11. PÄIVÄKIRJAN TUOMAA

Tuntuu vähän pahalta. Pitikin mennä repostelemaan Nalle Napakkaa! Mutta kun minua suretti, kun se oli niin pieni eikä pystynyt syömään. Sitten löysin ohuen muoviputken, pujotin sen nallen suusta sisään ja haarojen välistä ulos ja niin se saattoi juoda ja samallahan se oppi pissimäänkin! Hilla ja Taimi eivät tainneet olla ihan samaa mieltä nallen runtelemisesta, mutta minähän tietysti tein, mitä halusin, olen raukka niin hullu! He ovat pieniä, minä vähän isompi ja omapäinenkin kuulemma... Rupesi harmittamaan. Oikeasti. Onkohan se nalle nyt kipeä?

  

Tiedän, että se aina silloin kun silmä välttää, leikkii Herra Jänön kanssa, mutta ne molemmat jähmettyvät heti paikoilleen, kun joku tulee samaan huoneeseen. Luin eräästä tytöstä, joka uskoi samalla tavalla, joten ovat sitä muutkin tulleet ajatelleeksi... Monta monituista kertaa olen hiippaillutkin kamarin oven taakse ja repäissyt sen auki yllättääkseni ne, mutta aina ne ovat olleet nokkelampia.

  

Käytiin Auvolan Eilan ja Topin tytön ristiäisissä. Outi Mervi Tuulikki. - Outo merkki tuulessa, käännettiin me se heti. Pastori oli sama kuin Siljan ja enon Samulin ristiäisissä, keskikoulun uskonnonopettaja.

  

Viljami meni Helsinkiin. Isä vei hänet Auvolan hevosella linja-autolle Juntuseen.

  

Silja tönii  tuossa koko ajan, haluaa varmaan leikkimään... Sanovat, että Viljami tuleekin vasta kolmen kuukauden kuluttua ja tietenkin hän vie Siljan sitten mennessään Helsinkiin! Tulee ikävä jo nyt.

  

Niemelän Johannes on ollut susimetsällä. Hän oli nähnyt jälkiä Juntusen ja Kokkoniemen  välillä.

* 

Hilman kanssa muutettiin asuntolan vintille Anjan huoneeseen pariksi viikoksi, kun siellä on tilaa. Anjahan on nyt asuntolassa apulaisena. Me keksittiin, että sanotaan huonetta Helsingiksi. Hilma nukkuu lattialla ja päiväksi työnnämme hänen patjansa minun vuoteeni alle. Mitähän se asuntolanhoitaja tuumaa, kun haettiin Ullakin tänne yöksi?

  

Minulla on ikävä kotiin. Huolettaa, miten se äiti jaksaa yksin vetää vettä kelkalla hetteestä. Jos on tuiskuttanut lunta, niin se on kauhean raskasta, vettähän ei muuten saa ja sitä kun tarvitaan kaikkeen; navetalle, ruokaan, tiskiin, pyykkiin, siivoukseen... Eläimille ja saunaan sulatetaan kyllä luntakin. Lypsylehmiähän meillä ei tällä haavaa olekaan, mutta muutama muu eläin on, vasikka ja lampaita, onpa muuan kanakin ja kukko. Kukko on joskus niin ärhäkkä kanojensa päältä, että sitä pitää varoa, kun se koettaa hätistää meitä pois, hyökkää niskaan ja iskee siivillään. Isä on viikkokausia savotassa, joten äiti joutuu yksin huolehtimaan kaikesta. Huomenna hiihdän kyllä  kotiin!

* 

Hilma ja Ulla eivät ole välittäneet minusta tipan tippaa koko iltana, joten minulla ei taaskaan ole kaveria. Silloin kun tytöt suuttuvat toisilleen, minäkin kelpaan, mutta muul­loin ne ovat yleensä kaksistaan. En oikein osaa olla toistenkaan kanssa kun olen noihin saman kylän tyttöihin jotenkin vissiin liikaa tottunut ja varmaan siksikin luen niin paljon. Kirjamaailmassa on niin paljon helpompaa.

  

Illalla, kun me muut leikittiin piilosta, olivat Hilma ja Ulla menneet iltateen katettuaan (ruokajärjestäjiä kun ovat) huoneeseensa ja siinä meitä muita odotellessaan he olivat keksineet, miten ikkunaverhot olisivat nätimmän näköisiä, jos niissä olisi pitsiä ja niinpä he olivat muitta mutkitta hakeneet sakset ja leikelleet verhoihin erimuotoisia reikiä.

  

Tädit olivat asian paljastuttua aivan pöyristyksissään ja kuulin, kun he pohtivat, pitäisikö tytöt viedä jollekin asiantuntijalle, sillä eihän tuollaisen luulisi ihan normaalia käytöstä olevan. Syytä tekoonsa tytöt eivät osanneet sanoa, se oli yksinkertaisesti vain pälkähtänyt heidän päähänsä!

  

Tekihän se Taimikin kerran samantyylisen jutun aikansa kateissaan Kaisun ja toisten tyttöjen alushameiden pitsikaistaleita katseltuaan - leikkeli uuden alushameensa helman täyteen reikiä ja sai siitä hyvästä äidiltä aikamoiset sapiskat palkakseen. 

9. MONENLAISTA MÄENLASKUA

Päiväkirjan alkulehdellä kehotettiin esittäytymään. Tartuin kynään. 

Olen 12-vuotias valkotukka, joku sanoo pellavapääksikin, pituus 145 senttiä ja paino 32 kiloa. Opettaja oli laittanut minusta lehteen valokuvankin, mutta en nyt kyllä laita sitä tähän. Se on otettu Pyykköskylän yleisissä hiihtokilpailuissa, jotka voitin.  Kamalan näköinen olen, toppatakki päällä ja mahdoton hiki. Voitin varmaankin ihan vain siksi, kun se oli kaikkien naisten yhteinen lähtö ja taisin olla ainoita koululaisia siinä, aikuisia kyllä oli, äitikin…

  

Perheeseemme kuuluu äidin ja isän lisäksi viisi lasta, yksi minna ja yksi lapsenlapsi. Minua kymmentä vuotta vanhempi Viljami on jo naimisissa. Hänen Selma-vaimonsa opiskelee Helsingissä ja sen vuoksi Silja on meillä hoidossa. Hän on kyllä maailman ihanin pikkuinen, jota me kaikki hoidetaan enemmän kuin mielellämme. Hän syntyi enolan Samulin kanssa samoihin aikoihin ja heidät kastettiinkin samasta kupista. Meidän mielestämme Siljalla on aivan liian tiukat säännöt, kun hänen pitää mennä nukkumaankin jo iltakuudelta, väsytti tai ei. Ainakin minun sydäntäni ihan särkee, kun hän itkee, kapinoi mitä ilmeisimmin varhaista nukkumaanmenoa vastaan ja koetan sulkea siltä korvani uppoutumalla omaan kirjamaailmaani.

  

Anja on minusta vanhempi, Hilla ja Taimi vähän nuorempia sisaria. Kolme lasta on taivaassa meitä muita odottamassa. Nelli on menehtynyt evakossa kurkkumätään ja kaksi poikaa on kuollut synnytyksessä.

  

Isä viljelee maata, hoitaa karjaa silloin kun on kotona, käy metsätöissä ja uitossa, on sekatyömies siis, ja äiti huolehtii kodista, lapsista, isästä ja eläimistä eli toisin sanoen meistä kaikista.

  

Olen ihan älytön lukutoukka, ahne kerrassaan. Lukisin varmaan aamusta iltamyöhään, mikäli se vain olisi mahdollista. Äskenkin lainasin Auvolasta Outsiderin Kalle Kustaa Korkin seikkailuja -nimisen lehden. Olen kyllä lukenut sen ennenkin, huomasin, mutta eipä tuo juuri haittaa – kernaasti tihrustan sen vielä toiseenkin kertaan! Viimeksi varmaan hotkinkin sen niin, etten paljoa taida sisällöstä enää muistaakaan. Kalle Kustaa Korkkia ja Pekka Lippostahan me kuunnellaan välillä radiostakin. 

Oltiin joululomalla. Suljin päiväkirjan, jonka olin aattona saanut äidin ja Anjan yhteisenä lahjana. Oli aika lähteä ulos.

  

Olimme tehneet kuopan päälle hyppyrimäen ja sen yli olisi nyt pitänyt oppia liitämään kaatumatta. Hilla ja Taimi eivät olleet kovinkaan in­nokkaita hyppäämään, mutta minä, huimapää, jaksoin yrittää. Pystyiväthän pojatkin siihen enkä missään nimessä tahtonut olla heitä huonompi. Ponnahdusten myötä kumpare kuitenkin pieneni pienenemis­tään ja lopulta se hajosi koko­naan.

- Hei, mennään niemelle! Lasketaan siitä enolan rinteestä vaikka istullaan, jos ei muuten uskal­leta, ehdotin pikkusiskoille.

  

Nämä innostuivat heti ja niin suksittiin kylälle, vaikka vaatteet olivat jo valmiiksi lumesta kosteat.

  

Jo kauas kuu­lui iloinen huuto ja mekastus. Kaikki kylän lapset olivat Kuusirannassa ja innokkaina työnnyimme sekaan. Ihan yl­häältä asti ei alussa aina uskaltanut lähteä, koska ei voinut tietää, mitä konnuuksia Antti ja Olavi olivat Toivolan poikien kanssa ladulle piilot­taneet. Joskus keskeltä rinnettä saattoi löytyä yllättäen toisel­le sukselle syvennys ja vähän matkan päästä toisel­le. Tai sitten vastaan avautui odottamaton kuoppa tai hyppyri, johon varmasti kaatui, ellei tiennyt ennalta varautua polvien notkauttamiseen.

  

Vieressä oli kelkkamäki, josta kelkaton laski suksiensa tai mukanaan raahaamansa pahvin päällä ja koska pojat hallitsivat varsinaista suksimäkeä, siirryimme toiseen mäkeen nopeasti. Hyvällä tuurilla päästiin liukumaan kauas järven selälle asti, vaikka varsinkin pahvi pisti välillä ranttaliksi ja pyöritti kyytiläisiä sinne tänne pitkin rinnettä. Väliin kierittiin kiljuen mukkelis makkelis, kun suksipari erosi tai pahvi töksähti johonkin. 

6. TYHJÄ KIRJA ILMESTYY JÄLLEEN

Kaikesta junan kolkkeesta ja tärinästä huolimatta sain nukutuksi muutaman rauhattoman tunnin, mutta jo kauan ennen konduktöörin ovelle ilmestymistä olin taas täysissä pukeissa perille tuloa odottamassa.

 

Helsingin asemarakennus kohosi eteemme valtavana kolossina. Sitä ei kuitenkaan pysähdytty sen kummemmin tarkastelemaan, sillä meidät jaettiin heti ryhmiin, jotka ohjattiin eri tavarataloihin. Niissä meille ojenneltiin soviteltaviksi vaatteita, joista osa puettiin päälle välittömästi. Minäkin vetäisin lököttävät, monta numeroa liian isot hiihtohousut ja uudet monot jalkaani. Niin puettuna sitten marssin jonossa pitkin kaupunkia, vaikka olin kotoa saanut matkaa varten ihan uuden punamustaruutuisen hameen ja siihen kuuluvan sievän boleron. Hiljaa mielessäni harmitellen käärin ne pakettiin kotiin viemistä varten. En kuitenkaan uskaltanut nousta vastustamaan ylemmältä annettua ohjetta, ties vaikka olisin saanut jäädä uusista osattomaksi.

  

Tavarataloista siirryttiin linja-autokyydeillä makkaratehtaalle katsomaan, miten ja mistä makkaroita valmistettiin. Kävely eläinten ruhojen keskellä oli kammottavaa vaellusta, puistattavaa, jopa hätäännyttävää ja niinpä kierroksen jälkeen tarjotut lämpimät nakit jäivät ainakin minulta syömättä, sillä mielessä vilahtelivat aivan liian tuoreet muistikuvat niiden alkuperästä. Ympärillä pyörivät lehtimiehet uskoivat, että nakit olivat liian outoja syrjäkylien kasvateille, kun ne eivät maistuneet… 

  

Kotiviemisiksi saadut pikkuiset säilykekinkut lastattiin linja-auton tavaratilaan ennen verettömämpään tehtailuun siirtymistä.

  

Suklaatehtaassa meno oli tyystin erilainen. Koneet sylkivät toinen toistaan houkuttelevampia herkkuja tynnyreihin ja niistä oli lupa siepata maistiaisia. Tämä tarjous sentään oli jotain! Lopulta tarjoilu jo lähes yökötti, mutta koska kourat eivät malttaneet pysytellä irti erinäisistä astioista, siirtyivät saaliit yöpymispaikassa suoraan kotituliaisten joukkoon eikä niitä tehnyt mieli enää sen enempää.

  

Makeisista mieluisin oli suklaapossu, jonka sisällä oli isoja, pyöreitä suklaapäällysteisiä karamellejä. Possusta särkyi sittemmin kylki, kun eräs tyttö astui vahingossa laatikkoni päälle ja se kyllä keljutti, vaikka en kehdannutkaan sanoa mitään. Vahinko mikä vahinko. Koetin vain kääriä possun paperin sisään niin hyvin kuin taisin, etteivät karamellit olisi levinneet pitkin laatikkoa.

  

Puolisten aikaan meidät ympäröi monilukuinen toimittajien joukko. Halusin poseerata kunnolla, joten käännyin lähimmän kuvaajan puoleen ja pysäytin lusikan suuni eteen.

- Jatka vain syömistä kaikessa rauhassa, kehotti kameramies ja hämilläni tottelin. Mistäpä olisin voinut tietää, että siinä otettiin liikkuvaa kuvaa, kun en sellaista vielä tiennyt olevan olemassakaan?

  

Ruokailun jälkeen majoituttiin Työväenopistolle, jonka huoneisiin oli ripoteltu kerrossänkyjä vieri viereen. Sieltä jokainen varasi vuoteen itselleen ja varastoi matkatavaransa sen alle. Sitten olikin jo kiire kuuntelemaan Kylli-tätiä, joka kuvitti tarinoitaan vieressään seisovaan telineeseen kiinnitettyihin isoihin paperiarkkeihin. Miten lumoavaa olikaan katsella hänen muutamilla taikasiveltimen vedoillaan loihtimiensa vauhdikkaiden ja ilmeikkäiden kuvien syntymistä! Kaikki, jukuripäisimmät pojatkin mukaan lukien seurasivat kertomusta hiiskahtamatta.   

  

Myöhemmin kiertelivät tädit jututtamassa lapsia ja huomasin, miten joiltakin otettiin ylös nimiä ja osoitteita. Minäkin olisin kernaasti antanut omani, mutta en uskaltanut mennä tarjoamaan sitä, odotin vain, että joku huomaisi. Eräs ystävällinen täti kävikin kyselemässä kuulumisia, mutta kerrottuani ainoan lehmämme kuolemasta hän ei näyttänyt käsittävän tapauksen todellista merkitystä, kuunteli vain myötätuntoisen näköisenä ja siirtyi kohta toisen jututettavan luo. Kai ne kaupunkilaiset eivät osaa asettua maalaisten asemaan. Osoitetta ei kuitenkaan hänkään kysynyt.

  

Illalla olisi turkoosikivelle ollut taas tarvetta, sillä pahastunut mieli kaipasi lievittäjää. Uniset ajatukset loihtivat ajatuksiin äidin surulliset kasvot ja hämärästi niiden pinnalle kipusi miete, miten äidin pahaa mieltä voisi helpottaa. Käsissä kihelmöi ja vähitellen niihin tuntui muodostuvan jotain ilmaa tiheämpää, ikään kuin näkymättömät pienet pallot. Ne paisuivat paisumistaan ja niiden voima vapisutti kuumina hehkuvia käsiäni, kun niistä suitsusi jotain avaruuteen. Päälaessa kiersi viileä kehä, se luikersi otsaan, josta säteili molempiin kämmeniin muodostaen niiden kanssa eräänlaisen virtakolmion. Kolmio laajeni niin, että mahduin kokonaan sen sisään. Tyyni rauha valtasi olemukseni. Hyvin kaukaa kantautui leppoisan tuulen viuhinaa muistuttava kuiske, hämärästi tutulta kuulostava.

  ”Vaik´ sielu ois vanha ennestään, se joutuu silti etsimään, sillä ilman karikoita ei oivalla elämän kiemuroita eikä käsitä sen tarkoitusta……”

Väsyneesti koetin paikantaa kuiskauksen, mutta yritykseksi se jäi, sillä seuraavassa hetkessä olin jo kotirannassa.

Taas seison kalliolla sen viiltohaavaan tuijottaen. On kuin siellä  kimaltelisi jotain. Sinivihreä valo heijaa, väliin se tuikkaa voimakkaan välkkeen, väliin himmenee, niin että sitä ei voi olla huomaamatta. Kurkotan, pinnistän varpaillani ja venyn. Juuri ja juuri yletyn.

Turkoosikivi! Vihdoinkin olen löytänyt turkoosikiven uudelleen!

Mutta käteni takaisin vetäistyäni huomaankin piteleväni ohutta kirjasta. Se näyttää tutulta. Vippavaaran noidan antama Tyhjä Kirjako? Miten se tänne on joutunut? Muistan varsin hyvin, miten olin peloissani perääntynyt kohtaamani olennon ulottuvilta. Mitä se olikaan sanonut? ”Tämän avustuksella tulet kulkemaan omia muistijälkiäsi pitkin ja moni asia selviää…” Olin avannut kannen uteliaana, selannut sivuja, mutta koko kirja oli osoittautunut tyhjäksi, se oli loistanut silkkaa puhdasta valkoista alusta loppuun. Olento oli selittänyt, miten muka aikanaan tulisin näkemään kaiken tarvittavan. Kun aika olisi kypsä… Miten aika kypsyy?

Nytkin kirjan kannet näyttäytyvät värittöminä ja haaliskoina eikä sen sivuilla erotu mitään kirjoitusta vieläkään.

Ja tietenkin juuri kun siihen näytti rupeavan kehkeytymään jotakin, ryösti herätys minut unestani. Pöpperöissäni kiirehdin aamupuuhiin, jotka karkottivat uneen sekoittuneet hämmentävät yönäyt. Joka tapauksessa nyt olin sentään onnistunut näkemään vähän enemmän…