*
USVANOITA
Sataa, sataa…
Yö heittää huntuaan.
Mietteisiinsä, syviin, vaipunut
mies harhaa,
uupunut.
Häilyen takaa auteren
käy usvanoidan tie.
Se kietoo viittaan hämyiseen,
luo pilvilinnain vie.
Pois unohtuu,
pois katoaa
maailma kavala.
On usvanoidan linnassa
tuntoja rikkaita.
Sarastus noidan karkottaa,
jää jälkeen viitan usva.
Lumous häipyy, hajoaa,
räjähtää rinnan tuska.
Käy riemuin linnut laulamaan,
heläjää metsän urut.
Ei suostu korva kuulemaan,
ei laannu sielun surut.
Hiljalleen hiipii unohdus,
ei itke enää kaipaus.
Varoen kuiskii ikuisuus,
helähtää hiljaisuus.
En tiedä, miksi loppu meni noin, mutta kun minun mielestäni runossakin pitää olla jokin tarina ja juuri siksi tuosta noin pitkä tulikin. Sanat ovat niin ihania ja niillä on niin mukava leikitellä. Ajatellaanpa vaikka heläjää, urut, tuska räjähtää, ikuisuus, unohdus, auer jne. Miten sitten hiljaisuus voi helähtää, kun eikö silloin pitäisi olla ihan äänetöntä? Tuntui vain tuohon sopivan, sillä ajattelin, että se hiljaisuus tulee niin äkkiä, että on kuin se helähtäisi merkiksi, että on niin äänetöntä, että se melkein soi korvissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti