Rysky (jatkuu)

Syksyn värit kirjovat pellon reunamien lehtipuita. Vilkaisen ohimennessäni rannalla kököttävän savusaunan mustunutta ovenpäällystä ja nousen ripeästi rinteen Pentin ja kääpiön perässä. Saavumme talon sisäpihalle, jonka reunamille ollaan tälläämässä keltaista jalaksilla seisovaa puimakonetta ja sitä pyörittävää moottoria. Ne ovat miesten puheista päätellen yhteisiä pyykköskyläläisten kanssa ja ne on vasta uitettu sieltä lautan päällä ja vedetty hevosella pihapiiriin.

Muistan nähneeni tuon koneen pienenä, ryskyksi kai sitä silloin sanottiin. En kuitenkaan muista kunnolla ymmärtäneeni siitä muuta kuin sen, että toisesta päästä sen kitaan syötettiin joitain "heiniä" ja toisesta päästä ne tippuivat säkkiin. Kuullessaan tämän kääpiö ryhdistäytyy ja rupeaa selostamaan.

- Kuten näet, moottorista kulkeva remmi pyörittää tuota  puimakoneen sivulla olevaa pyörää. Siitä kulkee hihna toiseen pyörään, joka puolestaan liikuttaa koneen keskellä edestakaisin liikehtivää lavaa. Tuo nuori mies, joka syöttää lyhteitä koneen kitaan, koettaa saada ne kokonaisina menemään sinne. Kaleet tippuvat koneen alapuolelle ja huomaatko, miten tuo vaaleahiuksinen tyttö kerää niitä auskarilla, puisella kauhalapiolla? Ne viedään uudelleen eroteltaviksi vihneistä ym. roskista. Vihneet jäävät ruumeniin, joista tehdään hauteita lehmille syötäväksi.

  

Kääpiön selostusta kuunnellessani suuni muodostaa tuon tuostakin kysymysmerkin, mutta kääpiö jatkaa vaan. Viimein Pentti tönäisee tätä kyynärpäällään ja kääpiö vaikenee. Ehätän tiedustelemaan, mitä kummaa siinä oikein tapahtuukaan. Kääpiö näyttää kyllästyneeltä.

- Puimakone eli rysky ei saa kerralla eroteltua kaikkia jyviä viljankorsista, joten niitä tippuu ruumenien mukana maahan. Niitä sanotaan täällä kaleiksi ja ne laitetaan uudelleen puhdistettaviksi koneeseen, jolloin muu roska erottuu jyvistä. Näistä ruumenista tehdään lehmille hauteita siten, että niiden päälle kaadetaan kuumaa vettä ja jauhoja, jolloin vihneetkin pehmenevät syömiskelpoisiksi.

  

Tuijotan lyhteitä syöttävää miestä. Tämä näyttää kumman tutulta ja sitten valkenee: sehän on Marken isä! Nuorena ja suoravartisena, mutta itsensä näköisenä. Uteliaana hiivin lähemmäksi, ojennan käteni nyhjäistäkseni miestä, kysyäkseni, mutta silloin kuuluu portailta huuto: - Syömään! Ruskeahiuksinen lettipäätyttö (äiti?) siellä ilmoittaa ruoka-ajan koittaneen.

- Tullaan kuhan on saatu tämä pensa poltetuksi! vanhahko pienoinen ja laiha mies huutaa. Hänen äänensä kantaa voimakkaana kaikkialle. Tyttö huiskauttaa kädellään ja palaa sisälle.

  

Kääpiö virnistää. - Luulitko, että se näkisi sinut? Tuo mies?

  

Hämmennyn. Eipä kai... No ei tietenkään mies olisi huomannut minua! Eikä kukaan muukaan, olemmehan näkymättömiä vierailijoita toisesta ajasta…

  

Kun ruokailijat lähtevät sisälle, jalkani vetävät vastustamattomasti heidän jälkeensä. Astumme eteisestä keittiöön, jonka pöydälle ennestään tuttu tummahiuksinen nainen kantaa parhaillaan höyryävää keittokattilaa. Taas sävähdän. Mummu! Ja jos tuo on mummu, niin isoääninen mies on ukki! Katselen tarkasti molempia, sitten tyttöjoukko täyttää hyörinällään keittiön ja jostain syystä pelkään jääväni jalkoihin. Kamarin ovi on auki ja uteliaana pujahdan siitä sisälle. Kamari on tilava, kaksi sänkyä on sijoitettu molemmin puolin huonetta, pöytä ikkunan alle. Ikkunasta näkyy järvelle. Astiakaappi komeilee oviseinällä ja kiviuuni kohoaa nurkassa oviaukon toisella puolella.

  

Keittiöstä kaikuu taas vanhan miehen kuuluva ääni. Käännyn palatakseni. Astun ovelle…

Aamuaurinko tuikkasi suoraan silmiini.  Olin potkinut peiton päältäni, minulla oli hiki ja vartalon alle jäänyt kirja tuntui poraavan kylkeen reikää. 

12. ÄITI? MUMMU?

Makasin lattialla mahallani enkä kuullut en nähnyt mitään. Äidin pyytäessä kattamaan pöytää tämä sai sanoa monta kertaa ennen kuin pyyntö kantautui korviin asti ja sitten vielä lopulta aivoihinkin. Olin kirjan lumoissa vielä tiskatessanikin.

Lumipyry oli lakannut, joten lähdin ulos tekemään tunneleita. Jännittävä ryömiminen lumikaton alla kuitenkin päättyi tunnelin romahtamiseen, joten kyllästyneenä palasin sisälle ja työnnyin uudelleen Orm Punaisen laivaan. Äiti väitti nokkani asuvan kirjassa, koska tapanani oli lukea kaikki minkä käsiini sain. Samat kirjat vielä moneen kertaan, sillä aina niistä löytyi uusia ulottuvuuksia, joista ei ollut jäänyt muistikuvia. Sitä se ahmiminen teki.

Olin eilen taas hiihtänyt yksin kotiin. Aamulla oli sitten ollutkin sellainen myräkkä, etteivät vanhemmat olleet päästäneet koulutaipaleelle itsekseni, isäkin kun oli lähdössä omiin savottahommiinsa ja äidillä oli Silja hoidettavanaan. 

  

Äiti syötti Siljalle keittoa. Ilta alkoi hämärtää ja  jo aikaisin käpristyttiin peiton alle öisiä kuvia katselemaan. Ja niitähän minulla riitti.

Nytkin Nelli kohta taas pistää noidan kirjan käteeni. Kun Pentin ja hänen kääpiöystävänsä hahmot ilmestyvät kirjan sivulle, olenkin jo tuossa tuokiossa nousemassa heidän mukanaan ylös tuttua rinnettä, ohi rannan savusaunan. On kesä, aurinko paistaa ja linnut rupattelevat puunlatvuksissa.

    

Aitat ohitettuamme saavumme pihalle, jossa on iso päärakennus, nähtävästi sen palaneen tilalle  rakennettu. Sitä vastapäätä on navetta, vasemmalla sivustalla pikkutalli, johon kääpiön kertoman  mukaan vieraat vievät hevosensa yöksi taloon pysähtyessään. Sen kylkeen nojailee puupinoja.

  

Päärakennuksesta oikealle on sijoitettu varsinainen talli. Jonkin matkan päässä pikkutallista on toinen talo ja navetan takana kauempana metsän laidassa vielä kolmaskin. Riukuaitojen  muodostama sola kiemurtelee navetasta ja tallista kohti metsää. Jokin yksinäinen lehmä löntystelee sitä pitkin hamuten samalla suuhunsa aidan alitse työntyviä heinätuppaita.

- Vilkaistaanko sisälle? Pentti ehdottaa.

  

Totta kai olen utelias näkemään, millainen entisaikojen talo olisi sisältä. Kuistista vie kaksi ovea, toinen menee suoraan pirttiin, toinen lämpimään eteiseen, josta pääsisi niin ikään pirttiin, mutta myös tupaan, joksi vanhempien huonetta kutsutaan.

  

Vanhahko mies ilmestyy pihalle ja kolistelee pirtin ovesta sisään hellapuusylyksen kanssa ja pujahdamme sisälle hänen kintereillään. Mies vetäisee oven kiinni ja kääpiö heittää häneen tuikean silmäyksen onnistuessaan juuri ja juuri livahtamaan raosta.

  

Keittiössä hämmentää tummalettinen pieni nainen kattilaa. Hänen kasvonsa ovat totiset ja nakatessaan palikan hellan pesään hän kysyy mieheltä: - Joko ne ovat saaneet kaikki lyhteet kärväille?

- Ei ne vielä, iltaan hyvinni menee, saattaa mennä myöhäänni.

  

Tiedustelen Pentiltä, mitä ne kärväät ovat ja Pentti kääntyy kääpiön puoleen. Tämä röyhistää rintaansa ja selittää, että kun sirppimies on leikannut ohran, takana tulijat sitovat kaksi lyhdettä yhteen ja nostavat ne roikkumaan kuivattuihin ja kuorittuihin oksaisiin puihin eli kärväisiin. Kun lyhteet kuivuisivat, ne puitaisiin puimakoneella.

  

En ymmärrä. Silloin kääpiö käännähtää ympäri ja hymähtää: - Mennään katsomaan!

  

Kauas ei tarvitse juostakaan, kun näemme ahkeran työporukan kulkevan pitkin ohrapeltoa. Etummaisina kulkevat sirppimiehet, takana tulijat sitovat lyhteitä yhteen ja ne nostetaan sitten pystyyn iskettyjen puiden oksanhaaroihin roikkumaan. Kun hoksaan, että kyseessä ovat ihan tavalliset puut, ymmärrän, mitä kärväät ovat - tavallisia kuorista riisuttuja puita joka suuntaan tököttävine oksineenhan ne vain.

- Tulukoa ämmyt kottiin, ptrui ptruiii, kaikuu siinä samassa solan suulta. Huivipäinen nuori nainen siellä kutsuu lehmiä metsälaitumilta. Metsän reunasta kuuluu moniääninen vastaus ja karjajono kiirehtii ammuen naista kohti. Tämä aukaisee navetan oven ja ohjaa kunkin eläimen omaan parteensa.

  

Työnnyn hänen peräänsä. Nainen puhelee lehmille, taputtelee niitä ja pyyhkii niiden kyljet olkitupolla. Sitten hän vie matalan jakkaran reunimmaisen lehmän viereen, hakee muuripadasta lämmintä vettä ämpäriin, kostuttaa siinä kankaanpalasen ja puhdistaa sillä lehmän utareet. Sitten hän tarttuu kiuluun, istahtaa jakkaralle, nojaa päätään lehmän kylkeen ja ryhtyy lypsämään. 

Maitosuihkeet laulavat kiulun kylkiin osuessaan ja nainen hyrisee itsekseen. Kun kiulu on lähes täynnä, hän käy kaatamassa maidon sangon päälle asettamaansa siivilään, johon roskat jäävät ja puhdas maito lorisee sangon pohjalle. Noinhan se äitikin tekee, hänellä vain on siivilän pohjalle mistä asettaa valkoinen vanupyörylä, jonka läpi maito kulkee.

  

Äiti? Lävitseni käy väristys. Tuohan on äiti! Nuorempi, mutta silti tunnistettavissa. Ja jos tuo on äiti, niin sisällä on… mummu? Äkkiä katsomaan vielä! Jalkani ovat sotkeutua toisiinsa, kun muutun tuulispääksi. On kuin siivet olisivat kannatelleet kantapäitä. Juoksen ja juoksen, ympäristö rupeaa häipymään ja epätoivoissani kiristän vauhtia, mutta se katoaa silti, Pentti ja kääpiökin häviävät…

Sätkin peiton mutkaan kääriytyneitä jalkojani. Ulisin. - Äiti, äiti! Mummu!

- Mikä ihme sulla oikein on? kuului äidin ääni ja kädet tarttuivat peittoon, selvittelivät sen irti jaloista ja laskivat sen uudelleen niiden suojaksi. - Taisit nähdä unta, tokenehan nyt siitä, ettei Silja herää!

  
Rauhoituin ja äiti palasi vuoteeseensa. Ajatukseni viipyivät vielä vuosikymmeniä sitten eletyssä elämässä. Pentti ja kääpiökin siinä pyörähtelivät mukana. Onkohan se Jasperi Pentille samanlainen ystävä kuin tontut ja peikot minulle? pohdin vielä raukeasti ennen kuin uusi uni valtasi mielenkiintoni. Luultavasti.