Suljin päiväkirjan ja silitin sen kantta hellästi. Näitä sivuja minunkin lapseni ja lapsenlapseni kenties joskus lukisivat. Haikeana mietin, miltä tuntuisi löytää omien vanhempien tai peräti isovanhempien muistiinpanoja. Olisi mielenkiintoista saada tietää, millainen maailma silloin oli ollut…
En ollut koskaan saanut istua yhdenkään ukkini saati mummuni sylissä. Isän vanhemmat olivat kuolleet jo silloin, kun hän oli vielä lapsi ja näin ollen hän oli joutunut sisarpuolensa taloon huutolaiseksi. Kysyessäni, mikä se huutolainen oli, isä oli selittänyt, että jos lapsella ei kotona ollut ketään pitämässä hänestä huolta, niin hänet sai hoiviinsa se, joka vähiten pyysi hoitopalkkaa kunnalta. Huutolaisena oleva lapsi joutui yleensä heti talon töihin, raskaisiinkin. Isänkin oli pitänyt lähteä metsätöihin jo 12-vuotiaana. Äidin hän oli tavannut tullessaan sattumalta Kokkoniemelle, jonne hän sitten myöhemmin olikin jäänyt äidin kotitaloon rengiksi.
Äidin vanhemmat taas olivat kuolleet jo Viljamin pienenä ollessa, jolloin he kaikki vielä majailivat Kokkoniemellä samassa talossa enon perheen kanssa.
Oli minullakin toki joitakin hämäriä muistikuvia siellä asumisesta. Muistin esimerkiksi sen, kuinka olin eteisessä törmännyt vuotta vanhempaan Olavi-serkkuun. Tämä oli tarttunut tiukasti kiinni, vetänyt tukasta ja nipistänyt niin kipeästi, ettei itkuni ollut jaksanut päästä kurkkua kauemmaksi, vaan äiti oli löytänyt minut eteisestä sinisenä, läkähtymäisilläni pihisemässä. Siitä lähtien olin pelännytkin yksin eteiseen joutumista, koska milloinkaan ei voinut tietää, milloin serkku olisi siellä vaanimassa.
Olihan siellä ollut myös Hilma, joka oli minusta vain kuusi viikkoa nuorempi. Vanhemmat olivat kertoneet, miten me serkukset olimme vauvoina nukkuneet pirtin nurkassa päittäin ja miten minä olin laihana kuikelona oppinut aikaisin kävelemään ja kun Hilma ei vielä osannut, istua löllötti vain lattialla, olin kiertänyt rinkiä hänen ympärillään. Tosin kyllähän Hilmakin liikkui omalla tavallaan. Hän vain koukisti toisen jalkansa ja vetäisi sen avulla itsensä eteenpäin. Kumma, ettei ollut kerännyt tikkuja pyllyynsä lautalattiasta… Naurahdin ajatuksilleni.
Hillan synnyttyä päästiin vihdoin muuttamaan uuteen kotiin, Aholaan. Siellä asuttiin ensimmäinen talvi hellakamarissa. Viljami ja Anja olivat nukkuneet pöydän alla, kun muualla ei ollut tilaa. Kun pirtti valmistui, kamariin muurattiin uuni ja hella purettiin, koska sellainen oli jo pirtissä leivinuunin kyljessä.
Muistin kontanneeni talon alla aarteita etsien. Sillan alle pääsin hentoisena tyttönä helposti pujottautumaan. Vanhemmat pelkäsivät, että särkisin siellä itseni johonkin rakennusaikana unohtuneeseen materiaaliin ja kielsivät menemästä. Multaiset vaatteeni juorusivat kuitenkin, että kielto oli päässyt toisinaan unohtumaan. Vieläkin näen mielessäni lattian alla eteen auenneen syvän multaisen kuopan ja sen pohjalta löytyneen resuisen kumikengän. Valitettavasti vain muita aarteita sinne ei vielä kukaan ollut piilottanut.
Ja sauna… sitäkään meillä ei ihan ensi alkuun ollut, mutta lämmitimme vuoroviikoin auvolalaisten kanssa heidän saunaansa.
Palautin mieleeni ne pimeät talviset lauantai-illat, jolloin vanhemmat käärivät minut isän paksuun pomppaan, jonka tämä oli saanut paketissa Amerikassa asuvalta veljeltään ja istuttivat vesikelkkaan. Siinä lämpimässä piilossa minut sitten vedettiin ikkunan ulkopuolella olevan lyhdyn himmeästi valaisemaan saunaan sinkkivannaan pestäväksi ja paluumatka taivallettiin samalla tavalla, tyttö tiukasti pyyhkeeseen, pomppaan ja vilttiin käärittynä.
Kesällä tuntui paistavan aina aurinko. Ja silloin, kun ei paistanut, oli sateen jälkeisellä pihalla kirkkaita lätäköitä, joissa rypeä. Uima-allas keskellä pihaa!
Oikeastaan kaikki säät olivat ihania. Joskus auringon paisteessa tuulessa vienosti lainehtiva peltokin houkutteli uimasille, mutta siitä ei kunnian kukko laulanut, sillä viljapelto lakoontui pahasti uintiharjoitusten myötä.
Yleensä me kaikki kolme, Taimi, Hilla ja minä menimme hellepäivinä kylälle pelkissä nahkapuvuissa. Pikkusisaretkin olivat huomanneet, ettei lämpimällä tarvittu ylimääräisiä vaatteita ja vaikka äiti kuinka yritti edes hellehousuja tyrkyttää, eivät ne kelvanneet.
Kylällä oli paljon samanikäisiä leikkikavereita, joten pitihän sinne päästä. Ensimmäiseksi suunnattiin yleensä enolaan, sinnehän purhan kautta kulkeva tie veikin. Kun eno asteli sisälle, istuimme tavallisesti pirtin penkillä. Eno tuli tervehtimään, ojensi kätensä ja tarttui vuoron perään jalkaamme sanoen päivää, päivää. Se nauratti aina yhtä kovasti. Serkkujen kanssa lähdettiin sitten rannalle, jonne toisetkin kylän lapset ilmestyivät kuin salaisen kutsun hälyttäminä. Kotiin palailtiin vasta illalla huulet sinisinä, keho kylmästä täristen, kuin horkassa. Äiti laittoi iltasta ja huokaili, miten he niin myöhään viipyivätkin, kaiken todennäköisyyden mukaan nälässäkin vielä. Minulla oli tosi harvoin nälkä, yleensä ei oikeastaan milloinkaan, joten saarna kimposi korvistani suoraan tyhjyyteen.
Kuvia nousi lisää mielen sopukoista. Ajelehdin aurinkoiseen kesäpäivään enon heinäpellolle sen jälkeen kun heinät oli saatu omilta niityiltä kootuiksi ukkoseipäille ja haasioille, tarkkomaan haravoineni Hilman kanssa seiväsmiesten jälkiä ja puhdistamaan ojien vieruksia.
Aurinko porotti ja hiki virtasi. Ojan pohjalla, pienen pensaan suojissa oli kotikaljaa päälärissä. Kävimme pientareelle, kaadoimme kuppiin kaljaa ja annoimme viileän juoman huuhtoa heinänpölyt kurkusta.
Ruuanlaittoon lähtiessään otti Hilman äiti Venlan ja Emman mukaansa. Ohimennen hän huomautti meille, ettei sitä kaljaa niin paljon lasten ollut tarkoitus killittää, sillä olihan siellä mehupäälärikin. Nauraa hihitimme, kun huomasimme mehun ja me kun olimme luulleet molemmissa astioissa olleen kotikaljaa! No, pitihän sitä mehuakin sitten muodon vuoksi vähän maistaa…
Vajaan tunnin kuluttua kuului syömäänkutsu. Aioin lähteä astelemaan kotiin päin, mutta eno toppuutteli: - Hei, ei sitä työmiestä nälässä pois laiteta! Eikä tämä päivä vielä suinkaan lopussa ole.
Ja niin minun oli tehtävä seuraa serkuille, vaikka nälkä ei ollutkaan. Pöydässä oli ahvenkeittoa, josta en kotona yleensä syönyt muuta kuin vähän perunoita, mutta nyt en ilennyt olla ottamatta hiukan kalaakin lautaselle. Siihen se taisi jäädäkin, mutta kukaan ei kiinnittänyt asiaan huomiota, tiesiväthän he minut.
Ruokailun jälkeen eno heittäytyi ruokalevolle pirtin leveälle seinänvieripenkille ja me kiiruhdimme uimaan. Miten ihanalta tuntuikaan huljutella pistelevät heinänkorret pois nihkeältä iholta!
Virkistyneinä palattiin niitylle, jossa työnteko jatkui. Käsiä ja selkää pakotti, mutta koska talon lapset pysyivät pellolla, pysyin minäkin. Kun eno vaimoineen vihdoin lähti lypsylle, suuntasimme taas rantaa kohti.
Pihalla eno hoksasi: - Herttinen sentään, kun meinasi ihan unohtua. Paljonkohan sitä rengille pitäisi palkkaa olla? Hän katseli minua suu virneessä.
- Eei kai mitään, mutisin hämilläni ja istahdin Hilman viereen nurmikolle.
Eno pistäytyi sisällä. - No otahan ainakin tuo, hän kehotti ja pisti käteeni 20 penniä. - Pitäähän sen heinäkasakan palkka saada!
Hymähdin. Miten tärkeältä se palkka olikaan tuntunut – eihän minulla juuri milloinkaan rahaa ollut ollutkaan. Kenelläkään meistä ei ollut. Ja mihin me sitä olisimme tarvinneetkaan? Ruokaa ja vaatetta oli ihan riittävästi eikä ostopaikkoja ollut pahemmin houkuttelemassa. No, kirjoja olisin kyllä ostanut tai tietysti tilannut toisten mukana, jos sitä rahaa olisi ollut.
Miten äärettömän upealta se lukemaan oppiminen olikaan tuntunut! Entä se hetki, jolloin yläluokan opettaja oli lähettänyt Anjan mukana koulun kirjastosta lainakirjoja! En ollut ollut vielä koulussakaan ja kun opettaja oli kuullut taitoni, oli hän halunnut näin kannustaa ja rohkaista.
Ensimmäinen kirja oli ollut nimeltään Peppi Pitkätossu. Olin tarttunut Anjan ojentamaan kirjaan haltioissani.
Minäkö saisin ihan oikean kirjan luettavakseni, vieläpä lainakirjan kirjastosta, kuin koululainen ikään?
Muistin avanneeni opuksen malttamattomana. Ensimmäisistä sivuista olin selvinnyt innostuksen puuskassa jokseenkin kunnialla, mutta sitten sanojen loputon vyöry oli syöksynyt päälle ja vaikka Pepin eriskummallinen elämisen tapa oli kiehtonut ja kiinnostanut tavattomasti, ei mieleni millään ollut jaksanut kahlata kirjainten viidakossa ja harmikseni minun oli pitänyt pyytää Anjaa apuun selvittämään, mitä tarinan loppupuolella tapahtui.
Oli tuntunut kuin olisin pettänyt opettajan luottamuksen, kun en ollut pystynytkään omin avuin selviytymään. Kuvat olin kuitenkin tutkinut tarkasti ja muistiin oli syöpynyt lähtemättömästi piirros Pepistä, joka taiteili katolla poliisit perässään.
Sitten olivat seikkailleet Hipsuvarvas ja Nököhammas. Ne olivat olleet isokirjaimisia pikkukirjoja, joten ne olin jo jaksanut lukea kokonaan ja siitä oli saanut alkunsa intohimoinen ja kaiken vapaan ajan nielevä rakkaussuhteeni. Opin nauttimaan kaikesta kirjoihin liittyvästä, kansikuvista tekstin muotoiluun asti, varsinaisesta sisällöstä puhumattakaan - se sai olla melkeinpä mitä tahansa, kunhan se vain puhui minulle. Jo kirjaston erikoislaatuinen aromi sai ahnehtivan pienen sieluni värjymään; tiesin, että siellä ne hyllyjen kätköissä piilottelevat salaisuudet ja seikkailut vain odottivat henkeään pidätellen tulevansa löydetyiksi…
