Kaksoset apureina (jatkuu)

Hän puikkasi kätensä käteeni ja siinä samassa oltiin pihalla kottikärryjen luona. Hain eteisestä saavin pohjalle tyhjän sangon ja kaksoset hyppäsivät kärryjen laidoille vakuuttaen, etten tuntisi heidän painoaan missään. Enkä tuntenutkaan, sillä heidän iloinen rupattelunsa ja vilkas liikehtimisensä veivät kaiken huomioni.

  

Täytimme saavin lähes piripintaan, mitä yksin en olisi koskaan uskaltanut tehdä. Epäilinkin jaksamistani, mutta tontut vakuuttivat auttavansa ja kevyesti kärryt junnasivatkin polun möykkeliköissä. Kotia lähestyessämme näimme äidin ilmestyvän pihalle laskisanko kädessään. Tontut totesivat, että minun olisi nyt pärjättävä loppumatka itsekseni.

- Äitisi pyörtyisi, jos sattuisi hoksaamaan, millä vauhdilla sinä sitä vesisaavia lennätät. Me tarkkaillaan täältä ja tullaan kyllä tarvittaessa apuun, he ilmoittivat ja olivat hetkessä tiessään.

  

Poks. Havahduin. Onneksi… Puuh… Niin, vedestä se äiti oli muuten jotain maininnutkin. Pitää lähteä, kohtahan se syöntikin on.

  

Venyttelin ja vanuttelin. Oho, jäsenet eivät tuntuneet enää yhtään kipeiltä. Sitä se voimakivi tekee! hymähdin, nousin riuskasti heinäkasan päältä ja lähdin kotiin. Loput heinistä siirtyisivät huomenna latoon. Jospa kävisi niin hyvä tuuri, ettei sataisi.

  

Kotipihalta nappasin kottikärryt ja porstuasta saavin sankoineen. Päästyäni hetteelle ammensin saavin puolilleen ja lähdin kamppailemaan takaisin. Kärryjä oli hankala saada keinotelluiksi puunjuurten yli ilman vauhtia. Ja millä voimilla sitä vauhtia olisin ottanutkaan? Olisivat ne tytöt kyllä voineet ihan oikeastikin auttaa! Mitä hyötyä niistä muka unessa on? jupisin.

  

Onneksi matkaa oli jäljellä enää vähän. Vesi huljahteli saavin reunojen yli, vaikka sanko oli sen sisällä läikkymistä hillitsemässä, ja perille päästyä jäljellä oli enää puolet alkuperäisestä vesimäärästä. Työnsin kärryt puuskuttaen ja jalat täristen portaiden viereen.

  

Äiti osui siihen tunkiolta palatessaan ja puhkesi moitteisiin. – Mitä sinä sillai reuhot? Reväsinhän siinä irtoaa ja säret vielä selkäsikin, hän varoitti, mutta en vastannut, kömmin vain kankein koivin sisälle ja jätin äidin täyttämään eteisen sankoja.

  

Syötyäni heittäydyin pirtin peräpenkille. Hilla oli tiskausvuorossa ja Taimi lakaisi lattiaa. Minulla itselläni oli lupa levätä nyt. Äskeinen ponnistus vapisutti jäseniä yhä. Äiti istahti puusohvalle ja laittoi kahvimyllyn rouskuttamaan papuja.

- Äiti, onko tämä työtä? kuului Taimin suusta äkkiä. Hän kyllä tiesi, miten työntekoa arvostettiin ja toivoi kuulevansa, kuinka tärkeä hänenkin kortensa tässä keossa olisi. Pitkävartinen harja lopetti liikkeensä ja Hillankin käsi hidastui kesken lautasen huuhtelun.

  

Äidin myöntävä ynähdys kirvoitti töikköjen sisarusten kädet innokkaaseen liikkeeseen ja ilmoille virisi tyytyväinen laulunhyrinä. Suuni vetäytyi väkiselläkin hymyyn. Mutta väsymys liimasi jäsenet tiiviisti penkkiin sekä muurasi silmäluomet kiinni ja urvahdin uneen, josta vasta iltakahvin tuoksu veti takaisin.

  

Kahvin jälkeen vetäydyin Viljamin rakentaman vinttihuoneen kätköihin ja pistin veljen kyhäämän grammarin soittamaan Säkkijärven polkkaa. Narun päässä painona roikkuva tiili vajosi kiihtyvällä vauhdilla alas pyörittäen levyalustaa niin, että loppu muuttui yhdeksi ja samaksi vikinäksi. Rittiri rii rittiri rii rittiri rittiri rittiri rii rittiri rii rittiririirittiririttiririttiririi… kitisi grammari ja työlääntyneenä jätin soitot sikseen. On minulla vielä joskus kyllä oikea rammarikin, päätin siirtyessäni sänkyyn Orm Punaisen kanssa.

  

Vasta kun päivänvalo hiipui niin, etten yhtään kirjainta enää erottanut, raaskin pistää kirjan sivuun ja sukeltaa Nukku-Matin perässä unipilveen. 

Unessa seison kalliolla ja tuijotan sen viiltohaavaan. On kuin siellä kimaltelisi jotain. Sinivihreä valo heijaa, väliin se tuikkaa voimakkaan välkkeen, väliin himmenee, niin että sitä ei voi olla huomaamatta. Kurotan, pinnistän varpaillani ja venyn. Juuri ja juuri yletyn. Turkoosikivi! Vihdoinkin olen löytänyt turkoosikiven uudelleen!

- Ei! parahdin, kun kivi peittyi kalliosta kohoavaan usvaan. Pettyneenä havahduin, karistin houreet silmistäni ja mielestäni sekä käänsin kylkeä. 

 

Kivihän oli kadonnut ikuisiksi ajoiksi. Mikäli sitä nyt koskaan oli ollutkaan… 

3. KAKSOSET APUREINA

Äiti oli lähtenyt pikkutyttöjen kanssa puolisen laittoon ja olin pellolla yksin. Laskin haasion viereen takkavitsani ja kasasin heiniä sen puisen varren päälle. Sitten tartuin varren yläpäähän kiinnitettyyn naruun, pujotin siinä olevan lenkin puuvarren teroitetun pään yli, siirtelin ja kiristin, kunnes heinät olivat tiukasti narun ja kepin välissä. Hitaasti lähdin vetämään kuormaa latoa kohti. 

Kantamallahan se isä tällä heinät kuljetti, mutta sitä en voinut kuvitellakaan tekeväni, hyvä kun voimat riittivät juuri ja juuri vetämiseen. Hiki virtasi, selkä ja jalat kipuilivat, mutta tiesin, että jaksettava oli. Viljamilla oli oma perheensä ja koulunsa, Anja taas oli palannut kesätyöpaikalleen pankkiin ja isä hävinnyt maalikylille vähän ennen kuin viimeiset heinät oli ehditty koota latoon. Äiti ei mitenkään ennättäisi eikä jaksaisikaan kaikkea yksin. Sitä paitsi eihän voitu tietää, kuinka kauan säät pysyisivät poutaisina.

  

Raahasin taakkani latoon, purin sen ja palasin hakemaan uutta. Pian tuli kuitenkin toppi; ei minun voimillani näitä kaikkia kuljetettaisi! Heittäydyin ponnistuksesta tulipunaisena lähimmän heinäkasan päälle ja huohotin raskaasti. 

  Pakko kerätä voimia, antaa hengityksen tasaantua… Aah... Silmät kiinni on niin autuasta…

Vilahdus haasion sivulla häivähti silmäkulmassa. Tutunnäköiset kaksosethan ne siellä.

- Mitä ihmettä te nyt teette? hämmästelin .

- Mitäkö tehdään? Etkö muka näe, että heiniä tässä kerätään? toinen tytöistä virkkoi ja nakkasi tukon heiniä minua päin. Sitten he syöksyivät kaulaani ja halasivat. Lujasti. 

- Ihanaa nähdä teitä! kuiskasin ja rutistin. 

  

Sitten tuli aivastus. Nauraen työnsin kaksoset viereiseen tuoksuvaan heinäpesään ja kipaisin työni ääreen. Hetkessä olivat tonttutytöt vierelläni. He tarttuivat takkavitsaan, täyttivät sen ja juoksuttivat latoon, palasivat takaisin, kuormasivat ja kuljettivat, kunnes haasion riu´ut olivat tyhjät.

- Ja nyt mentiin! Tule! Kädet käsiin ja äkkiä oltiin kotirannassa, missä tervattu vene keikkui aallokossa. Tontut tarrasivat paatin laitoihin ja vetäisivät sen rannemmalle. Se oli unohtunut siihen edellisen illan souturetken jälkeen.

- Saat kipitellä pitkin pientareita vastakin, jos vene jää tuohon, Selena huomautti. – Varsinkin jos tuuli saisi päähänsä lähteä ajelulle, hän lisäsi nostaessaan vedessä laahannutta airoa takaisin veneeseen.

  

He vetivät minut tuuhean kuusen luokse ja työntyivät sen alta paljastuvaan tuttuun käytävään. Havuisten oksien kuja johdatti meidät aukiolle, missä kaksosten äiti käänteli saniaisia.

- Sinuapa ei olekaan näkynyt aikoihin, hän hymyili, johon ujosti mutisin jotain epämääräistä osaamisesta ja kadottamisesta.

  

Tonttujen huoneessa oli hämärää ja jouduin tovin räpyttelemään silmiäni ennen kuin ne sopeutuivat ja alkoivat erottaa yksityiskohtia.

- Istuhan siihen tuoliin, Helena kehotti. Hän valikoi pöydän pajukorin värikkäästä rykelmästä punaisena välkehtivän kiven ja pisti sen käteeni. - Tämä antaa voimasi takaisin, hän huomautti ja istahti vuoteelleen sisarensa vierelle.

- Nähtiin, miten kovasti se vetäminen sattui, lisäsi Selena myötätuntoisesti.

  

Kivi värisi hiljaa käsieni muodostamassa onkalossa ja pehmeä kuuma virta kiiri käsivarsiani pitkin. Nauttien nojauduin taaksepäin ja sallin hyväilevän aallon hyökyä ylitseni. Selän kipu hävisi ja jalkojen särky lakkasi.

- Miksette tuoneet tätä minulle silloin kun olin ekaluokalla? huomasin kysyä. – Silloinhan olin niin huonona, että kaikki luulivat sitä lapsihalvaukseksi... Tai muulloinkin, kun olen sairastanut? Joka ikinen loma on alkanut kuumeella!

- Niihin meillä ei ole oikeutta puuttua. Tiettyjä asioita ei voi väistää, ne on vain koettava, sairaudetkin. Nekin, jotka ovat vielä edessäpäin, Selena huomautti vakavana, otti voimakiven ja palautti sen koriin. - Muutenhan et oppisi niitä läksyjä, joita opettelemaan olet syntynyt… Mutta jos oikein muistan, niin ainakin kerran me käytettiin vihreää kiveä sinuun. Muistatko? Silloin, kun särit kämmenesi.

  

Rypistin otsaani. Ja äkkiä muistin. – Niin, silloin kinkkakivillä… No... Miksi te silloin saitte auttaa? kummastelin.

- No olihan niitä haavereita jo sattunutkin sinulle ihan tarpeeksi... Toivottiin, että jotain olisit jo oppinutkin, Helena paljasti. - Mutta haetaanpa nyt äidillesi sitä vettä, jos kerran jalkasikin taas toimivat.