Lumipyry oli lakannut, joten lähdin ulos tekemään tunneleita. Jännittävä ryömiminen lumikaton alla kuitenkin päättyi tunnelin romahtamiseen, joten kyllästyneenä palasin sisälle ja työnnyin uudelleen Orm Punaisen laivaan. Äiti väitti nokkani asuvan kirjassa, koska tapanani oli lukea kaikki minkä käsiini sain. Samat kirjat vielä moneen kertaan, sillä aina niistä löytyi uusia ulottuvuuksia, joista ei ollut jäänyt muistikuvia. Sitä se ahmiminen teki.
Olin eilen taas hiihtänyt yksin kotiin. Aamulla oli sitten ollutkin sellainen myräkkä, etteivät vanhemmat olleet päästäneet koulutaipaleelle itsekseni, isäkin kun oli lähdössä omiin savottahommiinsa ja äidillä oli Silja hoidettavanaan.
Äiti syötti Siljalle keittoa. Ilta alkoi hämärtää ja jo aikaisin käpristyttiin peiton alle öisiä kuvia katselemaan. Ja niitähän minulla riitti.
Nytkin Nelli kohta taas pistää noidan kirjan käteeni. Kun Pentin ja hänen kääpiöystävänsä hahmot ilmestyvät kirjan sivulle, olenkin jo tuossa tuokiossa nousemassa heidän mukanaan ylös tuttua rinnettä, ohi rannan savusaunan. On kesä, aurinko paistaa ja linnut rupattelevat puunlatvuksissa.
Aitat ohitettuamme saavumme pihalle, jossa on iso päärakennus, nähtävästi sen palaneen tilalle rakennettu. Sitä vastapäätä on navetta, vasemmalla sivustalla pikkutalli, johon kääpiön kertoman mukaan vieraat vievät hevosensa yöksi taloon pysähtyessään. Sen kylkeen nojailee puupinoja.
Päärakennuksesta oikealle on sijoitettu varsinainen talli. Jonkin matkan päässä pikkutallista on toinen talo ja navetan takana kauempana metsän laidassa vielä kolmaskin. Riukuaitojen muodostama sola kiemurtelee navetasta ja tallista kohti metsää. Jokin yksinäinen lehmä löntystelee sitä pitkin hamuten samalla suuhunsa aidan alitse työntyviä heinätuppaita.
- Vilkaistaanko sisälle? Pentti ehdottaa.
Totta kai olen utelias näkemään, millainen entisaikojen talo olisi sisältä. Kuistista vie kaksi ovea, toinen menee suoraan pirttiin, toinen lämpimään eteiseen, josta pääsisi niin ikään pirttiin, mutta myös tupaan, joksi vanhempien huonetta kutsutaan.
Vanhahko mies ilmestyy pihalle ja kolistelee pirtin ovesta sisään hellapuusylyksen kanssa ja pujahdamme sisälle hänen kintereillään. Mies vetäisee oven kiinni ja kääpiö heittää häneen tuikean silmäyksen onnistuessaan juuri ja juuri livahtamaan raosta.
Keittiössä hämmentää tummalettinen pieni nainen kattilaa. Hänen kasvonsa ovat totiset ja nakatessaan palikan hellan pesään hän kysyy mieheltä: - Joko ne ovat saaneet kaikki lyhteet kärväille?
- Ei ne vielä, iltaan hyvinni menee, saattaa mennä myöhäänni.
Tiedustelen Pentiltä, mitä ne kärväät ovat ja Pentti kääntyy kääpiön puoleen. Tämä röyhistää rintaansa ja selittää, että kun sirppimies on leikannut ohran, takana tulijat sitovat kaksi lyhdettä yhteen ja nostavat ne roikkumaan kuivattuihin ja kuorittuihin oksaisiin puihin eli kärväisiin. Kun lyhteet kuivuisivat, ne puitaisiin puimakoneella.
En ymmärrä. Silloin kääpiö käännähtää ympäri ja hymähtää: - Mennään katsomaan!
Kauas ei tarvitse juostakaan, kun näemme ahkeran työporukan kulkevan pitkin ohrapeltoa. Etummaisina kulkevat sirppimiehet, takana tulijat sitovat lyhteitä yhteen ja ne nostetaan sitten pystyyn iskettyjen puiden oksanhaaroihin roikkumaan. Kun hoksaan, että kyseessä ovat ihan tavalliset puut, ymmärrän, mitä kärväät ovat - tavallisia kuorista riisuttuja puita joka suuntaan tököttävine oksineenhan ne vain.
- Tulukoa ämmyt kottiin, ptrui ptruiii, kaikuu siinä samassa solan suulta. Huivipäinen nuori nainen siellä kutsuu lehmiä metsälaitumilta. Metsän reunasta kuuluu moniääninen vastaus ja karjajono kiirehtii ammuen naista kohti. Tämä aukaisee navetan oven ja ohjaa kunkin eläimen omaan parteensa.
Työnnyn hänen peräänsä. Nainen puhelee lehmille, taputtelee niitä ja pyyhkii niiden kyljet olkitupolla. Sitten hän vie matalan jakkaran reunimmaisen lehmän viereen, hakee muuripadasta lämmintä vettä ämpäriin, kostuttaa siinä kankaanpalasen ja puhdistaa sillä lehmän utareet. Sitten hän tarttuu kiuluun, istahtaa jakkaralle, nojaa päätään lehmän kylkeen ja ryhtyy lypsämään.
Maitosuihkeet laulavat kiulun kylkiin osuessaan ja nainen hyrisee itsekseen. Kun kiulu on lähes täynnä, hän käy kaatamassa maidon sangon päälle asettamaansa siivilään, johon roskat jäävät ja puhdas maito lorisee sangon pohjalle. Noinhan se äitikin tekee, hänellä vain on siivilän pohjalle mistä asettaa valkoinen vanupyörylä, jonka läpi maito kulkee.
Äiti? Lävitseni käy väristys. Tuohan on äiti! Nuorempi, mutta silti tunnistettavissa. Ja jos tuo on äiti, niin sisällä on… mummu? Äkkiä katsomaan vielä! Jalkani ovat sotkeutua toisiinsa, kun muutun tuulispääksi. On kuin siivet olisivat kannatelleet kantapäitä. Juoksen ja juoksen, ympäristö rupeaa häipymään ja epätoivoissani kiristän vauhtia, mutta se katoaa silti, Pentti ja kääpiökin häviävät…
Sätkin peiton mutkaan kääriytyneitä jalkojani. Ulisin. - Äiti, äiti! Mummu!
- Mikä ihme sulla oikein on? kuului äidin ääni ja kädet tarttuivat peittoon, selvittelivät sen irti jaloista ja laskivat sen uudelleen niiden suojaksi. - Taisit nähdä unta, tokenehan nyt siitä, ettei Silja herää!
Rauhoituin ja äiti palasi vuoteeseensa. Ajatukseni viipyivät vielä vuosikymmeniä sitten eletyssä elämässä. Pentti ja kääpiökin siinä pyörähtelivät mukana. Onkohan se Jasperi Pentille samanlainen ystävä kuin tontut ja peikot minulle? pohdin vielä raukeasti ennen kuin uusi uni valtasi mielenkiintoni. Luultavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti