Rönötin navetan vintin ikkunassa ja pommitin omatekoisella jousella ruohotupasta. Nuoli lensi reippaasti ohi, samoin toinen ja kolmaskin… Pettymys purkautui raskaana huokauksena, sitten epäilynä.
Miten se Tarzan muka niin taitava oli?
Ketterästi, loputtomien toistojen tottumuksella valuin köyttä pitkin ammusten perään. Yksi niistä oli lennähtänyt kuivaksi jääneen kaivontekeleen luokse ja ohimennen vilkaisin sen kannen alle kätkeytyvään piilomajaani. Sammakko loikkasi sieltä varpaille välittömästi.
- Hei, et kai vain ollut tihutöissä? tiukkasin siltä, mutta se pomppi pysähtymättä tiehensä. – Senkin rimppakinttu! räksytin vielä tikkaille asettuessani.
Kaivossa istahdin pintalaudoin suojatulle pohjalle. Saviset seinät tiukkuivat kosteutta ja sinne tuodut kirjat olivat lihoneet paksuiksi tohmeroiksi. Pyörittelin niitä harmissani. Siinä olivat Tuliharja, Betty Zane, Henkipaton uskollisuus, Auringonlaskun sola, Erämaan vaeltaja ynnä monet muut Riksin sarjan kirjat, joita Viljami ja Anja olivat haalineet ja jotka olin sittemmin ominut itselleni. Miten niitä rakastinkaan! Ja miten usein olinkaan matkannut niiden mukana kaukaisiin maihin, erämaan villiin luontoon, pelottavien intiaanien sekä rajaseudun hurjien miesten ja rohkeiden naisten pariin! Sinne kun joskus oikeasti pääsisi...
Pelastaakseni kirjat enemmiltä tuhoilta keräsin ne syliini ja palasin navetan vintille kyhäämääni majaan. Sen ovi lonksahti napakasti kiinni kumikengän pohjista tehtyjen saranoidensa varassa.
Tämä oli minun ikiomaa valtakuntaani, aluetta, jossa sain olla rauhassa. Sain lukea, kirjoitella, vuoleskella tai - melkein mitä vain. Täällä olin värkännyt muuan viikko sitten pienen viikatteenkin katkenneesta viikatteen terästä ja luudanvarresta, jonka yläosaan ja keskipaikkeille olin naulannut puukapulat. Ruokatauolla olin sitten salakuljettanut sen niitylle ja niittänyt hartaasti muun väen tuloon asti, jolloin salainen työkalu oli siirtynyt vähin äänin ladon taakse. Tytöthän eivät sellaisia töitä tehneet ja jos tekivät, naureskelun ja kiusoittelun määrälle ei loppua tullut.
Poikatyttö...
Tällä sanalla oli vedelty monta särkevää haavaa kippuraiseen sieluuni. Olinhan saanut uuden nimenkin sen myötä; olin Etvi, poikamainen tyttö, joka mieluummin kiipeili puissa ja samoili metsissä kuin leikki nukeilla tai kutoi taikka leipoi. Tuska sielussa oli käperryttänyt monet kerrat katkerasti ikävöimään turkoosikiveä, kaipaamaan leijuttamista kaikesta pois, pakoon siniselle saarelle lohdutusta ja opastusta saamaan. Jaksaakseni kohdata taas virnistelyt ja vihjaukset. Ihmiset eivät kerta kaikkiaan tuntuneet tajuavan, miten kipeästi sanat voivatkaan satuttaa. Edes oma perhe ei sitä ymmärtänyt.
Tungin kirjat katonrajassa kirjahyllyn virkaa toimittavan hirren päälle ja äkätessäni sieltä Olavilta lainaamani Davy Crockett´in, tälläydyin lattialle mukavaan noja-asentoon ja siirryin hetkessä kanoottiin, jota majavannahkalakkinen Davy meloi, niin että lakin häntä vain viipotti. Tietoisuus ympäristöstä hävisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti