Päiväkirjan alkulehdellä kehotettiin esittäytymään. Tartuin kynään.
Olen 12-vuotias valkotukka, joku sanoo pellavapääksikin, pituus 145 senttiä ja paino 32 kiloa. Opettaja oli laittanut minusta lehteen valokuvankin, mutta en nyt kyllä laita sitä tähän. Se on otettu Pyykköskylän yleisissä hiihtokilpailuissa, jotka voitin. Kamalan näköinen olen, toppatakki päällä ja mahdoton hiki. Voitin varmaankin ihan vain siksi, kun se oli kaikkien naisten yhteinen lähtö ja taisin olla ainoita koululaisia siinä, aikuisia kyllä oli, äitikin…
Perheeseemme kuuluu äidin ja isän lisäksi viisi lasta, yksi minna ja yksi lapsenlapsi. Minua kymmentä vuotta vanhempi Viljami on jo naimisissa. Hänen Selma-vaimonsa opiskelee Helsingissä ja sen vuoksi Silja on meillä hoidossa. Hän on kyllä maailman ihanin pikkuinen, jota me kaikki hoidetaan enemmän kuin mielellämme. Hän syntyi enolan Samulin kanssa samoihin aikoihin ja heidät kastettiinkin samasta kupista. Meidän mielestämme Siljalla on aivan liian tiukat säännöt, kun hänen pitää mennä nukkumaankin jo iltakuudelta, väsytti tai ei. Ainakin minun sydäntäni ihan särkee, kun hän itkee, kapinoi mitä ilmeisimmin varhaista nukkumaanmenoa vastaan ja koetan sulkea siltä korvani uppoutumalla omaan kirjamaailmaani.
Anja on minusta vanhempi, Hilla ja Taimi vähän nuorempia sisaria. Kolme lasta on taivaassa meitä muita odottamassa. Nelli on menehtynyt evakossa kurkkumätään ja kaksi poikaa on kuollut synnytyksessä.
Isä viljelee maata, hoitaa karjaa silloin kun on kotona, käy metsätöissä ja uitossa, on sekatyömies siis, ja äiti huolehtii kodista, lapsista, isästä ja eläimistä eli toisin sanoen meistä kaikista.
Olen ihan älytön lukutoukka, ahne kerrassaan. Lukisin varmaan aamusta iltamyöhään, mikäli se vain olisi mahdollista. Äskenkin lainasin Auvolasta Outsiderin Kalle Kustaa Korkin seikkailuja -nimisen lehden. Olen kyllä lukenut sen ennenkin, huomasin, mutta eipä tuo juuri haittaa – kernaasti tihrustan sen vielä toiseenkin kertaan! Viimeksi varmaan hotkinkin sen niin, etten paljoa taida sisällöstä enää muistaakaan. Kalle Kustaa Korkkia ja Pekka Lippostahan me kuunnellaan välillä radiostakin.
Oltiin joululomalla. Suljin päiväkirjan, jonka olin aattona saanut äidin ja Anjan yhteisenä lahjana. Oli aika lähteä ulos.
Olimme tehneet kuopan päälle hyppyrimäen ja sen yli olisi nyt pitänyt oppia liitämään kaatumatta. Hilla ja Taimi eivät olleet kovinkaan innokkaita hyppäämään, mutta minä, huimapää, jaksoin yrittää. Pystyiväthän pojatkin siihen enkä missään nimessä tahtonut olla heitä huonompi. Ponnahdusten myötä kumpare kuitenkin pieneni pienenemistään ja lopulta se hajosi kokonaan.
- Hei, mennään niemelle! Lasketaan siitä enolan rinteestä vaikka istullaan, jos ei muuten uskalleta, ehdotin pikkusiskoille.
Nämä innostuivat heti ja niin suksittiin kylälle, vaikka vaatteet olivat jo valmiiksi lumesta kosteat.
Jo kauas kuului iloinen huuto ja mekastus. Kaikki kylän lapset olivat Kuusirannassa ja innokkaina työnnyimme sekaan. Ihan ylhäältä asti ei alussa aina uskaltanut lähteä, koska ei voinut tietää, mitä konnuuksia Antti ja Olavi olivat Toivolan poikien kanssa ladulle piilottaneet. Joskus keskeltä rinnettä saattoi löytyä yllättäen toiselle sukselle syvennys ja vähän matkan päästä toiselle. Tai sitten vastaan avautui odottamaton kuoppa tai hyppyri, johon varmasti kaatui, ellei tiennyt ennalta varautua polvien notkauttamiseen.
Vieressä oli kelkkamäki, josta kelkaton laski suksiensa tai mukanaan raahaamansa pahvin päällä ja koska pojat hallitsivat varsinaista suksimäkeä, siirryimme toiseen mäkeen nopeasti. Hyvällä tuurilla päästiin liukumaan kauas järven selälle asti, vaikka varsinkin pahvi pisti välillä ranttaliksi ja pyöritti kyytiläisiä sinne tänne pitkin rinnettä. Väliin kierittiin kiljuen mukkelis makkelis, kun suksipari erosi tai pahvi töksähti johonkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti