Rysky (jatkuu)

Syksyn värit kirjovat pellon reunamien lehtipuita. Vilkaisen ohimennessäni rannalla kököttävän savusaunan mustunutta ovenpäällystä ja nousen ripeästi rinteen Pentin ja kääpiön perässä. Saavumme talon sisäpihalle, jonka reunamille ollaan tälläämässä keltaista jalaksilla seisovaa puimakonetta ja sitä pyörittävää moottoria. Ne ovat miesten puheista päätellen yhteisiä pyykköskyläläisten kanssa ja ne on vasta uitettu sieltä lautan päällä ja vedetty hevosella pihapiiriin.

Muistan nähneeni tuon koneen pienenä, ryskyksi kai sitä silloin sanottiin. En kuitenkaan muista kunnolla ymmärtäneeni siitä muuta kuin sen, että toisesta päästä sen kitaan syötettiin joitain "heiniä" ja toisesta päästä ne tippuivat säkkiin. Kuullessaan tämän kääpiö ryhdistäytyy ja rupeaa selostamaan.

- Kuten näet, moottorista kulkeva remmi pyörittää tuota  puimakoneen sivulla olevaa pyörää. Siitä kulkee hihna toiseen pyörään, joka puolestaan liikuttaa koneen keskellä edestakaisin liikehtivää lavaa. Tuo nuori mies, joka syöttää lyhteitä koneen kitaan, koettaa saada ne kokonaisina menemään sinne. Kaleet tippuvat koneen alapuolelle ja huomaatko, miten tuo vaaleahiuksinen tyttö kerää niitä auskarilla, puisella kauhalapiolla? Ne viedään uudelleen eroteltaviksi vihneistä ym. roskista. Vihneet jäävät ruumeniin, joista tehdään hauteita lehmille syötäväksi.

  

Kääpiön selostusta kuunnellessani suuni muodostaa tuon tuostakin kysymysmerkin, mutta kääpiö jatkaa vaan. Viimein Pentti tönäisee tätä kyynärpäällään ja kääpiö vaikenee. Ehätän tiedustelemaan, mitä kummaa siinä oikein tapahtuukaan. Kääpiö näyttää kyllästyneeltä.

- Puimakone eli rysky ei saa kerralla eroteltua kaikkia jyviä viljankorsista, joten niitä tippuu ruumenien mukana maahan. Niitä sanotaan täällä kaleiksi ja ne laitetaan uudelleen puhdistettaviksi koneeseen, jolloin muu roska erottuu jyvistä. Näistä ruumenista tehdään lehmille hauteita siten, että niiden päälle kaadetaan kuumaa vettä ja jauhoja, jolloin vihneetkin pehmenevät syömiskelpoisiksi.

  

Tuijotan lyhteitä syöttävää miestä. Tämä näyttää kumman tutulta ja sitten valkenee: sehän on Marken isä! Nuorena ja suoravartisena, mutta itsensä näköisenä. Uteliaana hiivin lähemmäksi, ojennan käteni nyhjäistäkseni miestä, kysyäkseni, mutta silloin kuuluu portailta huuto: - Syömään! Ruskeahiuksinen lettipäätyttö (äiti?) siellä ilmoittaa ruoka-ajan koittaneen.

- Tullaan kuhan on saatu tämä pensa poltetuksi! vanhahko pienoinen ja laiha mies huutaa. Hänen äänensä kantaa voimakkaana kaikkialle. Tyttö huiskauttaa kädellään ja palaa sisälle.

  

Kääpiö virnistää. - Luulitko, että se näkisi sinut? Tuo mies?

  

Hämmennyn. Eipä kai... No ei tietenkään mies olisi huomannut minua! Eikä kukaan muukaan, olemmehan näkymättömiä vierailijoita toisesta ajasta…

  

Kun ruokailijat lähtevät sisälle, jalkani vetävät vastustamattomasti heidän jälkeensä. Astumme eteisestä keittiöön, jonka pöydälle ennestään tuttu tummahiuksinen nainen kantaa parhaillaan höyryävää keittokattilaa. Taas sävähdän. Mummu! Ja jos tuo on mummu, niin isoääninen mies on ukki! Katselen tarkasti molempia, sitten tyttöjoukko täyttää hyörinällään keittiön ja jostain syystä pelkään jääväni jalkoihin. Kamarin ovi on auki ja uteliaana pujahdan siitä sisälle. Kamari on tilava, kaksi sänkyä on sijoitettu molemmin puolin huonetta, pöytä ikkunan alle. Ikkunasta näkyy järvelle. Astiakaappi komeilee oviseinällä ja kiviuuni kohoaa nurkassa oviaukon toisella puolella.

