Tyhjä Kirja (jatkuu)

Nyt se ei hievahtanutkaan, vaikka kuinka yritin työntää joka puolelta. Pönkitin jalkani maahan ja puskin. Tuloksetta. Olkoon! Annallahan oli ollutkin se pilli… Lannistuneena läpsähdin kiven juurelle. Väsytti ja janotti, mutta eväät olivat Anjan repussa. Nojauduin kivenjärkäleeseen ja suljin silmäni.

  

Käpy ropsahti uinujan poskelle, sitten toinen ja kolmaskin. Varovasti raotin luomiani. Tuuheahäntäinen orava kurkisteli kiven päältä ja pudotteli käpyjä maahan.

- Hei! virkoin sille puoliääneen. - En minä mikään käpykolo ole!

  

Kurre hermostui äänestä ja ryhtyi ryntäilemään kiven päällä edestakaisin, kunnes katsoi parhaimmaksi kipittää sen toista kuvetta alas ja pinkaista lähimpään kuuseen. Annoin itseni vajota uudelleen.

  

Jokin sipaisi kevyesti olkapäästä. Säpsähdin. Vieressä häilyi utuinen hahmo. Epäuskoinen oivallus hälytti aivoissa. Nelli? Hahmo viittasi kohti syvennystä, josta erottui hämärästi jotain. Siellä häämötti ihmisenmuotoinen olento.

  

Vilkaisin kysyvästi sivulleni, mutta Nelli oli poissa. Vetäydyin taaksepäin, varma on aina varmaa. Olento ojensi kättään minua kohti.

- Kuulehan. Ääni tuntui humisevan kaikkialla. – Ota tämä… Se raottaa sinulle ovea odottamattomiin suuntiin…

  

Selkääni pitkin kiiri outo väristys.

  Mitä olento tarkoitti? Raottaa ovea? Mitä ovea? Kuka tuo oikein oli? Vippavaaran noitako?

 

En ennättänyt sanoa sanaakaan, kun kirja oli jo kädessäni. Aukaisin kannen uteliaana, selasin sivuja, mutta ne avautuivat rikkumattoman puhtaina ja valkoisina. Alusta loppuun. Ymmälläni silmäsin syvennyksen suuntaan.

- Kyllä sinä aikanaan näet siellä mitä pitääkin, kirjan sisältö avautuu vähitellen… Älä hätiköi… Pidä se tallessa. Kun aika on kypsä, kirjakin on ikään kuin luettavissa, niin sanotusti... Ääni kuiski koko ajan yhä epäselvemmäksi muuttuen.

  

Pohdin, miten tyhjää kirjaa luettaisiin, mutta nyökkäsin vain ja pistin opuksen anorakin taskuun. Katseeni nostettua olin yksin.

  

Taimi pistäytyi kiven takaa. - Täällähän sinä olet! Me jo luultiin, että karhu sinut on syönyt, kun ei kuulunut mitään, vaikka kuinka huudettiin, hän taivasteli. – Höh, et kai sinä ole nukkunut? epäili hän, kun haukottelin ja hieroin silmiäni.

- No höh vain, en tietenkään. Väsyttää, pyhähdin, nousin ja tartuin sankooni. - Missä ne muut ovat? Eikö me voitaisi jo lähteä?

- Pitää varmaan poimia ensin astiat täyteen, eivät ne Selma ja Anja muuten lähde, Taimi huomautti happamasti. – Tule nyt toisten luokse. Et ole saanut vielä kahviakaan.

  

Huokaisin ja lähdin sisareni perään.

  

Kuluihan siinä vielä hetki jos toinenkin, ennen kuin vihdoinkin oltiin valmiita kotimatkalle. Sankot olivat täyttyneet ja repun eväspussit vaihtaneet sisältönsä marjoihin, joten hyvällä omallatunnolla voitiinkin lähteä. Kovasti kyllä jo väsyttikin ja Myllypurolla meinasin kompastua mättääseen ja kaataa astiani, mutta vältyin siltä nipin napin.
  

Kenties kiitos siitä kuului salaman lailla pyörähtäneelle epätavallisen voimakkaalle tuulenpuuskalle, joka kummasti puhalsi juuri minun kohdallani tukien minut tasapainoon taas. Ympärilläni leijui valkeata ainetta.

  Kuin jauhoa. Kiitos, Jemmari!

Virnistäen lähetin raunioille lentosuukon. 

2. TYHJÄ KIRJA

Kesä oli edennyt jo heinäkuun loppupuolelle ja intohimoinen marjastaja kun oli, halusi Anja käydä koluamassa järven takaiset marikot. Karhunsyötikseen hän komensi Hillan ja minut. Taimi jätettiin kotiin, sillä äiti pelkäsi veneen kuormittuvan liikaa ja katkerana nuorin jäi töhertelemään Kainuun Sanomien reunoihin. 

  

Rantavesillä tuuli ei vielä tuntunut tuimalta, mutta järvenselällä kiehuivat vaahtopäät. Anja souti, Hilla nyökkyi keskituhdolla vetojen tahdissa ja minä viiletin perämelaa vedessä. Kun isosisko taas kerran nykäisi oikein voimakkaasti, keikahti Hilla selälleen veneen pohjalle, älähti ja purskahti itkuun. 

- Katohan, Pihla, kävikö mitenkään, Anja säikähti. - On niin kamala tuuli, etten uskalla pysähtyä. Joudutaan vielä sivutuuleen ja silloin ollaan hukassa. 

  

Kumarruin nyyhkivän pikkusiskon puoleen. Ohut punainen noro juoksi pitkin hentoista niskaa. - Sillä tulee verta päästä! kirahdin kauhistuneena. 

- Paina nenäliinalla, jospa se asettuisi. Katotaan sitten rannalla tarkemmin, Anja neuvoi ja komensi nikottelevan tytön jäämään veneen pohjalle.

  

Hillan takaraivossa oli pikkuinen reikä. Pohjalaudoituksen naula oli perääntynyt ja tietysti juuri siihen oli pää osannut etsiytyä. Onneksi verta ei valunut enää, mutta varmuuden vuoksi hänet jätettiin marjaretken ajaksi Ruottuun äidin siskon luokse. 

  

Hilla oli keittiössä kun palasimme mustikkasankoinemme. Eeva-täti nauroi, että tyttö oli juoda killittänyt maitoa kokonaisen litran kannullisen. Myöhemmin Hilla puolusteli, että kun täti kerran oli kannun pöytään tuonut, oli hän luullut, että se pitäisikin juoda kokonaan. Mutta koska hän oli muutenkin varsinainen maitovasikka, niin ei se liene tuottanut vaikeuksiakaan. 

  

Historian siivet havisivat kosteina ja kellastuneina, kun me Hillan kans poikkesimme entiseen tapaan Ruotun navetan vintille, jonne oli säilötty talon nyt jo aikuistuneiden lasten aarteita, lehtiä, kortteja  ja kuvia. Mikä ihana satumaa! Vain vaivoin sieltä pystyttiin lähtemään, kun Anja huhuili. 

  

Täti kiehautti meille kahvit ja tuli vielä rannallekin vilkutuksineen ja varoituksineen. Tuuli oli yhä kova. Vesi kiehui ja ärjyi pelottavasti, joten Anja komensi meidät veneen pohjalle istumaan, ettemme heilahtaisi aallokossa laidan yli. Vene keikkui aalloilla ja se ajelehti väkiselläkin laineiden mukana kohti Juntusta. 

  

Siimeksen tuntumassa päästiin pahimmasta myräkästä. Siinä Anja sai veneen täysin hallintaansa, jonka jälkeen hän pysytteli visusti rannan suojissa ja kiskoi kuormansa kotirantaan.

  

Kotiväki odotteli huolissaan. Isä oli ennättänyt käydä jo monet kerrat rannalla tähyilemässä ja kävellä kaahkasi nyt levottomana ympäriinsä. Hillan haava sai asianmukaisen kauhistelun osakseen ja tyytyväisenä tyttö riensi leikkeihinsä.

  

Selma ja pikku Silja olivat tulleet sillä aikaa. Viljami oli kaukana maanviljelyskoulussa, he kaipasivat seuraa ja vaihtelua eivätkä marjatkaan olisi pahitteeksi. Niinpä seuraavana aamuna suunnattiinkin kohti Vippavaaraa sankoja heilutellen, repussa voileipiä ja termospullollinen kahvia. Silja jäi mummun ja ukin hoiviin. 

  

Polun kuivat neulaset kattoivat puunjuurten väliset lokerot. Sade oli ajanut ne kasoihin, jotka levisivät kahisten kengän alta. Aurinko pilkahteli puiden välistä ja heikko tuulenpoikanen värisytteli niiden oksia kevyesti, joten päivä oli marjastukseen mitä sopivin. 

  

Myllypuroa ylittäessäni vilkaisin varkain myllyn raunioille pikaisen käden huiskahduksen toivossa. Sitä ei näkynyt, eipä tietenkään; kaikki tontut ja peikothan näyttäytyivät tätä nykyä enää vain unissa, niissäkin harvoin. Siitä huolimatta heilautin Jemmarille huomaamattomasti toisten selän takana, katsoihan se kumminkin ja jatkoin muina miehinä matkaani. 

  

Aukeaman reunasta oli poimittu jo niin usein koko kylän voimin, että tällä kertaa päätettiin suunnata kauemmaksi. Pian yksi jos toinenkin kumartui nokkaisemaan marjan sieltä, toisen täältä ja vähitellen kadotin toiset näköpiiristäni. 

  

Pysähtelin alussa satunnaisesti mustikoita verkalleen noukkien, kunnes osuin todelliseen marikkoon. Iso kivi esti näkyvyyden, joten päätin ensin täyttää astiani kaikessa rauhassa ja vasta sitten huhuilla lisävoimia. 

  

Niinpä polvistuin mustikkamättään vierelle ja annoin kätteni laulaa. Mättään tyhjennyttyä siirryin seuraavan luo ja siitä taas seuraavan, kunnes iso kivi oli kierretty. Tuon kiven alle tulisi kyllä hyvä maja, hoksasin ja siinä samassa välähti - juuri tämän saman kiven ääressähän olin pohtinut tuota majajuttua ennenkin!

  Sehän oli Vippavaaran noidan luolaan vievä kivi!