5. PALAPELIPOSSUMATKALLE

Opettaja lähetti mukanani kirjeen kotiin. Jännitin, mitä siinä sanottiin. Pahaa en ollut tietääkseni tehnyt, mutta mistä sitä milloinkin tietää, jos vaikka olisinkin?

No, selvisihän se. Niilo Tarvajärvi oli Palapeli-ohjelmansa kautta järjestänyt varainkeräyksen ja sen tuotolla oli määrä viedä joulun alla sata Kainuun lasta Helsinkiin. Suunnattomaksi ihastuksekseni opettaja pyysi kirjeessään vanhemmiltani lupaa lähettää minut Karjolan Peran kanssa oman kouluni edustajaksi matkalle. Minut! Tanssistani ei ollut tulla loppua, kun viimein sain kiikuttaa myöntävän vastauksen opettajalle. 

Äidin kyyneleiset kasvot varjostivat lähtötohinoita, sillä sinä samaisena aamuna oli ainoa lehmämme löytynyt navetasta kuolleena. Se olisi jo sinällään ollut raskas menetys kenelle tahansa, mutta sitä se oli meille erityisesti, sillä perheemme kamppaili ikuisen rahapulan kourissa. 

  

En kuitenkaan voinut tehdä sen asian hyväksi mitään, joten matkaan oli laittauduttava ja jännitys pyyhki vähitellen loputkin silmäkulmissa päilyneet vesikarpalot.

  

Isä oli lainannut Auvolan hevosta viedäkseen meidät maantien varteen, ja koska Pera oli yöpynyt Kokkoniemellä asuvan tätinsä luona, hänet poimittiin lähtiessä kylältä kyytiin. Sitten suunnattiin osittain järvellä kiemurtelevalle talvitielle, määränpäänä Juntusrannan koulu.

  

Aamuinen hämäryys värjyi vielä tienoon yllä, mutta päivän punertava sarastus liekitti jo taivasta, joten matka taittui nopeasti ohuin oksin viitoitetulla tiellä. Vedin viltinmutkaa ylemmäksi suojatakseni kasvojani hevosen kavioista sinkoilevilta tieroilta. Montakaan sanaa ei vaihdettu, sillä vatsaa kouri jännitys ja malttamattomuus.

  

Koululle kerääntyi lähtijöitä pikkuhiljaa, ja päivä ehti vierähtää jo pitkälle iltapäivän puolelle ennen kuin varsinainen retki pääsi alkamaan. Ensin oli määrä hurauttaa onnikalla Ämmänsaareen, josta matka jatkuisi junalla.  

  

Autossa haisi bensalta ja saunan kitkulta. Ne meinasivat vääntää mahan mullin mallin, joten siltä välttyäkseni koetin pitää katseeni tiukasti eteenpäin suunnattuna ja kaihtaa sivuilla kiitäviin puihin vilkuilemista.

  

Ämmänsaaren piskuisella asemalla noustiin jännittynein mielin lättähatun puisille penkeille. Juna puuskutti hitaasti mat-kan tek-koon… mat-kan tek-koon… ja kolisutti meidät Kontiomäkeen, jossa Martti-opettaja pisti ensimmäiseksi kaikki jonoon ja osoitti sitten pikkuruisista kömmänöistä kullekin tämän makuupaikan teroittaen mieliin, että jokaisen tulisi olla valmiina hytissään, kun lähtöpillit soisivat.   

  

Ja soivathan ne ajallaan. Junan irtoaminen asemalta, matkatovereiden innostuneiden pikku kasvojen loiste ja ensimmäiset hapuilevat kontaktit nostattivat jännityksen kattoonsa. Sitä paitsi olin ensimmäistä kertaa nyt kokemassa junamatkan heilahtelevaa kyytiä, sillä en aikaisemmin ollut edes nähnyt ju­naa muualla kuin kuvissa. Käytävillä kiertelevän tarjoilijan vaunuista olisi saanut ostaa karamellejä, limonaatia tai lehtiä, mutta enhän toki raskinut kajota kukkaroni vähäisiin markkoihin, sillä nehän oli tarkoitettu kaupungissa odottaville ihanuuksille.

  

- Hei, tule mukaan, mennään katselemaan paikkoja! Juntusen koululta lähteneet Sisko ja Maija pyysivät mukaansa seikkailemaan. Olin hyvin otettu ja yhdessä puljailimme junavaunusta toiseen. Se olikin varsin hytisyttävää puuhaa, sillä toiseen vaunuun päästäkseen joutui astumaan hetkeksi ulos vaunuja yhdistävälle, pelottavasti heilahtelevalle liitossillalle. Puristin tiukasti oven kahvaa ja koetin kiireesti jouduttautua linksuvan sillan yli, sillä alhaalla vilistävä rata kauhistutti. Onneksi vastaan tullut arvokkaan näköinen konduktöörisetä komensi meidät pian nukkumaan.