22. LAKASSA

Tänään aamupäivällä käytiin äidin, Hillan ja Taimin kanssa lakkasuolla. Suo oli keltaisenaan lakoista ja vaikka se rämpiminen sankon kanssa oli kamalan raskasta, ei taaskaan saatu lähteä pois, ennen kuin kaikki mahdolliset astiat olivat täynnä. Syödä marjoja kyllä saatiin niin että napa raikui, mutta sitten ei olisi oikein enää jaksanut poimia, kun ne pullottivat mahassa. Syötiin me välillä eväsvoileipiäkin ja juotiin termospullosta kahvia. Ulkoilmassa kaikki maistuukin ihan toisenlaiselta kuin kotona. Tuuli puhalsi hiljalleen ja aurinko paistoi.

   

Oltiin just lopettelemassa kahvitaukoa, kun Toivolan saki yhytti meidät. He olivat jo kotiin menossa täysine lakkasankoineen ja pysähtyivät vähäksi aikaa levähtämään. Heidän lähdettyään intoutuivat Hilla ja Taimi muistelemaan, miten Tepon ja Ahdin ollessa pottaiässä tytöt olivat menneet äidin mukana Toivolaan kyläilemään ja heidän pihalla leikkiessään molemmille pojille oli tullut ä´ähätä. Heti kun toinen oli noussut potalta, niin toinen oli istuutunut siihen. Sitten tämä seisaallaan oleva velikulta oli käväissyt tuosta  nuin vain nupikseen pyyhkäisemässä takapuolensa potalla istujan sänkitukkaan, mitä toinen ei ollut pannut yhtään pahakseen, oli nujuuttanut vain päätään veljensä takapuolta vasten ja molemmat olivat nauraneet katketakseen…

   

Aikamoisia veijareita nuo serkkupojat ovat muuten vieläkin…

   

Taas minusta tuntui kuin Renne ja tonttukaksosetkin olisivat siellä kekkuloineet ja leikkineet lakkasotaa keskenään. Äiti ihmetteli sieltä täältä löytyneitä liiskautuneita marjakekoja, luuli kai jonkin eläimen niitä tallanneen, joten saattoivatpa ne hyväkkäät siellä ollakin!

   
Sääsket tunkivat tietysti itsensä joka paikkaan ja toivat mukaan oman kiusansa. Onneksi lopulta kaikki marja-astiat ja huivit ja ylimää­räiset puseronmutkatkin täyttyivät ja päästiin vihdoinkin laahautumaan kilometrien pituiselle kotimatkalle. Oi, miten jalat tutisivatkaan! Kirjoitan siitä tarinan vielä joskus. Mutta nyt taitaa olla tulossa taas peikkoseikkailu... 

"Vilnalla repii hermoja" (jatkuu)

…tuossa tuokiossa olen tarpomassa ylös rinnettä. Polun oikealla puolella sijaitsevan aitan takaa kuuluu iloisia huudahduksia ja juoksun töminää. Äkkiä sieltä ryntää vilkkaasti elehtivä poika. Hänen takanaan rynnistää vaaleahiuksinen tyttö äänekkäästi nauraen. Poika pujottelee edellä ja kiipeää nopeasti aitan vintille vievät portaat. Hän syöksyy ovesta sisälle, nojaa kaikin voimin ovea vasten, joten tyttö ei saa avatuksi sitä. Hetken tämä takoo ovea, sitten hän huudahtaa: - Kyllä minä vielä saan sinut kiinni! Hei, hän huikkaa toisille lapsille. - Aletaan alusta, Veikko lähti pois pelistä! Hän perääntyy ovelan näköisenä ja laskeutuu portaiden juurelle, johon jää odottamaan.

  

Kohta aitan ovi raottuu ja pörröinen pää työntyy siitä varoen. – Enkä lopettanut, se sanoo. – Aletaan alusta vaan, olen kiltti.

- Vannotko? tyttö portaiden juurella vannottaa.

- Joo joo! Poika virnistää ilkikurisesti ja laskeutuu alas.

  

Lapset kerääntyvät piiriin.

- Kuka ensimmäisenä kiertää pikkuaitan, pääsee linnapallon aloittajaksi, määrää Anni. 

– Lähdetään tämän kepin takaa. Hän asettaa oksanpätkän maahan.

   

Minäkin innostun. Ryntään aitan eteen, valitsen paikkani ja odotan. Pentti ei sano mitään, hän jää päätään pudistellen katsomaan. Anni laskee lähtöluvut ja kaikki ryntäävät matkaan, minä muiden mukana. Jalat lentävät ja hetkessä olen keulilla. Aitta on nopeasti kierretty ja huohottaen istahdan odottamaan toisten joutumista. Yllättäen Martta julistetaankin voittajaksi ja hän saa jäädä lyöjäksi, toiseksi tullut Veikko nostattajaksi. Pettyneenä hiivin kääpiön ja Pentin luokse. Kääpiö murahtelee, mutta Pentti sanoo ystävällisesti: - Etkö sinä taaskaan muistanut, etteivät ne näe sinua?

  

Niin, nyökkään. Niin, eiväthän ne minua huomaa, eivät pysty… Sitten hoksaan ihmetellä: - Miten minä voin nähdä teidät ja te minut, kun noiden kanssa se on vain yksisuuntaista?

- No… Me ollaan tavallaan sinulle välikappaleita, eräänlaisia kanavia, joiden kautta saat tämän yhteyden, Pentti selittää.

  

Puhahdan ja asetun seuraamaan pelin kulkua. Kääpiö kertoo leikin olevan nimeltään linnapallo, kolmesta kopista pääsee syöttäjäksi tai lyöjäksi.

  

Aikansa lapset jaksavat keskittyä pelaamiseen, sitten yksi jos toinenkin hakeutuu vatukkoon ja häviää sen sisään.

- Hei, kuka uskaltaa syödä vattuja riihen luota? huudahtaa äkkiä Anniksi kutsuttu.

- Hui kamala, en minä ainakaan! Tummatukkainen tyttö kääntyy rajusti poispäin. – Sinnehän on heitetty ruumiinpesuveet, kalmoveet!

- No jos sitä ajatellaan, niin miten uskallat tässä ison aitan luona leikkiä? Etkö muista, että sen alla sanotaan säilytettävän kalmavaatteita! härnää Veikko sisartaan.

  Anni kantaa leveää lautaa kiven päälle, Esteri asettuu laudan toiseen päähän ja tytöt ryhtyvät hyppäämään vuorotellen. Esteri rämäyttää jalkansa voimalla lautaan ja Anni pompahtaa korkealle ilmaan. Hän kirkaisee ja ottaa vuorostaan ilmasta vauhtia saadakseen ystävänsä kimpoamaan vielä korkeammalle.

  

Minua naurattaa. Tuotahan mekin leikimme, lempilautaa. Samat leikit ovat siis säilyttäneet taikansa kautta aikojen. Sitten joku tytöistä sieppaa maasta jotain ja heittää sen ilmaan. Pääskynen koukkaa alas ja sieppaa sen nokkaansa. Toisetkin rupeavat heittelemään. Tarkennan katsettani. Höyheniä! Lapset nakkelevat höyheniä ilmaan ja pääskyset sieppaavat ne ja vievät pesäänsä. Innoissani ryntään mukaan, tartun höyheneen ja heitän, heitän, heitän…

Rämähdys karkotti linnut, höyhenet ja kaiken muun. Avasin silmäni. Olin heittänyt päiväkirjan tiileistä ja laudoista kootun kirjahyllyn päällä olevan peltirasian kylkeen ja se piti kovaa ääntä lattialle lennähtäessään. Miten ne tytöt olivat nyt nuorempia kuin aikaisemmin? pohdin. Ajalla ei tainnut olla suoraa linjaa?

  

Pirtistä kuului kimakka ulvonta. Hilla oli rytistänyt lehden, jonka reunamilla luki Vilnalla repii hermoja ja Taimi oli ryöstämässä raivoisasti sitä hänen käsistään. Hän oli tallentanut siihen muiston hetkestä, jolloin äiti oli tympeissään tuumannut, miten hänellä repikään hermoja. Myöhemmin, kirjoitusvirheisen merkinnän löydettyään, äiti oli kertonut olonsa huomattavasti parantuneen. 

  

Valutin menneet soppeen ja kampeuduin portaille. Normaali päivä siis jälleen odotettavissa. 

21. "VILNALLA REPII HERMOJA"

Toissapäivänä ukkosti ja äiti kielsi oleilemasta ikkunan lähellä. Tavallisesti mennään kamarin sängylle istumaan, piiloon, ettei salama löytäisi. Hillan syntyessä oli ollut kova ukkonen ja hän pelkääkin sitä kaikkein eniten.

  

Hilla ja Taimi katselivat ajankulukseen kamarin lattialla vanhoja valokuvia ja niitä nauratti kovasti, minkä näköisiä ollaan oltu pieninä ja varsinkin se, millainen äiti on ollut toisella kymmenellään. Minä huomasin, että oikeastaan äiti on ollut lapsena minun näköiseni, hänellä vain on ollut letit, minulla puolestaan särhöttää pystyssä Anjan väkisellä leikkaama lyhyt tukka. Äiti ei anna kasvattaa pitkiä hiuksia, hän sanoo, ettei ehdi letittää niitä eikä minulla itselläni tule kuulemma  kuitenkaan asia hoidetuksi.

  

Tytöt toivat äidille kuvan katsottavaksi. Äiti vilkaisi sitä. ”Sehän on se minun siskoni, se, joka asuu Ruotussa, järven toisella puolella. Siellähän sinä Hilla juoda kurttasit sitä maitoa silloin marjareissulla, kun sait haavan päähäsi.” Sitten äiti naurahti. ”Mutta muistatkohan sinä Taimi sitä kertaa kun Eeva-täti oli meillä kylässä ja sinä kävit kurkistamassa sen hameen alle? Halusit kuulemma tietää, oliko tädillä housuja.”

  

Taimi tuijotti äitiä hölmistyneenä ja sitten me kaikki purskahdettiin nauruun, niin että ukkonenkin pääsi unohtumaan. 

*

Auvolaan tuli viime yönä vieraita, Vieno ja Tauno perheineen. Vieno on serkkuni, Marken sisko siis. Auvolan Oljahan on äidin sisarpuoli. Vieno odottaa kaksosia. Heillä on jo ennestään kolme lasta, yksi poika ja kaksi tyttöä. Karri on 9-vuotias, Karita 8- ja Anu 7-vuotias. Mentiin heti aamulla katsomaan heitä, kun haluttiin leikkiä heidän kanssaan, mutta tietenkin myös ne tuliaiset persottivat… Marke on vähän mustasukkainen, kun hänellähän tätinä pitäisi olla etuoikeus seurustella Karitan ja Anun kanssa.

Milloinkahan se Anitan porukka tulee...

Meille ostettiin sika Linnansalmesta. Se on ihan pikkuinen possu vielä.  Kirjoitin sille runonkin... Ei se oikein onnistunut, taitaa jäädä taas yhdeksi harjoituskappaleeksi.

*

Tänään meille tuli Anjan mukana saksalainen poika. Suloinen, vaaleakiharainen 18-vuotias puutarhuripoika. Isänsä on arkkitehti. Äiti ei ollut oikein innoissaan saksalaisesta, aavistan sen jotenkin olevan sodan aikaisia peruja. Ihastuin tietenkin häneen silmittömästi! Hän ei polta edes tupakkaa!!!

  

Kun hän lähti, rukoilin hänen puolestaan, koska satoi - hänhän oli liikkeellä moottoripyörällä. Anja puhui hänen kanssaan saksaa. Miten toivoinkaan, että minäkin olisin osannut tuota kieltä! Mutta keskikoulussa opin ja monta muutakin kieltä sen lisäksi! Voi, kunpa koulu jo alkaisi!

*

Eilen oli Unikeon päivä ja samalla Hilman 13-vuotispäivä. Kun mentiin matkalta poimitut kukkakimput käsissä onnittelemaan,  Hilla sattui katsahtamaan Olaviin ja sanoi vahingossa omaa kimppuaan ojentaessaan, että ”Onnea Olaville!” ja tietysti kaikki räjähtivät heti nauramaan.

  

Vanhemmiltaan Hilma oli saanut lahjaksi päiväkirjan. Markekin sinne ilmestyi kukkakimppuineen Vapun ja Ullan kanssa. Kahvin jälkeen käytiin uimassa ja haaveilemassa tulevasta…

*

Maantietä tehdään kovalla tohinalla. Tien pohjahan on ollut käytössä jo jonkin aikaa, mutta päällyste ajetaan vasta nyt. Salmesta kuuluu yhtenään pamauksia, kun siellä räjäytellään. Kuorma-autot kuljettavat maata ja soraa linjalle ja me päästään joskus kyytiin soranhakupaikalle.

Päiväkirjan sivu hämärtyi. Olin nukahtamaisillani. Äkkiä pitelinkin kädessäni tuttua teosta. Sivuilla kävi vilinä ja… 

Päiväkirjasta (jatkuu 2)

*

Keväällä kävin Hilman, Ullan ja Railin ynnä monen muun kanssa pyrkimässä sinne keskikouluun. Pääsykoetehtävät eivät olleet sen kummempia kuin mitä kevään kuluessa oli omassa koulussa harjoiteltu. Kerran eksyinkin siellä sokkeloissa, mutta eräs ystävällinen opettaja vei minut oikeaan paikkaan.

  

Eilen lähtivät Viljami, Selma ja Silja Helsinkiin. Siljan täytyy käydä näyttämässä leikattua silmäänsä lääkärille. Viljami ja Selma asettuvat asumaan Ämmänsaareen Selman isän taloon. Viljami oli saanut töitä jossakin mittausporukassa. Jos Selmakin pääsee töihin, minä menen hoitamaan Siljaa, siis piiaksi. Urho lupasi 5000 mk kuussa palkkaa. Kaikki kauhistelevat sellaisen summan antamista apulaiselle. Äitiä arveluttaa kovasti koko homma. Entä jos sattuisi jotakin? Mitä minä muka taloushommista osaan? Niin, mitähän, kun aina vain nokka kirjassa olen ollut, niinkö? Jotenkin puristaa ja tukehduttaa kun tuota ajattelenkin…

  

Samaan matkaan lähti Anjakin. Hän menee ensin Ouluun ja sieltä Kemiin. Myöhemmin hän menee pankkineiti-kurssille jonnekin Helsingin lähelle.

*

Olen muuttunut tämän puolen vuoden aikana hurjasti. Hiukseni ovat tummuneet, olen 150 cm pitkä ja painan 38 kg. Syksystä olen kasvanut 6 cm ja lihonut 6 kg. Kuka sen tietää, vaikka minusta vielä miten paksu äleytyy, kunhan aikaa kuluu? Eivätpähän sitten ainakaan hauku liian kuikeloksi, kuikkakoposeksi… ”Miksei Pihla syönyt? Onko renkipoika sitä lyönyt?” näinhän se äiti mulle loruilee joskus. No vitsiähän se on enkä sitä pahalla ajattelekaan...

  

Koulu loppui viime keskiviikkona ja nyt ollaan kesälomalla. Heti loman alkajaisiksi oli Olavi särkenyt niiden polkupyörän käyttökelvottomaksi. Oli vain kouhouksissaan ottanut vauhtia ja ajanut pyörän tahallaan päin Toivolan seinää, No, se Olavi keksii aina kaikenlaista… Välillä me kyllä tapellaan ihan käsirysyäkin, mutta sitten taas vaihdellaan kirjoja, kun ollaan molemmat kovia lukutoukkia. Olavi kyllä käy joskus salaa vintillä lukemassa minun kirjoituksiani, runoja ja kertomuksia, päiväkirjaakin, epäilen...

  

Äitienpäiville Selma lähetti minulle paketissa nailonsukat ja uudet kengät. Mukana olivat myös hänen vanhat kävelykenkänsä, joita aion kuitenkin pitää vain kotona. Hänellä on yhtä pieni jalka kuin minullakin.

  

Jaloista puheen ollen… Viljamilla on auto, Anglia ja kerran Selma halusi opetella ajamaan sitä. Minä työnnyin Siljan kanssa mukaan takapenkille. Rauhallisesti köröteltiin Salmen tiehaaraan. Siinä Viljami hoputti: ”Käännä, käännä! Sitä pitää vääntää reilusti…” No, Selma hätääntyi ja auto ajautui suoraan risteyksessä vastapäiseen ojaan. Onneksi se kävi ihan hitaasti eikä tapahtunut muuta kuin että auto pysähtyi raviin emmekä saaneet sitä pois, joten Viljami lähti hakemaan traktoria avuksi ja me muut lähdettiin käppäsemään kotia kohti. Silja ei tietenkään jaksanut kävellä, pikkuraasu, joten otin hänet syliini ja kannoin koko matkan. Olin paljasjaloin, niitä paleli ja pakotti, mutta tiesin, että minunhan se lapsi oli  huolehdittava kotiin, sillä Selma oli liian järkyttynyt hoksatakseen asiaa enkä minäkään säälistä kehdannut huomauttaa. Aika rätti olin, kun kotiin päästiin! Jalat sinipunaisina, kivien kolhimina…

*

Äiti ompeli taas lapsilisärahoilla ostetusta kankaasta meille kolmelle uudet mekot, joten oman koulun viimeinen juhla (minun osaltani) sai oikeat sille kuuluvat raamit. Mistäkö tiedän, että se oli viimeinen? No, tiedänpä vain, sillä Vappu kävi juuri Pyykkösestä palatessaan kertomassa pääsykokeen tuloksista.

  

Minä en meinannut millään pysyä nahoissani - nyt ehkä minäkin saan lukea ihan luvan kanssa… Kiitos, Taivaan Isä! Sinulla on siis Suunnitelma minua varten? Ehkä pääsen vielä joskus pois tästä köyhyydestä ja pystyn auttamaan kotiväkeäni! 

Päiväkirjasta (jatkuu)

*

USVANOITA

Sataa, sataa…

Yö heittää huntuaan.

Mietteisiinsä, syviin, vaipunut

mies harhaa,

uupunut.

Häilyen takaa auteren

käy usvanoidan tie.

Se kietoo viittaan hämyiseen,

luo pilvilinnain vie.

Pois unohtuu,

pois katoaa

maailma kavala.

On usvanoidan linnassa

tuntoja rikkaita.

Sarastus noidan karkottaa,

jää jälkeen viitan usva.

Lumous häipyy, hajoaa,

räjähtää rinnan tuska.

Käy riemuin linnut laulamaan,

heläjää metsän urut.

Ei suostu korva kuulemaan,

ei laannu sielun surut.

Hiljalleen hiipii unohdus,

ei itke enää kaipaus.

Varoen kuiskii ikuisuus,

helähtää hiljaisuus.

En tiedä, miksi loppu meni noin, mutta kun minun mielestäni runossakin pitää olla jokin tarina ja juuri siksi tuosta noin pitkä tulikin. Sanat ovat niin ihania ja niillä on niin mukava leikitellä. Ajatellaanpa vaikka heläjää, urut, tuska räjähtää, ikuisuus, unohdus, auer jne. Miten sitten hiljaisuus voi helähtää, kun eikö silloin pitäisi olla ihan äänetöntä? Tuntui vain tuohon sopivan, sillä ajattelin, että se hiljaisuus tulee niin äkkiä, että on kuin se helähtäisi merkiksi, että on niin äänetöntä, että se melkein soi korvissa. 

19. PÄIVÄKIRJASTA

Kumisaranat lonksauttivat oven kiinni napakasti. Istahdin hirren korkuisen ikkunan eteen. Sen kieroon vasaroitujen naulojen avulla kiinnitetyn ruudun takana pörräsi lukematon määrä ötököitä. Niitä pakkautui sisällekin; eihän navetan ylisille kyhätty kömmä nyt niin tiivis ollut, joten kaikistellen siellä ei voinut kauaa viipyä.

  

Päiväkirjan harmaa selkämys pilkisti vanhan maton alta. Tartuin siihen kiireesti.

  Oliko se unohtunut siihen vai oliko joku löytänyt piilon ja lukenut?

Mitä kaikkea siihen olikaan tullut tuherrettua?

Arvaahan, Päikkärini, mitä hassua Hilla ja Kaisu tekivät viikolla, kun alakoulun opettaja lähetti heidät kauppaan asioilleen. Ostokset olivat vähäiset, mutta niiden joukossa rapisi karamellipussi, jota tytöt arvelivat kaupassakäyntipalkakseen ja niinpä ne hyväkkäät avasivat pussin ja söivät herkut suihinsa. Kun opettaja sitten tiukkasi, mihin pussi oli jäänyt, ystävykset kertoivat nauttineensa jo palkkansa, että kiitosta vain. Opettaja meni ensin sanattomaksi ja puuskahti sitten, että itselleen hän ne oli tilannut, tytöt olisivat kenties saaneet muutaman tuontipalkakseen… Hih hii! 

Sain laskukokeista kahdeksikon, toivottavasti tulee todistukseenkin se sama...

*

Opettaja oli tänään hammaslääkärissä ja me saatiin Ullan kanssa pitää maantiedon tunti. Kuulusteltiin kartta-juttuja ja pantiin kyselymylly kiertämään. Lopuksi leikittiin vettä kengässä. Kyllä meistä vielä opettajia tulee!

  

Sataa räntää tai oikeastaan se on vettä ja sitä tulee niin, että lasi ropisee. Ulla ei voi nyt tullakaan meille  kinkkaamaan. Kävelimme kahdestaan koulusta ja koska Hilma ei lähtenyt mukaan, lupasi Ulla armollisesti leikkiä kanssani, mutta nyt siis sade kuitenkin pilasi senkin! Harmittaa vielä yks toinenkin juttu, jonka haluaisin painaa unholaan ikiajoiksi, mutta omatunto muistuttaa ja jankkaa siitä jatkuvasti. Ullalla oli nimittäin koulussa pyörä mukanaan ja meidän pihalla hyppäsin kouhottaessani sen tarakalle, mutta tietysti kissansilmä ehätti polveni eteen ja särkyi. Olin ihan kauhuissani, että mitähän se isä sanoo! Rahaa menee… Ja mitä Ullan isä sanoo? Hädissäni vannotin Ullaa, ettei hän kertoisi minun särkeneen sitä. Ulla lupasi, mutta tiedänhän minä, ettei hän voi pitää lupausta. Isä ja äiti ihmettelevät, mikä minun on. Asia painaa kamalasti!

Niin, muistin paljon myöhemmin tunnustaneeni tuon pyöräjutun ja Ullakin oli kertonut vanhemmilleen. Nämä eivät kuitenkaan olleet vaatineet korvauksia, sillä kylläpä he tiesivät, että mistä perheeni nekin rahat olisi näpännyt…

Luin Runotyttö- sarjan kirjoja. Siinä Emilia kirjoittaa juttuja ja runoja päiväkirjaansa ja päätin, että minäkin teen niin. Kirjoitin juuri sadun ilkeästä peikosta, joka saatiin parantamaan tapansa peikkokansan yhteisellä tuella. Juuri tuollainen ilkeä peikko tunnen joskus itsekin olevani, vaikkeivät tuntemani peikot ole sellaisia olleetkaan. Toivon vain, että joku pelastaisi minutkin siitä pahuudesta! 

Sitten kokeilin runoilua ja kirjoitin aamusäteestä. Ei siitä oikein kelvollista tullut, mutta kelvannee harjoittelukappaleeksi. Miten muka aamusäteeltä voi pyytää ”tassua”? Sanoisinko, että se on ihan hassua… HAH! 

*

Oltiin voimistelutunnilla metsässä. Leikittiin koiraa ja jänistä. Kun tultiin koululle, työnsi opettaja Hilman, Ullan ja minut kiusallaan tienposkeen ja lähti sitten juoksemaan hurjaa vauhtia pakoon. Ei me saatu kiinni vaikka tukka suorana perässä viiletettiin. Kun hän sitten oli menossa asuntolan puolelle, yritettiin kaataa hänet kumoon, mutta se oli meille liian iso urakka. Ei kaatunut. Luonnontiedon tunnilla kerrottiin kaskuja…

  

Pyrin oppikouluun ja toivon hartaasti pääseväni sinne. Anja lupasi ostaa minulle polkupyörän, jos pääsen. Millähän rahoilla? Ennemmin ottaisin hevosen, mutta siitä ei kannata enää edes puhua. Salainen unelmani on ratsastaa kouluun tuulessa liehuvin hiuksin, vierellämme loikkii Lassie, joka iloisesti syöksähtelee oravien perään, mutta palaa aina tottelevaisesti rinnallemme. Sidon ratsuni kiinni koulun aidan taakse, jätän sen verran köyttä vapaaksi, että se yltää syömään ruohoa ja uskollinen Lassie painautuu maahan siihen lähelle, vartioimaan. Siinä ne molemmat odottavat minua ja kun iltapäivällä pääsen vapaaksi, juoksee Lassie vastaani innoissaan ja hevoseni hirnahtaa silkasta riemusta minut nähdessään. Sitten ravaamme kotiin, talutan ratsuni talliin, pyyhin sen kuivaksi heinätupolla, harjaan, syötän ja juotan. Lassie seuraa kintereilläni sisälle, syötän senkin ja sitten se laskeutuu lattialle penkin viereen läksyjen tekoajaksi… 

16. "JA LAITA NISUA, JOSSON PALJON VOITA PÄÄLLÄ..."

En suostunut enää jäämään asuntolaan yöksi kuin satunnaisesti, sillä minusta tuntui pahalta, että äiti joutui olemaan niin paljon kahdestaan Siljan kanssa. 

Edellisenä vuonna olin kävellyt tai hiihtänyt kouluun Olavin ja Antin mukana, nämä kun eivät yleensä malttaneet jäädä asuntolaan, kun kerran kotiinkin pääsi. Joskus talviaamuisin olivat pojat mutkautuneet Vippavaaralle mäkeen. Vaaran rinteeltä saikin kovat vauhdit. Ja koska en halunnut kulkea yksin pimeässä, jos vain suinkaan ei ollut pakko, olin joko seurannut perässä ja laskenut samat mäet tai sitten hiihdellyt hiljaa eteenpäin odotellen, että pojat saisivat kiinni. Usein olin mäessä kyllä kaatunutkin, mutta pojat eivät olleet jättäneet eikä koulustakaan oltu pahemmin myöhästytty. 

  

Mutta nyt pojat olivat jo kirkolla asti keskikoulussa ja useimmiten tein matkaa yksinäni. Sujauttelin hiljoksiin latua pitkin, sain mennä niin kuin halusin ja miettiä omia ajatuksiani kaikessa rauhassa. Varsinkin aamuinen hämäryys ja vain suksien suhinan ja sompien tiukaisun rikkoma hiljaisuus rauhoitti kummasti ja antoi päivälle tasaisen alun. 

  

Matkan varrella oli tiettyjä kohteita, joihin poiketa. Oli koivutyttö, jota piti silittää, ravistella sen oksat puhtaiksi painavista lumitaakoista ja vapauttaa hangen alle piiloutuneet oksat. Samalla juttelin sen hoitajalle, entille ja kuvittelin kuulevani tämän verkkaiset vastauksetkin.

  

Sitten oli metsänhakkuun yhteydessä nurinpäin kääntynyt puunkanto, jonka juuret sojottivat taivasta kohti sormien lailla. Olin näkevinäni sen onkaloissa vilahtelevan menninkäisen, joka ei antautunut juttusille, jatkoi vain maanalaisia puuhiaan. Vaikka oli varmaan joka kerta pannut minut merkille.

  

Kotiin saavuttuani totesin Selman tulleen lomalle. Hän istui kirjoittamassa kirjettä Viljamille. Minua kiusoitellakseen hän aikoi laittaa siihen, että ”Pihla ei lue läksyjään, joten palkitsemme hänet sen mukaisesti”. Koetin olla välittämättä, sillä tiesinhän, ettei minussa mitään hyvää ollut ja siksipä minun tulisikin ponnistella kovemmin kuin muiden... Niinpä pyysin vain välittämään terveiset ja ryhdyin juomaan äidin laittamaa kahvia. Kyllä minä vielä näytän! uhmailin sisimmässäni. Näytän ja pääsen keskikouluun!

  

Läksykirjoja repusta kaivaessani muistin Hillan lapun, ongin sen historiankirjan välistä ja annoin äidille. Äiti vilkaisi sitä, naurahti ja ojensi meillekin luettavaksi. Hilla oli tapansa mukaan ikävissään kutsunut kotoa lohtuevästä. Oli kirjoittanut tarkan ohjeenkin, millaista toivoi: ”…ja laita nisua, josson paljon voita päällä…”

  

Läksyistä suoriuduttuani leikin vähän aikaa Siljan kanssa, jätin tämän sitten rämisyttelemään puukauhalla sinkkitaasan pohjaa ja siirryin selailemaan päiväkirjaani. Silmät takertuivat viimekesäiseen muistiinpanoon.

Piti tulla taas karkuun tänne navetan vintille, että saisin vähän aikaa olla omissa oloissani ilman että kukaan kurkkii olan takana.

  

Kuten tiedät, rakas Päikkärini, minä olen aina lukenut paljon, se on kuin sairaus, kiihko, jokin ihme himo. Tuntuu kuin minun olisi ihan pakko lukea, saada päähäni mahdollisimman nopeasti kaikki maailman ajatukset! Se täyttää kaiket vapaat hetket. Niitä ei tosin maa­laistalossa ainakaan näin kesäaikaan läheskään tarpeeksi paljon ole, mutta heti tilaisuuden tullen kiipeän mökkiini ja karautan toisenlaisiin maailmoihin.

  

Äiti tuskailee joskus naapureille, miten laiska minä muka olen, kun en olisi muuta tehnytkään kuin istunut nokka kirjassa kiinni ja minua täytyy aina hoputtaa. Toisinaan katkeruus pistää. Äitiä kohtaan siis, niistä puheista. Miten minä laiska voin olla, kun kaikkia töitä joudun pakostakin tekemään? Lukeminen vain aina viivästyttää vauhtiin pääsemistä! Samalla tavalla minä vuorollani tiskaan, lakaisen ja luuttuan sekä haen liiteristä halkoja ja hetteestä vettä kuin muutkin, ero on vain siinä, että minut pitää aina erikseen melkein repimällä repiä kirjan äärestä. Minkä minä sille voin, etteivät kirjan tapahtumat tahdo millään päästää otteestaan?

  

Sitä paitsi tokko ne muutkaan lapset sen kummemmin kotitöihin osallistuvat. Potunpanot ja -nostot, heinätyöt, kasvimaan kitkemiset ja marjareissut kuuluvat maalaistalossa ilman muuta jokaisen vähänkin kynnelle kykenevän päiväjärjestykseen. Jopa koulusta annetaan potunnostolomaa syksyisin. Ja marjoja on kerättävä koululle ja asuntolaan joko kotona tai sitten koulun marjaretkillä. Niiltä ei pääse karkuun kukaan. Tietysti niitäkin on, joita oma äiti passaa ja tekee kaiken valmiiksi, mutta ainakaan minun kotonani se ei tule kysymykseenkään, sillä joutuu se äitiparka muutenkin repiytymään suuntaan jos toiseenkin.

  

Pojat kyllä taitavat päästä kotitöissä vähemmällä, mitä nyt muutaman kerran halkoja hakkaavat - eihän niiden yleensä tarvitse laittaa ruokaa tai tiskata tai siivotakaan, pyykinpesusta puhumattakaan. He kyllä saavat lukea nekin ajat, jolloin tytöt raatavat! Minuun tämä epäoikeudenmukaisuus ei uppoa. Jos minä luen, olen laiska, mutta jos pojat lukevat, he eivät sitä ole…

  

Asiasta ääneen tuppuroidessani saan kuulla olevani kerrassaan jalo ihminen, siis taipumaton ja omapäinen sisupussi, joka haluaa kulkea itsekkäästi vain omaa tietään, tavoista piittaamatta, määräyksiin alistumatta. Tuomitseminen ei silti estä minua kapinoimasta jatkossakin tätä epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

Niin, jos lukeminen tosiaankin oli pahe, niin minä olin todellakin hyvin, hyvin syntinen ihminen, jos nyt ihminen ollenkaan!

13. PÄIVÄKIRJASTA

Kun annoin lauantaina äidille opettajan lähettämän kirjeen, hän huokaisi. ”Mitähän sinä tällä kertaa olet tehnyt?” Pudistin päätäni ja jäin odottamaan.


Lapun luettuaan hän antoi sen isälle ja näytti ihan siltä kuin ne olisivat olleet mielissään. Opettaja oli pyytänyt heitä lähettämään minut keskikoulun pääsykokeisiin, koska olin muka edistynyt koulussa niin hyvin. Tuijotin isää jännittyneenä, sillä hänhän ei ole oikein ollut koulunkäynnin kannalla, kun raha ei riitä muutenkaan. Tärkeintä olisi vain päästä töihin mahdollisimman pian. Onneksi keskikoulun yhteydessäkin olisi asuntola, jossa saisi asua ilmaiseksi, niin että rahaa menisi vain kyytimaksuihin.

”No, katotaan nyt”, tuumasi isä ja se sai minut lähes sekoamaan. Katotaan nyt oli melkein sama kuin lupa, yleensähän se on merkinnyt myönteistä päätöstä. Nyt saan minäkin siis koulun jälkeen lisäopetusta toisten pyrkijöiden kanssa!!!

  

Yksi iso mutta asiassa on: jos pääsen keskikouluun, niin miten siellä tämän koti-ikävän kanssa pärjään? Sieltä kun ei niin vain tullakaan joka viikonlopuksi kotiin! 

  

Silja lähti Helsinkiin silmälääkäriin äitinsä kanssa ja joutui siellä silmäleikkaukseen. Viljami kertoi Selman kirjoittaneen, ettei vielä tiedetä, milloin tyttö pääsee sairaalasta pois. Veli on hyvin huolissaan ja hän on käynyt Pyykkösessä jo kahtena päivänä peräkkäin soittamassa vaimolleen. Rakas, hyvä Jumala, suojelethan Siljaa! On tuntunut niin oudolta tulla koulusta, kun hän ei ole vastassa. Hän täytti vasta yhden vuoden. Samana päivänä on muuten alakoulun opettajankin syntymäpäivä. 

  

Meillä on taas lehmä, entinenhän kuoli silloin kun lähdin sinne Palapelipossumatkalle. Nyt ei sitten tarvitse enää ihan jokaista maitolitraa kiikuttaa päälärillä naapurista ja voitakin saadaan omasta takaa.

  

Olen varmasti jo kertonutkin, että koulussa tykkään kamalasti potkupallosta ja kai olen siinä hyväkin, koska pojat eivät ottaisi mielellään muita tyttöjä peliin, minut vain. Kerran Kalelle ja minulle tuli riita. Hän löi nyrkillä ja minä muka yritin moksauttaa takaisin, mutta minusta on kamalaa satuttaa toista, joten yritykseksi se jäikin. En ole tottunut nyrkkitappeluihin, korkeintaan Olavin kanssa olen paininut, joten luulin, että on kunnia-asia kestää lyönnit eikä pidä yrittääkään väistää. Kale tietenkin pärjäsi paremmin, koska hän TIESI, että väistää piti… 

9. MONENLAISTA MÄENLASKUA

Päiväkirjan alkulehdellä kehotettiin esittäytymään. Tartuin kynään. 