  

Keittiöstä kaikuu taas vanhan miehen kuuluva ääni. Käännyn palatakseni. Astun ovelle…

Aamuaurinko tuikkasi suoraan silmiini.  Olin potkinut peiton päältäni, minulla oli hiki ja vartalon alle jäänyt kirja tuntui poraavan kylkeen reikää. 

10. MATKA MENNEESEEN?

Nelli ojentaa Tyhjää Kirjaa. – En minä jaksa! Väsyttää... Pääkin on kuin ampiaispesä, mumisen, mutta huomaan siitä huolimatta piteleväni noidan antamaa vihkosta. Sen kanteen levittäytyy välkkyvä sateenkaari, joka vähitellen täyttää sen kokonaan ja näyttää ihan siltä kuin se olisi vaihdellut väriensä kirkkautta. Se ikään kuin tanssii... Sen taakse kehittyy yhä uusia ja uusia sateenkaaria ja hengitystä pidätellen avaan sen. Tyhjä sivu ensin ikään kuin härnää valkoisuudellaan ja tympääntyneenä meinaan jo nakata kirjan syrjään, kun sivulle ilmestyy tekstiä…


Silmät lupsahtelevat, raukeus valtaa jäsenet, luen ihan outoja sanoja, sanoja, joita ei enää näy, kun ravistan päätäni ja tarkennan katsetta. Silloin kirjan oikeat sanat palaavat. Mutta sitten luen taas jostain Pentistä…

  

”Pentti kopauttaa varovasti lipasta, kääntää sen alla olevaa salavipua ja avaa kannen. Sinivihreä valo ryöpsähtää lippaasta ja poika koskettaa kiveä hellin käsin…” Henkäisen. Turkoosikivi, minun turkoosikiveni! Tuolla pojallako se on nyt? Nyt sanat eivät ole enää sanoja, elän niissä. Kumarrun pojan puoleen.

- Oi, saanko pitää sitä hetken? pyydän hiljaa.
  

Poika nostaa katseensa ja hymyilee. – Tietysti, olihan se sinunkin.

  

Kiihtymyksestä vapisten tartun kiveen. Sen säteily häipyy ja se on jälleen ihan tavallinen kivi. Pettyneenä luovutan sen pojalle. Silloin sen säihke palaa.

  

Poika virnistää. – Se ei vaikuta enää sinuun, kuten varmaan muistat. Hän hymyilee anteeksipyytävästi. – Tämän avulla kuitenkin löysin sinut. Minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin ajatella kivi kädessä sen edellistä käyttäjää ja niin se toi minut tänne.

  

Hän rykäisee. - Minä olen Pentti.

  

Mutisen nimeni vaisusti. Kysyn: - Missä sinä asut?

- Ihan lähellä, ajatuksen päässä. Tule. Sulje silmäsi. Hän ojentaa kätensä ja konemaisesti tartun siihen.

- Missä sinä olet ollut? motkottaa kiukkuinen ääni. – Ja kuka tuo on?

  

Tuijotan edessäni hyppivää kääpiötä. Se kai se on, koska on niin pieni eikä tontultakaan näytä. Vetäydyn varovaisesti taaksepäin, mutta Pentti puristaa tiukasti kädestäni.

- Älä välitä, tuo on Jasperi. Sen tehtävänä on kuulemma huolehtia minusta ja kun kerrankin pääsin livahtamaan sen silmien alta, niin se pursuaa kiukkua. Mutta ei se pure, ei ole ainakaan tähän mennessä purrut.

  

Pentti kumartuu Jasperin puoleen. - Rauhoitu. Kävin vain tervehtimässä turkoosikiven edellistä haltijaa, tätä tyttöä tässä. Saanko esitellä: Pihla - Jasperi. Jasperi - Pihla.

