Koulu kutsui taas syyskuun ensimmäisenä päivänä ja sen rutiineihin solahdettiin sutjakasti. Minulla alkoi kuudes, Hillalla neljäs ja Taimilla kolmas luokka.
Syksy kului nopeasti. Järven jäädyttyä se tarjosi kouluun lyhyemmän reitin rantoja pitkin niin kauan kuin lumentulo pysytteli hippusissa. Pienimmät oppilaat jäivät suosiolla viikoksi asuntolaan, mutta hyvät ilmat houkuttelivat usein isommat yöksi kotiin. Osa luisteli, osa käytti potkukelkkaa.
Tottahan nyt minäkin olisin mieluusti luistimilla liidellyt, mutta miten ihmeessä olisin ilennyt ottaa mukaan niitä narulla kenkiin köytöstettäviä, Anjan puusta ja sahanteristä värkkäämiä luistimenkolsujani? Sitä paitsi luistelutaitoni oli kehno. Järven jää pysyi kelvollisena niin kovin vähän aikaa tuiskujen tultua, että harjoittelu oli jäänyt vähiin. Joka syksy luistelulämpärettä kyllä yritettiin pitää auki, mutta kun puhti loppui, se tyssäsi siihen. Vaikka auraamisella sinällään oli omat hauskat hetkensä; narulla vedettävä, puusta kolmion muotoon väkerretty aura oli tarkoitukseensa liian kevyt, joten siinä painoksi vuorollaan joutuessaan sai kokea monet riemukkaat hetket. Joskus tosin ilkikurisesti hykertelevät hevoset riehaantuivat niin julmettuun vauhtiin, että paino saattoi äkkiä löytää itsensä nietoksista suut ja silmät täynnä talven viljaa valkeaa…
Potkuttelin kotimatkan pääosin omissa ajatuksissani, sen verran kuitenkin osallistuin yleiseen keskusteluun, että sovin toisten kanssa illemmaksi jäälle treffit. Jo etukäteen tuntui huikaisevalta mielikuva revontulten leimuavasta tanssista tähtien täplittämällä taivaankannella ja jalan alla mustana kiitävästä jäästä, jonka pintaan kengänpohjaan nahkaremmillä sidottu jääkenkä raapaisisi narskahtaen siruisen kolon. Jostain kaukaisuudesta kantautuisi jään ulina kolkkona ja aavemaisena… Jo pelkkä ajatuskin viritti sisuskaluihin ihokarvoja nostattavan väristyksen.
Kotona odottivat äiti ja isä valmiiksi katetun kahvipöydän ääressä. He kyselivät kuulumisia ja vastailin heille hajamielisesti pullukkaa natustellen. Pöydästä noustuani heittäydyin sohvalle lainakirjoja selailemaan, mutta into paneutua niihin lopahti pian. Niinpä annoin kirjan valahtaa vierelleni toivoen, että jostakin putkahtaisi vähän virtaa tähän loppumattomalta tuntuvaan tylsyyteen. Vähitellen ajelehdin tuttuun horrosmaiseen tilaan…
Ja äkkiä tonttuystävät olivat siinä, tarjosivat kättään ja hupsauttivat minut keskelle kirkkaasti valaistua jääkenttää, johon valot heijastivat hallitun ja harmonisen värifantasiansa.
Selena kosketti kevyesti olkapäähän. - Mennään, luistellaan!
Peräännyin. – No en takuulla, enhän minä kunnolla edes osaa… Kun meillä on vain ne Anjan tekemät luistimet ja niilläkin olen vain muutaman kerran kokeillut. Just ja just pysyn pystyssä, vastustelin.
- Katsotaanpa, ilkamoivat kaksoset ja ojensivat minulle punaisia kaunoluistimia. - Vetäisehän nuo jalkaasi, he komensivat ja empien tottelin.
Valot jatkoivat omaa äänetöntä sinfoniaansa ja korvia hyväilevä musiikki paisui ja houkutti mukaansa. Anna ja Kaapo vetivät minut keskelle jääkenttää ja vasta nyt hoksasin, että olihan siellä muitakin.
Ihmeellisen näköisiä luistelijoita ne olivatkin. Useimmat heistä tunsinkin. Renne ja Ripsa, isoksi kasvanut Justiina keskellään siellä ainakin taiteilivat hännistään toisiaan koukuttaen, Silmu ja Hilari jatkoivat ilmassa jään pinnalla aloittamiaan temppuja, siirtyivät piskuisten siipiensä avulla toistensa yli, tarttuivat jälleen parinsa käsiin ja aloittivat uuden sarjan. Laitamilla liikkuivat hitaammin ja jäykemmin Pepe ja Reija. Myös Jemmari luisteli siellä pikkuista poikaa yhdessä puolisonsa kanssa tukien. Oli jokseenkin vaikea kuvitella häntä ilman jauhopöllyä ympärillään, vaikka en nähnytkään, oliko sitä. Jokainen heistä tervehti minua omaperäisellä tyylillään.
Peikot pyörähtelivät tottuneesti piruetteja hännät milloin kaulan ympärille kiedottuina, milloin muuten vain niillä vartalon takana taituroiden. Menninkäistenkin isosilmäiset kasvot siellä vilahtelivat ja äkkiä tunsin nauttivani suunnattomasti kiitäessäni kentän halki ja takaisin. Ystävät pyörittelivät minua yltympäriinsä, heittelivät ilmaankin ja ihmeekseni pysyin pystyssä jaloilleni taas päästyäni.
Liikunta hurmasi. Se punasi posket ja hulvautti mieleen sykähdyttävän riemun. Niinpä suorastaan hätäännyin, kun valot himmenivät ja musiikki hiljeni. Äkkiä paikalla olivatkin enää tonttuystävät.
- Voi, ei! Ei lopeteta vielä! huudahdin. - Täällä on niin ihanaa!
- Me ollaan oltu täällä jo monta tuntia. On kiire, Helena vastasi
Korvissa kalahti. Räväytin silmäni auki. Äiti hääräili tiskipöydän luona, kaatoi kauhalla perunoiden päälle vettä ja rupesi pesemään niitä.
- Etkö sinä mennytkään? hän kysyi. – Eikö tässä ala jo olla kiire, kohtahan siellä ei näe mitään?
- En minä… Tai olinhan minä… Van en ihan siellä… Sekosin sanoissani, mietin hetken ja tuijotin äitiä tyrmistyneenä: - Minä osasin luistella ihan älyttömän hyvin!
Äiti kokeili otsaani. Se oli hikinen, posket ja nenä punersivat. - Olet tainnut taas uneksia omiasi. Mahtaakohan yöksi unta riittääkään, hän epäili.
En sanonut mitään, sillä tottahan se äiti puhui; olinhan itsekin toisinaan epävarma siitä, mikä oli unennäköä ja mikä valvetta… Mutta sekään ei saanut hyvää mieltä haihtumaan ja vielä nukkumaan mennessäkin ilo tulvehti rinnassa niin, että minun oli kurkistettava lattialle, valuiko sitä sinnekin. Ihana jäämusiikki helisi ja hurmioi korvissa edelleen. Riemumielin antauduin sen valtaan ja se lennätti pilvilinnoihin, joissa elämisen hehku ja maku olivat kokonaan toisenlaisia kuin tässä näkyväisessä maailmassa.