Olen 12-vuotias valkotukka, joku sanoo pellavapääksikin, pituus 145 senttiä ja paino 32 kiloa. Opettaja oli laittanut minusta lehteen valokuvankin, mutta en nyt kyllä laita sitä tähän. Se on otettu Pyykköskylän yleisissä hiihtokilpailuissa, jotka voitin.  Kamalan näköinen olen, toppatakki päällä ja mahdoton hiki. Voitin varmaankin ihan vain siksi, kun se oli kaikkien naisten yhteinen lähtö ja taisin olla ainoita koululaisia siinä, aikuisia kyllä oli, äitikin…

  

Perheeseemme kuuluu äidin ja isän lisäksi viisi lasta, yksi minna ja yksi lapsenlapsi. Minua kymmentä vuotta vanhempi Viljami on jo naimisissa. Hänen Selma-vaimonsa opiskelee Helsingissä ja sen vuoksi Silja on meillä hoidossa. Hän on kyllä maailman ihanin pikkuinen, jota me kaikki hoidetaan enemmän kuin mielellämme. Hän syntyi enolan Samulin kanssa samoihin aikoihin ja heidät kastettiinkin samasta kupista. Meidän mielestämme Siljalla on aivan liian tiukat säännöt, kun hänen pitää mennä nukkumaankin jo iltakuudelta, väsytti tai ei. Ainakin minun sydäntäni ihan särkee, kun hän itkee, kapinoi mitä ilmeisimmin varhaista nukkumaanmenoa vastaan ja koetan sulkea siltä korvani uppoutumalla omaan kirjamaailmaani.

  

Anja on minusta vanhempi, Hilla ja Taimi vähän nuorempia sisaria. Kolme lasta on taivaassa meitä muita odottamassa. Nelli on menehtynyt evakossa kurkkumätään ja kaksi poikaa on kuollut synnytyksessä.

  

Isä viljelee maata, hoitaa karjaa silloin kun on kotona, käy metsätöissä ja uitossa, on sekatyömies siis, ja äiti huolehtii kodista, lapsista, isästä ja eläimistä eli toisin sanoen meistä kaikista.

  

Olen ihan älytön lukutoukka, ahne kerrassaan. Lukisin varmaan aamusta iltamyöhään, mikäli se vain olisi mahdollista. Äskenkin lainasin Auvolasta Outsiderin Kalle Kustaa Korkin seikkailuja -nimisen lehden. Olen kyllä lukenut sen ennenkin, huomasin, mutta eipä tuo juuri haittaa – kernaasti tihrustan sen vielä toiseenkin kertaan! Viimeksi varmaan hotkinkin sen niin, etten paljoa taida sisällöstä enää muistaakaan. Kalle Kustaa Korkkia ja Pekka Lippostahan me kuunnellaan välillä radiostakin. 

Oltiin joululomalla. Suljin päiväkirjan, jonka olin aattona saanut äidin ja Anjan yhteisenä lahjana. Oli aika lähteä ulos.

  

Olimme tehneet kuopan päälle hyppyrimäen ja sen yli olisi nyt pitänyt oppia liitämään kaatumatta. Hilla ja Taimi eivät olleet kovinkaan in­nokkaita hyppäämään, mutta minä, huimapää, jaksoin yrittää. Pystyiväthän pojatkin siihen enkä missään nimessä tahtonut olla heitä huonompi. Ponnahdusten myötä kumpare kuitenkin pieneni pienenemis­tään ja lopulta se hajosi koko­naan.

- Hei, mennään niemelle! Lasketaan siitä enolan rinteestä vaikka istullaan, jos ei muuten uskal­leta, ehdotin pikkusiskoille.

  

Nämä innostuivat heti ja niin suksittiin kylälle, vaikka vaatteet olivat jo valmiiksi lumesta kosteat.

  

Jo kauas kuu­lui iloinen huuto ja mekastus. Kaikki kylän lapset olivat Kuusirannassa ja innokkaina työnnyimme sekaan. Ihan yl­häältä asti ei alussa aina uskaltanut lähteä, koska ei voinut tietää, mitä konnuuksia Antti ja Olavi olivat Toivolan poikien kanssa ladulle piilot­taneet. Joskus keskeltä rinnettä saattoi löytyä yllättäen toisel­le sukselle syvennys ja vähän matkan päästä toisel­le. Tai sitten vastaan avautui odottamaton kuoppa tai hyppyri, johon varmasti kaatui, ellei tiennyt ennalta varautua polvien notkauttamiseen.

  

Vieressä oli kelkkamäki, josta kelkaton laski suksiensa tai mukanaan raahaamansa pahvin päällä ja koska pojat hallitsivat varsinaista suksimäkeä, siirryimme toiseen mäkeen nopeasti. Hyvällä tuurilla päästiin liukumaan kauas järven selälle asti, vaikka varsinkin pahvi pisti välillä ranttaliksi ja pyöritti kyytiläisiä sinne tänne pitkin rinnettä. Väliin kierittiin kiljuen mukkelis makkelis, kun suksipari erosi tai pahvi töksähti johonkin.