  

Kääpiö nyökkää äreänä ja pyörittää sormillaan partaansa kiehkuroille. Niiata töksäytän. Astun vielä askeleen taaksepäin.

- Ja nyt mennään, tule! Pentti ilmoittaa ja vetäisee mukaansa. Kääpiö käännähtää kiukkuisesti kannoillaan ja seuraa.

  

Rinne, jota nousemme, näyttää kumman tutulta, erilaiselta tosin, mutta tutulta. Aittoja on ripoteltu pitkin mäkeä ja suuren pihan laidassa kohoaa tuohikattoinen päärakennus, navetta ja talli pihan vastakkaisella puolella. Pelloilla hyörii ihmisiä vanhanaikaisissa vaatteissa.

  

Pentti vetää minut sisälle suureen porstuaan, jossa on kaksi ovea vastakkaisilla seinillä. Hän avaa vasemmanpuoleisen oven ja kurkkaa sinne. Minäkin kurkistan hänen olkapäänsä yli. Näen ison pirtin, josta vie ovi kahteen kamariin. Toisesta kamarista kuuluu hetken vauvan kitinää, mutta se loppuu kohta.

- Tässä talossa asuu kaksi perhettä, vain porstua erottaa ne toisistaan. Tällä puolella asuvat Juntuset, tuolla toisella Kelat, Pentti selittää.

- Ei mennä, ettei vauva herää, kuiskaan. Pentti sulkee oven.

  

Hän siirtyy toisen oven luokse ja työntyy siitä sisälle. Hellan ääressä seisoo vanha nainen. Tämä ei näytä huomaavan tulijoita, työntää vain isoa risukimppua hellan uuniin. Ne syttyvät rätisten palamaan. Hellassa kohisee ja räpsii. Nainen siirtyy touhuamaan kattiloiden pariin ja palaamme kartanolle.

  

Äkkiä pellolta juoksee pitkähameinen nainen käsillään kauhistuneena viittoen.

- Katto on tulessa! Hän vääntelee esiliinansa helmaa. - Eikö se kukaan kuule? Tuli on irti!

  

Ihmisiä ryntää paikalle, sisätiloissa olleet jouduttautuvat ulos. Muodostetaan vesiketjuja järvestä, sitten huomataan, että suopelloltakin tupruaa savua. Kipinät ovat lennähtäneet sinnekin.

  

Hätääntynyt pikkutyttö juoksee äitinsä luokse. -  Olja palaa! Olja palaa!

  

Henkäisen syvään, sillä minäkin olen muistanut vauvan, mutten tiedä, onko joku jo hakenut sen. Minulla vain ei ole sananvaltaa tapahtumiin, olenhan pelkkä sivustaseuraaja.

  

Oljan äiti syöksähtää salamana pirttiin ja tuo kätkyessään rauhallisesti nukkuvan vauvan ulos. Hän on luullut palvelijoiden tuoneen lapsen tullessaan. Minä huoahdan helpottuneena.

  

Kohta lähes koko niemi on liekkien vallassa. Se palaa kuin kokkotuli. Kaikki piharakennukset menevät sen siliän tien, vain aitat rinteellä pelastuvat, kun ne sattuvat olemaan tuulen alla.

  

Kauhistelemme tapahtumia rantapellolla olleen aitan suojista. Kääpiö ärisee ja hyppii. – Eikö ne ikinä opi? Ihmiset!

- Niemi ja kokko. Kokkoniemi, sanoo Pentti äänessään usvaa. – Nyt minä ymmärrän… Siksi siis tätä niemeä sanotaan Kokkoniemeksi, kun se paloi kuin kokko.

– Siitäkö se johtuu? käännyn katselemaan viimeisten sammuttajien lopputyöskentelyä. – Kokkoniemi, sanon minäkin, unelmoiden. – Minun Kokkoniemeni!

Havahduttuani olin yhä tuntevinani savun tuoksun ja kuulevinani tulen raivoisan rätinän. Äiti oli joskus kertonut kotikylän ensimmäisen ja siihen aikaan ainoan talon palamisesta, jolloin koko niemi oli ollut samalla vaarassa. Olinko nyt päässyt näkemään sen? Oliko kirja vienyt minut aikaan, jolloin äitikään ei ollut vielä syntynyt?