8. KOTIIN

Illalla, junan lähdön aikoihin ilmestyi asemalle suuri joukko saattajia, Tarva etunenässä. Vilkutettiin puolin ja toisin ja äkkiä oltiinkin matkaamassa kotia kohti.

Jotkut tytöistä olivat ystävystyneet niin, että eron lähetessä he roikkuivat itkien toistensa kaulassa ja kirjoittelivat osoitteita muistiin. Minusta se itku  nyt ainakin lipsahti vähän liioittelun puolelle, sillä tokkopa muutamassa päivässä kovinkaan lujaa ystävyyttä pystyi syntymään...

  

Olinhan toki itsekin, aikamoinen räpättäjä kun olen, solminut runsaasti uusia tuttavuuksia, mutta vain Seijan, Maijan ja Siskon kanssa vaihdettiin osoitteita. Heitä voisi joskus myöhemmin onnistua jopa näkemäänkin, lähiseudun asukkeja kun olivat.

  

Yö nukuttiin jotenkuten, vaikka jännitys kotiin pääsystä jo vatsaa nipistelikin, mutta Juntusrannassa meitä sitten odottikin yllätys: Peraa ja minua ei oltukaan vastassa! Ja koska Kokkoniemessä ei ollut puhelinta, ei sinne voitu soittaakaan. Niinpä matkan valvojat lastasivat tavaramme suksineen ja kinkkuineen kaupan lattialle ja jättivät meidät Osulaan odottamaan ja jatkoivat loppujen retkeläisten kanssa eteenpäin.

  

Odotettiin ja odotettiin. Hämärä rupesi kutomaan verkkojaan ja kuu kipsautti itsensä taivaanrantaan. Hakijoita ei vain näkynyt. Onnettomina katselimme toisiamme. Mitä nyt? Viimein kauppias ehdotti, että jäisimme yöksi heidän suureen pirttiinsä, sillä siellähän yöpyi pitkämatkalaisia useinkin. Meillä oli kuitenkin jo kova hinku kotiin ja lopulta päätimme lähteä tai­valtamaan jalan. Matkatavarat jätettiin Osulaan, josta ne myöhemmin voisi hakea hevosella.

  

Myymälänhoitaja koetti vielä estellä, mutta olimme itsepäisiä ja pitkä mies jäi huolestuneena katsomaan jälkeemme.

  

Tarvoimme vai­tonaisina kuun valaisemaa hevostietä, joka pysytteli pääosin järven selällä. Väliin se poikkesi maihin ja ohitti taloja, joiden ikkunoista paistoivat kaasu- ja öljylamppujen valot. Kuu heitteli varjojaan puiden vierille, jää ulisi kaukaisuudessa ja väliin tuntui kuin jokin muukin olisi ulissut, mutta jostain syystä tunnelma ei ollut yhtään pelottava. Minulla oli tunne kuin oma suojelusenkelini olisi kulkenut vierellä, astellut ihan siinä lähellä ja hiljaa rupesin hyräilemään rakastamaani lastenlaulua.

  ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt´ ihana enkeli kotihin vie…”

Siinä taivalta taittaessamme kertailimme reissun tapahtumia ja vertailimme kokemaamme. Pohdimme, voisikohan se minua muistuttava tyttö olla jotain sukua. Outoa olisi, ellei, sillä tyttö oli niin paljon samaa näköä, että matkanjohtajamme sotki meidät yhtenään, laulatti vuoronperään… Helsingin liikenne, ihmispaljous ja hälinä ei miellyttänyt meitä kumpaakaan ja Pera totesikin lopuksi, että olisi ihan kamalaa asua sellaisessa kiireessä ja metelissä ja siihen oli minunkin helppo yhtyä.

  

Jo kaukaa järvelle tuikkivat Kokkoniemestä Tilley-lamppujen valot. Pera jäi taas sukulaisiinsa yöksi, koska omaan kotiinsa hänellä olisi ollut vielä pitkästi toistakymmentä kilometriä. Minä jatkoin kuutamoista matkaani yksin ja pölähdin yllättäen kauhistuneen kotiväen eteen. Kauhistuneen siksi, koska seudulla oli hiljattain nähty susia ja koska kukaan ei ollut ennakkoon ilmoittanut tulostamme, niin että joku olisi voinut hakea meidät. Tarkkaa tulopäiväähän ei ainakaan heille oltu annettu. Kovasti kummasteltiin sitäkin, miten aikuiset olivat päästäneetkin keskenkasvuiset keskenään sel­laiselle matkalle yön selkään. Kuka olisi kantanut vastuun, jos jotain olisi sattunut?

  

Minusta oli kuitenkin nyt tärkeintä vain se, että olin päässyt onnellisesti kotiin kertomaan kai­kesta ihmeellisestä vanhemmille ja sisaruksille, mistään muusta en välittänyt. Kun kerran mitään ei ollut sattunut, niin ei ollut sattunut ja sillä sipuli. Ja miksi olisi sattunutkaan? Minullahan oli aina oma enkeli mukanani! 

5. PALAPELIPOSSUMATKALLE

Opettaja lähetti mukanani kirjeen kotiin. Jännitin, mitä siinä sanottiin. Pahaa en ollut tietääkseni tehnyt, mutta mistä sitä milloinkin tietää, jos vaikka olisinkin?

No, selvisihän se. Niilo Tarvajärvi oli Palapeli-ohjelmansa kautta järjestänyt varainkeräyksen ja sen tuotolla oli määrä viedä joulun alla sata Kainuun lasta Helsinkiin. Suunnattomaksi ihastuksekseni opettaja pyysi kirjeessään vanhemmiltani lupaa lähettää minut Karjolan Peran kanssa oman kouluni edustajaksi matkalle. Minut! Tanssistani ei ollut tulla loppua, kun viimein sain kiikuttaa myöntävän vastauksen opettajalle. 

Äidin kyyneleiset kasvot varjostivat lähtötohinoita, sillä sinä samaisena aamuna oli ainoa lehmämme löytynyt navetasta kuolleena. Se olisi jo sinällään ollut raskas menetys kenelle tahansa, mutta sitä se oli meille erityisesti, sillä perheemme kamppaili ikuisen rahapulan kourissa. 

  

En kuitenkaan voinut tehdä sen asian hyväksi mitään, joten matkaan oli laittauduttava ja jännitys pyyhki vähitellen loputkin silmäkulmissa päilyneet vesikarpalot.

  

Isä oli lainannut Auvolan hevosta viedäkseen meidät maantien varteen, ja koska Pera oli yöpynyt Kokkoniemellä asuvan tätinsä luona, hänet poimittiin lähtiessä kylältä kyytiin. Sitten suunnattiin osittain järvellä kiemurtelevalle talvitielle, määränpäänä Juntusrannan koulu.

  

Aamuinen hämäryys värjyi vielä tienoon yllä, mutta päivän punertava sarastus liekitti jo taivasta, joten matka taittui nopeasti ohuin oksin viitoitetulla tiellä. Vedin viltinmutkaa ylemmäksi suojatakseni kasvojani hevosen kavioista sinkoilevilta tieroilta. Montakaan sanaa ei vaihdettu, sillä vatsaa kouri jännitys ja malttamattomuus.

  

Koululle kerääntyi lähtijöitä pikkuhiljaa, ja päivä ehti vierähtää jo pitkälle iltapäivän puolelle ennen kuin varsinainen retki pääsi alkamaan. Ensin oli määrä hurauttaa onnikalla Ämmänsaareen, josta matka jatkuisi junalla.  

  

Autossa haisi bensalta ja saunan kitkulta. Ne meinasivat vääntää mahan mullin mallin, joten siltä välttyäkseni koetin pitää katseeni tiukasti eteenpäin suunnattuna ja kaihtaa sivuilla kiitäviin puihin vilkuilemista.

  

Ämmänsaaren piskuisella asemalla noustiin jännittynein mielin lättähatun puisille penkeille. Juna puuskutti hitaasti mat-kan tek-koon… mat-kan tek-koon… ja kolisutti meidät Kontiomäkeen, jossa Martti-opettaja pisti ensimmäiseksi kaikki jonoon ja osoitti sitten pikkuruisista kömmänöistä kullekin tämän makuupaikan teroittaen mieliin, että jokaisen tulisi olla valmiina hytissään, kun lähtöpillit soisivat.   

  

Ja soivathan ne ajallaan. Junan irtoaminen asemalta, matkatovereiden innostuneiden pikku kasvojen loiste ja ensimmäiset hapuilevat kontaktit nostattivat jännityksen kattoonsa. Sitä paitsi olin ensimmäistä kertaa nyt kokemassa junamatkan heilahtelevaa kyytiä, sillä en aikaisemmin ollut edes nähnyt ju­naa muualla kuin kuvissa. Käytävillä kiertelevän tarjoilijan vaunuista olisi saanut ostaa karamellejä, limonaatia tai lehtiä, mutta enhän toki raskinut kajota kukkaroni vähäisiin markkoihin, sillä nehän oli tarkoitettu kaupungissa odottaville ihanuuksille.

  

- Hei, tule mukaan, mennään katselemaan paikkoja! Juntusen koululta lähteneet Sisko ja Maija pyysivät mukaansa seikkailemaan. Olin hyvin otettu ja yhdessä puljailimme junavaunusta toiseen. Se olikin varsin hytisyttävää puuhaa, sillä toiseen vaunuun päästäkseen joutui astumaan hetkeksi ulos vaunuja yhdistävälle, pelottavasti heilahtelevalle liitossillalle. Puristin tiukasti oven kahvaa ja koetin kiireesti jouduttautua linksuvan sillan yli, sillä alhaalla vilistävä rata kauhistutti. Onneksi vastaan tullut arvokkaan näköinen konduktöörisetä komensi meidät pian nukkumaan. 

2. TYHJÄ KIRJA

Kesä oli edennyt jo heinäkuun loppupuolelle ja intohimoinen marjastaja kun oli, halusi Anja käydä koluamassa järven takaiset marikot. Karhunsyötikseen hän komensi Hillan ja minut. Taimi jätettiin kotiin, sillä äiti pelkäsi veneen kuormittuvan liikaa ja katkerana nuorin jäi töhertelemään Kainuun Sanomien reunoihin. 

  

Rantavesillä tuuli ei vielä tuntunut tuimalta, mutta järvenselällä kiehuivat vaahtopäät. Anja souti, Hilla nyökkyi keskituhdolla vetojen tahdissa ja minä viiletin perämelaa vedessä. Kun isosisko taas kerran nykäisi oikein voimakkaasti, keikahti Hilla selälleen veneen pohjalle, älähti ja purskahti itkuun. 

- Katohan, Pihla, kävikö mitenkään, Anja säikähti. - On niin kamala tuuli, etten uskalla pysähtyä. Joudutaan vielä sivutuuleen ja silloin ollaan hukassa. 

  

Kumarruin nyyhkivän pikkusiskon puoleen. Ohut punainen noro juoksi pitkin hentoista niskaa. - Sillä tulee verta päästä! kirahdin kauhistuneena. 

- Paina nenäliinalla, jospa se asettuisi. Katotaan sitten rannalla tarkemmin, Anja neuvoi ja komensi nikottelevan tytön jäämään veneen pohjalle.

  

Hillan takaraivossa oli pikkuinen reikä. Pohjalaudoituksen naula oli perääntynyt ja tietysti juuri siihen oli pää osannut etsiytyä. Onneksi verta ei valunut enää, mutta varmuuden vuoksi hänet jätettiin marjaretken ajaksi Ruottuun äidin siskon luokse. 

  

Hilla oli keittiössä kun palasimme mustikkasankoinemme. Eeva-täti nauroi, että tyttö oli juoda killittänyt maitoa kokonaisen litran kannullisen. Myöhemmin Hilla puolusteli, että kun täti kerran oli kannun pöytään tuonut, oli hän luullut, että se pitäisikin juoda kokonaan. Mutta koska hän oli muutenkin varsinainen maitovasikka, niin ei se liene tuottanut vaikeuksiakaan. 

  

Historian siivet havisivat kosteina ja kellastuneina, kun me Hillan kans poikkesimme entiseen tapaan Ruotun navetan vintille, jonne oli säilötty talon nyt jo aikuistuneiden lasten aarteita, lehtiä, kortteja  ja kuvia. Mikä ihana satumaa! Vain vaivoin sieltä pystyttiin lähtemään, kun Anja huhuili. 

  

Täti kiehautti meille kahvit ja tuli vielä rannallekin vilkutuksineen ja varoituksineen. Tuuli oli yhä kova. Vesi kiehui ja ärjyi pelottavasti, joten Anja komensi meidät veneen pohjalle istumaan, ettemme heilahtaisi aallokossa laidan yli. Vene keikkui aalloilla ja se ajelehti väkiselläkin laineiden mukana kohti Juntusta. 

  

Siimeksen tuntumassa päästiin pahimmasta myräkästä. Siinä Anja sai veneen täysin hallintaansa, jonka jälkeen hän pysytteli visusti rannan suojissa ja kiskoi kuormansa kotirantaan.

  

Kotiväki odotteli huolissaan. Isä oli ennättänyt käydä jo monet kerrat rannalla tähyilemässä ja kävellä kaahkasi nyt levottomana ympäriinsä. Hillan haava sai asianmukaisen kauhistelun osakseen ja tyytyväisenä tyttö riensi leikkeihinsä.

  

Selma ja pikku Silja olivat tulleet sillä aikaa. Viljami oli kaukana maanviljelyskoulussa, he kaipasivat seuraa ja vaihtelua eivätkä marjatkaan olisi pahitteeksi. Niinpä seuraavana aamuna suunnattiinkin kohti Vippavaaraa sankoja heilutellen, repussa voileipiä ja termospullollinen kahvia. Silja jäi mummun ja ukin hoiviin. 

  

Polun kuivat neulaset kattoivat puunjuurten väliset lokerot. Sade oli ajanut ne kasoihin, jotka levisivät kahisten kengän alta. Aurinko pilkahteli puiden välistä ja heikko tuulenpoikanen värisytteli niiden oksia kevyesti, joten päivä oli marjastukseen mitä sopivin. 

  

Myllypuroa ylittäessäni vilkaisin varkain myllyn raunioille pikaisen käden huiskahduksen toivossa. Sitä ei näkynyt, eipä tietenkään; kaikki tontut ja peikothan näyttäytyivät tätä nykyä enää vain unissa, niissäkin harvoin. Siitä huolimatta heilautin Jemmarille huomaamattomasti toisten selän takana, katsoihan se kumminkin ja jatkoin muina miehinä matkaani. 

  

Aukeaman reunasta oli poimittu jo niin usein koko kylän voimin, että tällä kertaa päätettiin suunnata kauemmaksi. Pian yksi jos toinenkin kumartui nokkaisemaan marjan sieltä, toisen täältä ja vähitellen kadotin toiset näköpiiristäni. 

  

Pysähtelin alussa satunnaisesti mustikoita verkalleen noukkien, kunnes osuin todelliseen marikkoon. Iso kivi esti näkyvyyden, joten päätin ensin täyttää astiani kaikessa rauhassa ja vasta sitten huhuilla lisävoimia. 

  

Niinpä polvistuin mustikkamättään vierelle ja annoin kätteni laulaa. Mättään tyhjennyttyä siirryin seuraavan luo ja siitä taas seuraavan, kunnes iso kivi oli kierretty. Tuon kiven alle tulisi kyllä hyvä maja, hoksasin ja siinä samassa välähti - juuri tämän saman kiven ääressähän olin pohtinut tuota majajuttua ennenkin!

  Sehän oli Vippavaaran noidan luolaan vievä kivi!