Varasin päätä käsiini ja siinä opettajan soittoa kuunnellessani olin yllättäen tuntevinani turkoosikiven heikon värinän. Vaistomaisesti kopaisin taskuani, mutta eihän siellä tietenkään mitään enää ollut, ei ollut vuosikausiin ollut. Vastapäätä ilmestynyt Helena kumartui puoleeni kysyen, halusinko lähteä mäkeen. Vilkaisin opettajaan ja supitin olevani arestissa eikä siitä mihinkään lähdettäisi, ellei halunnut koko iltaa istua. Silloin Helena ilmoitti, ettei minun oikeastaan tarvinnut muuta kuin sulkea silmäni. Kokemuksesta tiesin, että tonttujen mukana tapahtuu kaikenlaista, joten tottelin ja odotin.
Äkkiä seisoin rantaan laskeutuvan rinteen yläosassa. Anna ja Kaapo olivat juuri asettautumassa kelkkoihinsa, Selena nousi rinnettä ja Renne veti alempana omaa kelkkaansa ylös mäkeä jonkun toisen peikon seurassa. Jo kaukaa hän heilutti kättään ja asteli suoraa päätä luokseni.
- Onpa mukavoa, että sinähi peäsit laskea hurraottelemaan, on siinä kyllä niin maenio mäki, että oksat poes! Sitten hän kehotti kaveriaan sanomaan päivää. - Tämä on meijän sukulaespoeka tuolta itärajan tuntumilta, pistäöty muutamaksi viikoksi ja kouluunhan sen oli peästävä mukkaan, sehän on selevä. Sen nimi on Valtteri.
Valtteri kumarsi kohteliaasti ja tervehti.
- Tämä Valtteri se on nähny sinut monta kertoa, vaekka sinä et oo sattunukkaa näkemään sitä, Renne virnuili. - Ollaanhan me usseasti oltu teällä teijän kans yhtä aekoa. Mutta nyt me poijat otetaanni kunnon hujjaukset, sullahan tuo kelekka näkkyy olevanni jo siinä eissäsi.
Ja niin peikkopojat hävisivät ryöppyävän lumipilven sisässä järveä kohti.
Minua huvitti, miten samankaltaisia sekä ihmis- että peikkopojat olivatkaan. Samalla tavalla ne luokkatoveritkin touhottivat kelkkojensa kanssa. Välitunnin alkaessa he yleensä kilpailivat, kuka ehtisi juosta parasta ajokkia varaamaan. Toisinaan joku keksi ovelasti pyytää lopputunnilla pääsyä käymälään ja luvan saatuaan pyyhälsikin viivana kelkkojen luokse. Joskus niiden välille järjestettiin kilpailujakin, että nähtäisiin, mikä Viristä, Nopsasta, Tuulesta, Salamasta tai Myrskystä osoittautuisi oikeasti nimensä arvoiseksi.
- Hei, mitä sinä vielä haaveilet? Hyppää kyytiin, niin päästään matkaan! Selena siinä vieressä hoputteli, joten istahdin kelkkaan, Selena ja Helena asettuivat taakseni ja niin sitä mentiin, että hippulat vinkuivat. Alas päästyä kiivettiin takaisin ja laskettiin taas.
Tämähän metkaa jälki-istuntoa on, ennätin ajatella, kun huomasin ympärilleni laskeutuneen hiljaisuuden. Sitten opettajan ääni kysyi varovasti: - Oletko sinä kunnossa?
- Joo, ei mulle käynyt kuinkaan, kelkka vain kaatui, sopersin ja avasin silmäni.
Opettaja naurahti. - Vai kelkka se vain kaatui, vaikka arestissa ollaan... No, tapahan tuokin on rangaistustaan kärsiä. Nyt se vain on valitettavasti kärsitty ja voit lähteä kotiin. Mukavaa viikonloppua!
Huvittuneena opettaja katseli, kun kompuroin vieläkin tokkuraisena vaatenaulakolle ja suorin suksien päälle. Toiset olivat varmaan jo kotona, mutta taitoinhan usein muulloinkin yksin tuon välin, joten ei se nytkään uutta olisi.
Koko matkan ajattelin repussa olevia lainakirjoja, haaveilin, miten kotona pääsisin ahmimaan niitä kahvin ja vastaleivottujen pullukoiden myötä.
Äiti puisteli päätään kotiuduttuani, muttei sanonut mitään, lähti vain hakemaan kuopasta perunoita. Pikkutytöt olivat mitä ilmeisimmin jo juorunneet...
Myöhemmin rinteessä koulun jälkeen kelkkailemaan jääneitä poikia katsellessani minua nauratti, mitä nämä olisivat sanoneetkaan, jos olisivat tienneet kyyditsevänsä salamatkustajia, tonttuja ja peikkoja, joilla ei ollut omia ajopelejä mukanaan. Joskus sattui outoja kupperiskeikkoja ja aina silloin aavistelin, että taas joku peikko siinä taisi olla asialla.
