20. RYSKY

Aidan taakse, lähimetsikköön, kohosi haaveilemani maja pintalaudoista, sellaisista, joita muut eivät tarvinneet. Seiniin jäi tietenkin rakoja, mutta ei se haitannut. Ovisaranat siihen sai samalla systeemillä kuin navetan vintillekin. Rakensin mökin yksin alusta loppuun.

  

Hökkelistä oli hyvä tarkkailla ympäristöä, leikkiä vaikka intiaanileikkejä ja olla vaanivinaan valkonaamoja ja villieläimiä. Erämaan kova laki olisi toisinaan vaatinut tietysti riistankin metsästystä, mutta siihen en pystynyt edes mielikuvituksissani, sillä hyppäsinhän polultakin syrjään, jos huomasin muurahaisten käyttävän sitä kulkureittinään.

  

Mutta majassa ollessa häipyivät kaikki tavalliset asiat. Oli vain hiljainen metsä, jonka ääniä kuulostelemalla sai tarkan tiedon petojen ja vihamielisten ihmisten olinpaikoista. Onneksi oven sai säppiin, joten hiipien tehdyn tutkimusmatkan jälkeen oli helpotus pujahtaa sisälle ja laittaa salpa paikoilleen. Seinälle kyhätyltä laudalta valitsin yleensä jonkin lehden tai kirjan ja sy­vennyin siihen. Niin, sikäli mikäli sääskiltä rauhaa sain. Jotenkin siellä oli kumma tunne… kuin ne entiset leikkikaverit olisivat kulkeneet mukana, en vain enää pystynyt näkemään niitä. Niin, muulloin kuin unessa.

  

Sateella mökissä ei voinut ollenkaan oleskella, koska silloin sääskien ylivalta oli ehdoton, ne iskivät kimppuun ja tunkivat kärsänsä joka paikkaan. Alkukesästä olinkin aina punaisilla pahkuroilla. Niitä kynsiessä iho meni rikki ja  tietysti niiden päälle kehittyvät ruvetkin oli vähän niin kuin pakko repiä pois, joten nahka näytti jatkuvasti miekanpistojen harjoittelukentältä. Sääsket tykkäsivät minusta. Ehkä ne olivatkin ainoita siinä suhteessa, tulin joskus ajatelleeksi…

  

Oli ilta, joten makoilin vinttihuoneessa ja luin, mitäpä muuta. Eihän unimaailma löytäisi minua, elleivät kirjat viitoittaisi sille suuntia. Haukottelin makeasti, oikeastaan olisi nukuttanut jo, mutta tartuin kirjaan uudelleen. Vinttihuoneen ikkunasta tulvi vielä sen verran valoa, että lukea näki. Vähän ajan päästä silmät rupesivat lupsahtelemaan ja kirja tipahti lattialle. Hajamielisesti kurottauduin sitä kohti, mutta valoisa hahmo olikin jo ojentamassa sitä minulle. Sateenkaaret leiskuivat kannesta kirkkain värein. Tietysti, ainahan se Nelli toi vain sen yhden ja ainoan kirjan, Tyhjän Kirjan. Siis uusi matka menneeseen taas odotettavissa! Uteliaisuudesta kihisten astuin kirjaan. 

Tyhjä Kirja (jatkuu)

Nyt se ei hievahtanutkaan, vaikka kuinka yritin työntää joka puolelta. Pönkitin jalkani maahan ja puskin. Tuloksetta. Olkoon! Annallahan oli ollutkin se pilli… Lannistuneena läpsähdin kiven juurelle. Väsytti ja janotti, mutta eväät olivat Anjan repussa. Nojauduin kivenjärkäleeseen ja suljin silmäni.

  

Käpy ropsahti uinujan poskelle, sitten toinen ja kolmaskin. Varovasti raotin luomiani. Tuuheahäntäinen orava kurkisteli kiven päältä ja pudotteli käpyjä maahan.

- Hei! virkoin sille puoliääneen. - En minä mikään käpykolo ole!

  

Kurre hermostui äänestä ja ryhtyi ryntäilemään kiven päällä edestakaisin, kunnes katsoi parhaimmaksi kipittää sen toista kuvetta alas ja pinkaista lähimpään kuuseen. Annoin itseni vajota uudelleen.

  

Jokin sipaisi kevyesti olkapäästä. Säpsähdin. Vieressä häilyi utuinen hahmo. Epäuskoinen oivallus hälytti aivoissa. Nelli? Hahmo viittasi kohti syvennystä, josta erottui hämärästi jotain. Siellä häämötti ihmisenmuotoinen olento.

  

Vilkaisin kysyvästi sivulleni, mutta Nelli oli poissa. Vetäydyin taaksepäin, varma on aina varmaa. Olento ojensi kättään minua kohti.

- Kuulehan. Ääni tuntui humisevan kaikkialla. – Ota tämä… Se raottaa sinulle ovea odottamattomiin suuntiin…

  

Selkääni pitkin kiiri outo väristys.

  Mitä olento tarkoitti? Raottaa ovea? Mitä ovea? Kuka tuo oikein oli? Vippavaaran noitako?

 

En ennättänyt sanoa sanaakaan, kun kirja oli jo kädessäni. Aukaisin kannen uteliaana, selasin sivuja, mutta ne avautuivat rikkumattoman puhtaina ja valkoisina. Alusta loppuun. Ymmälläni silmäsin syvennyksen suuntaan.

- Kyllä sinä aikanaan näet siellä mitä pitääkin, kirjan sisältö avautuu vähitellen… Älä hätiköi… Pidä se tallessa. Kun aika on kypsä, kirjakin on ikään kuin luettavissa, niin sanotusti... Ääni kuiski koko ajan yhä epäselvemmäksi muuttuen.

  

Pohdin, miten tyhjää kirjaa luettaisiin, mutta nyökkäsin vain ja pistin opuksen anorakin taskuun. Katseeni nostettua olin yksin.

  

Taimi pistäytyi kiven takaa. - Täällähän sinä olet! Me jo luultiin, että karhu sinut on syönyt, kun ei kuulunut mitään, vaikka kuinka huudettiin, hän taivasteli. – Höh, et kai sinä ole nukkunut? epäili hän, kun haukottelin ja hieroin silmiäni.

- No höh vain, en tietenkään. Väsyttää, pyhähdin, nousin ja tartuin sankooni. - Missä ne muut ovat? Eikö me voitaisi jo lähteä?

- Pitää varmaan poimia ensin astiat täyteen, eivät ne Selma ja Anja muuten lähde, Taimi huomautti happamasti. – Tule nyt toisten luokse. Et ole saanut vielä kahviakaan.

  

Huokaisin ja lähdin sisareni perään.

  

Kuluihan siinä vielä hetki jos toinenkin, ennen kuin vihdoinkin oltiin valmiita kotimatkalle. Sankot olivat täyttyneet ja repun eväspussit vaihtaneet sisältönsä marjoihin, joten hyvällä omallatunnolla voitiinkin lähteä. Kovasti kyllä jo väsyttikin ja Myllypurolla meinasin kompastua mättääseen ja kaataa astiani, mutta vältyin siltä nipin napin.
  

Kenties kiitos siitä kuului salaman lailla pyörähtäneelle epätavallisen voimakkaalle tuulenpuuskalle, joka kummasti puhalsi juuri minun kohdallani tukien minut tasapainoon taas. Ympärilläni leijui valkeata ainetta.

  Kuin jauhoa. Kiitos, Jemmari!

Virnistäen lähetin raunioille lentosuukon.