän kuin oikeasti söinkään. Lautasillehan ei yleensä saanut jättää mitään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti