16. "JA LAITA NISUA, JOSSON PALJON VOITA PÄÄLLÄ..."

En suostunut enää jäämään asuntolaan yöksi kuin satunnaisesti, sillä minusta tuntui pahalta, että äiti joutui olemaan niin paljon kahdestaan Siljan kanssa. 

Edellisenä vuonna olin kävellyt tai hiihtänyt kouluun Olavin ja Antin mukana, nämä kun eivät yleensä malttaneet jäädä asuntolaan, kun kerran kotiinkin pääsi. Joskus talviaamuisin olivat pojat mutkautuneet Vippavaaralle mäkeen. Vaaran rinteeltä saikin kovat vauhdit. Ja koska en halunnut kulkea yksin pimeässä, jos vain suinkaan ei ollut pakko, olin joko seurannut perässä ja laskenut samat mäet tai sitten hiihdellyt hiljaa eteenpäin odotellen, että pojat saisivat kiinni. Usein olin mäessä kyllä kaatunutkin, mutta pojat eivät olleet jättäneet eikä koulustakaan oltu pahemmin myöhästytty. 

  

Mutta nyt pojat olivat jo kirkolla asti keskikoulussa ja useimmiten tein matkaa yksinäni. Sujauttelin hiljoksiin latua pitkin, sain mennä niin kuin halusin ja miettiä omia ajatuksiani kaikessa rauhassa. Varsinkin aamuinen hämäryys ja vain suksien suhinan ja sompien tiukaisun rikkoma hiljaisuus rauhoitti kummasti ja antoi päivälle tasaisen alun. 

  

Matkan varrella oli tiettyjä kohteita, joihin poiketa. Oli koivutyttö, jota piti silittää, ravistella sen oksat puhtaiksi painavista lumitaakoista ja vapauttaa hangen alle piiloutuneet oksat. Samalla juttelin sen hoitajalle, entille ja kuvittelin kuulevani tämän verkkaiset vastauksetkin.

  

Sitten oli metsänhakkuun yhteydessä nurinpäin kääntynyt puunkanto, jonka juuret sojottivat taivasta kohti sormien lailla. Olin näkevinäni sen onkaloissa vilahtelevan menninkäisen, joka ei antautunut juttusille, jatkoi vain maanalaisia puuhiaan. Vaikka oli varmaan joka kerta pannut minut merkille.

  

Kotiin saavuttuani totesin Selman tulleen lomalle. Hän istui kirjoittamassa kirjettä Viljamille. Minua kiusoitellakseen hän aikoi laittaa siihen, että ”Pihla ei lue läksyjään, joten palkitsemme hänet sen mukaisesti”. Koetin olla välittämättä, sillä tiesinhän, ettei minussa mitään hyvää ollut ja siksipä minun tulisikin ponnistella kovemmin kuin muiden... Niinpä pyysin vain välittämään terveiset ja ryhdyin juomaan äidin laittamaa kahvia. Kyllä minä vielä näytän! uhmailin sisimmässäni. Näytän ja pääsen keskikouluun!

  

Läksykirjoja repusta kaivaessani muistin Hillan lapun, ongin sen historiankirjan välistä ja annoin äidille. Äiti vilkaisi sitä, naurahti ja ojensi meillekin luettavaksi. Hilla oli tapansa mukaan ikävissään kutsunut kotoa lohtuevästä. Oli kirjoittanut tarkan ohjeenkin, millaista toivoi: ”…ja laita nisua, josson paljon voita päällä…”

  

Läksyistä suoriuduttuani leikin vähän aikaa Siljan kanssa, jätin tämän sitten rämisyttelemään puukauhalla sinkkitaasan pohjaa ja siirryin selailemaan päiväkirjaani. Silmät takertuivat viimekesäiseen muistiinpanoon.

Piti tulla taas karkuun tänne navetan vintille, että saisin vähän aikaa olla omissa oloissani ilman että kukaan kurkkii olan takana.

  

Kuten tiedät, rakas Päikkärini, minä olen aina lukenut paljon, se on kuin sairaus, kiihko, jokin ihme himo. Tuntuu kuin minun olisi ihan pakko lukea, saada päähäni mahdollisimman nopeasti kaikki maailman ajatukset! Se täyttää kaiket vapaat hetket. Niitä ei tosin maa­laistalossa ainakaan näin kesäaikaan läheskään tarpeeksi paljon ole, mutta heti tilaisuuden tullen kiipeän mökkiini ja karautan toisenlaisiin maailmoihin.

  

Äiti tuskailee joskus naapureille, miten laiska minä muka olen, kun en olisi muuta tehnytkään kuin istunut nokka kirjassa kiinni ja minua täytyy aina hoputtaa. Toisinaan katkeruus pistää. Äitiä kohtaan siis, niistä puheista. Miten minä laiska voin olla, kun kaikkia töitä joudun pakostakin tekemään? Lukeminen vain aina viivästyttää vauhtiin pääsemistä! Samalla tavalla minä vuorollani tiskaan, lakaisen ja luuttuan sekä haen liiteristä halkoja ja hetteestä vettä kuin muutkin, ero on vain siinä, että minut pitää aina erikseen melkein repimällä repiä kirjan äärestä. Minkä minä sille voin, etteivät kirjan tapahtumat tahdo millään päästää otteestaan?

  

Sitä paitsi tokko ne muutkaan lapset sen kummemmin kotitöihin osallistuvat. Potunpanot ja -nostot, heinätyöt, kasvimaan kitkemiset ja marjareissut kuuluvat maalaistalossa ilman muuta jokaisen vähänkin kynnelle kykenevän päiväjärjestykseen. Jopa koulusta annetaan potunnostolomaa syksyisin. Ja marjoja on kerättävä koululle ja asuntolaan joko kotona tai sitten koulun marjaretkillä. Niiltä ei pääse karkuun kukaan. Tietysti niitäkin on, joita oma äiti passaa ja tekee kaiken valmiiksi, mutta ainakaan minun kotonani se ei tule kysymykseenkään, sillä joutuu se äitiparka muutenkin repiytymään suuntaan jos toiseenkin.

  

Pojat kyllä taitavat päästä kotitöissä vähemmällä, mitä nyt muutaman kerran halkoja hakkaavat - eihän niiden yleensä tarvitse laittaa ruokaa tai tiskata tai siivotakaan, pyykinpesusta puhumattakaan. He kyllä saavat lukea nekin ajat, jolloin tytöt raatavat! Minuun tämä epäoikeudenmukaisuus ei uppoa. Jos minä luen, olen laiska, mutta jos pojat lukevat, he eivät sitä ole…

  

Asiasta ääneen tuppuroidessani saan kuulla olevani kerrassaan jalo ihminen, siis taipumaton ja omapäinen sisupussi, joka haluaa kulkea itsekkäästi vain omaa tietään, tavoista piittaamatta, määräyksiin alistumatta. Tuomitseminen ei silti estä minua kapinoimasta jatkossakin tätä epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

Niin, jos lukeminen tosiaankin oli pahe, niin minä olin todellakin hyvin, hyvin syntinen ihminen, jos nyt ihminen ollenkaan!

4. LUISTELUN HURMAA

Koulu kutsui taas syyskuun ensimmäisenä päivänä ja sen rutiineihin solahdettiin sutjakasti. Minulla alkoi kuudes, Hillalla neljäs ja Taimilla kolmas luokka.

  

Syksy kului nopeasti. Järven jäädyttyä se tarjosi kouluun lyhyemmän reitin rantoja pitkin niin kauan kuin lumentulo pysytteli hippusissa. Pienimmät oppilaat jäivät suosiolla viikoksi asuntolaan, mutta hyvät ilmat houkuttelivat usein isommat yöksi kotiin. Osa luisteli, osa käytti potkukelkkaa.

  

Tottahan nyt minäkin olisin mieluusti luistimilla liidellyt, mutta miten ihmeessä olisin ilennyt ottaa mukaan niitä narulla kenkiin köytöstettäviä, Anjan puusta ja sahanteristä värkkäämiä luistimenkolsujani? Sitä paitsi luistelutaitoni oli kehno. Järven jää pysyi kelvollisena niin kovin vähän aikaa tuiskujen tultua, että harjoittelu oli jäänyt vähiin. Joka syksy luistelulämpärettä kyllä yritettiin pitää auki, mutta kun puhti loppui, se tyssäsi siihen. Vaikka auraamisella sinällään oli omat hauskat hetkensä; narulla vedettävä, puusta kolmion muotoon väkerretty aura oli tarkoitukseensa liian kevyt, joten siinä painoksi vuorollaan joutuessaan sai kokea monet riemukkaat hetket. Joskus tosin ilkikurisesti hykertelevät hevoset riehaantuivat niin julmettuun vauhtiin, että paino saattoi äkkiä löytää itsensä nietoksista suut ja silmät täynnä talven viljaa valkeaa…

  

Potkuttelin kotimatkan pääosin omissa ajatuksissani, sen verran kuitenkin osallistuin yleiseen keskusteluun, että sovin toisten kanssa illemmaksi jäälle treffit. Jo etukäteen tuntui huikaisevalta mielikuva revontulten leimuavasta tanssista tähtien täplittämällä taivaankannella ja jalan alla mustana kiitävästä jäästä, jonka pintaan kengänpohjaan nahkaremmillä sidottu jääkenkä raapaisisi narskahtaen siruisen kolon. Jostain kaukaisuudesta kantautuisi jään ulina kolkkona ja aavemaisena… Jo pelkkä ajatuskin viritti sisuskaluihin ihokarvoja nostattavan väristyksen.

  

Kotona odottivat äiti ja isä valmiiksi katetun kahvipöydän ääressä. He kyselivät kuulumisia ja vastailin heille hajamielisesti pullukkaa natustellen. Pöydästä noustuani heittäydyin sohvalle lainakirjoja selailemaan, mutta into paneutua niihin lopahti pian. Niinpä annoin kirjan valahtaa vierelleni toivoen, että jostakin putkahtaisi vähän virtaa tähän loppumattomalta tuntuvaan tylsyyteen. Vähitellen ajelehdin tuttuun horrosmaiseen tilaan… 

  

Ja äkkiä tonttuystävät olivat siinä, tarjosivat kättään ja hupsauttivat minut keskelle kirkkaasti valaistua jääkenttää, johon valot heijastivat hallitun ja harmonisen värifantasiansa. 

  

Selena kosketti kevyesti olkapäähän. - Mennään, luistellaan!

  

Peräännyin. – No en takuulla, enhän minä kunnolla edes osaa… Kun meillä on vain ne Anjan tekemät luistimet ja niilläkin olen vain muutaman kerran kokeillut. Just ja just pysyn pystyssä, vastustelin.

- Katsotaanpa, ilkamoivat kaksoset ja ojensivat minulle punaisia kaunoluistimia. - Vetäisehän nuo jalkaasi, he komensivat ja empien tottelin.

  

Valot jatkoivat omaa äänetöntä sinfoniaansa ja korvia hyväilevä musiikki paisui ja houkutti mukaansa. Anna ja Kaapo vetivät minut keskelle jääkenttää ja vasta nyt hoksasin, että olihan siellä muitakin.

  

Ihmeellisen näköisiä luistelijoita ne olivatkin. Useimmat heistä tunsinkin. Renne ja Ripsa, isoksi kasvanut Justiina keskellään siellä ainakin taiteilivat hännistään toisiaan koukuttaen, Silmu ja Hilari jatkoivat ilmassa jään pinnalla aloittamiaan temppuja, siirtyivät piskuisten siipiensä avulla toistensa yli, tarttuivat jälleen parinsa käsiin ja aloittivat uuden sarjan. Laitamilla liikkuivat hitaammin ja jäykemmin Pepe ja Reija. Myös Jemmari luisteli siellä pikkuista poikaa yhdessä puolisonsa kanssa tukien. Oli jokseenkin vaikea kuvitella häntä ilman jauhopöllyä ympärillään, vaikka en nähnytkään, oliko sitä. Jokainen heistä tervehti minua omaperäisellä tyylillään.

  

Peikot pyörähtelivät tottuneesti piruetteja hännät milloin kaulan ympärille kiedottuina, milloin muuten vain niillä vartalon takana taituroiden. Menninkäistenkin isosilmäiset kasvot siellä vilahtelivat ja äkkiä tunsin nauttivani suunnattomasti kiitäessäni kentän halki ja takaisin. Ystävät pyörittelivät minua yltympäriinsä, heittelivät ilmaankin ja ihmeekseni pysyin pystyssä jaloilleni taas päästyäni.

  

Liikunta hurmasi. Se punasi posket ja hulvautti mieleen sykähdyttävän riemun. Niinpä suorastaan hätäännyin, kun valot himmenivät ja musiikki hiljeni. Äkkiä paikalla olivatkin enää tonttuystävät.

- Voi, ei! Ei lopeteta vielä! huudahdin. - Täällä on niin ihanaa!

- Me ollaan oltu täällä jo monta tuntia. On kiire, Helena vastasi

  

Korvissa kalahti. Räväytin silmäni auki. Äiti hääräili tiskipöydän luona, kaatoi kauhalla perunoiden päälle vettä ja rupesi pesemään niitä.

- Etkö sinä mennytkään? hän kysyi. – Eikö tässä ala jo olla kiire, kohtahan siellä ei näe mitään?

- En minä… Tai olinhan minä… Van en ihan siellä… Sekosin sanoissani, mietin hetken ja tuijotin äitiä tyrmistyneenä: - Minä osasin luistella ihan älyttömän hyvin!

  

Äiti kokeili otsaani. Se oli hikinen, posket ja nenä punersivat. - Olet tainnut taas uneksia omiasi. Mahtaakohan yöksi unta riittääkään, hän epäili.

  

En sanonut mitään, sillä tottahan se äiti puhui; olinhan itsekin toisinaan epävarma siitä, mikä oli unennäköä ja mikä valvetta… Mutta sekään ei saanut hyvää mieltä haihtumaan ja vielä nukkumaan mennessäkin ilo tulvehti rinnassa niin, että minun oli kurkistettava lattialle, valuiko sitä sinnekin. Ihana jäämusiikki helisi ja hurmioi korvissa edelleen. Riemumielin antauduin sen valtaan ja se lennätti pilvilinnoihin, joissa elämisen hehku ja maku olivat kokonaan toisenlaisia kuin tässä näkyväisessä maailmassa.