Arestissa (jatkuu)

Varasin päätä käsiini ja siinä opettajan soittoa kuunnellessani olin yllättäen tuntevinani turkoosikiven heikon värinän. Vaistomaisesti kopaisin taskuani, mutta eihän siellä tietenkään mitään enää ollut, ei ollut vuosikausiin ollut. Vastapäätä ilmestynyt Helena kumartui puoleeni kysyen, halusinko lähteä mäkeen. Vilkaisin opettajaan ja supitin olevani arestissa eikä siitä mihinkään lähdettäisi, ellei halunnut koko iltaa istua. Silloin Helena ilmoitti, ettei minun oikeastaan tarvinnut muuta kuin  sulkea silmäni. Kokemuksesta tiesin, että tonttujen mukana tapahtuu kaikenlaista, joten tottelin ja odotin.

Äkkiä seisoin rantaan laskeutuvan rinteen yläosassa. Anna ja Kaapo olivat juuri asettautumassa kelkkoihinsa, Selena nousi rinnettä ja Renne veti alempana omaa kelkkaansa ylös mäkeä jonkun toisen peikon seurassa. Jo kaukaa hän heilutti kättään ja asteli suoraa päätä luokseni.

- Onpa mukavoa, että sinähi peäsit laskea hurraottelemaan, on siinä kyllä niin maenio mäki, että oksat poes! Sitten hän kehotti kaveriaan sanomaan päivää. - Tämä on meijän sukulaespoeka tuolta itärajan tuntumilta, pistäöty muutamaksi viikoksi ja kouluunhan sen oli peästävä mukkaan, sehän on selevä. Sen nimi on Valtteri.

   

Valtteri kumarsi kohteliaasti ja tervehti.

- Tämä Valtteri se on nähny sinut monta kertoa, vaekka sinä et oo sattunukkaa näkemään sitä, Renne virnuili. - Ollaanhan me usseasti oltu teällä teijän kans yhtä aekoa. Mutta nyt me poijat otetaanni kunnon hujjaukset, sullahan tuo kelekka näkkyy olevanni jo siinä eissäsi.

Ja niin peikkopojat hävisivät ryöppyävän lumipilven sisässä järveä kohti.

   

Minua huvitti, miten samankaltaisia sekä ihmis- että peikkopojat olivatkaan. Samalla tavalla ne luokkatoveritkin touhottivat kelkkojensa kanssa. Välitunnin alkaessa he yleensä kilpailivat, kuka ehtisi juosta parasta ajokkia varaamaan. Toisinaan joku keksi ovelasti pyytää lopputunnilla pääsyä käymälään ja luvan saatuaan pyyhälsikin viivana kelkkojen luokse. Joskus niiden välille järjestettiin kilpailujakin, että nähtäisiin, mikä Viristä, Nopsasta, Tuulesta, Salamasta tai Myrskystä osoittautuisi oikeasti nimensä arvoiseksi.

- Hei, mitä sinä vielä haaveilet? Hyppää kyytiin, niin päästään matkaan! Selena siinä vieressä hoputteli, joten istahdin kelkkaan, Selena ja Helena asettuivat taakseni ja niin sitä mentiin, että hippulat vinkuivat. Alas päästyä kiivettiin takaisin ja laskettiin taas.

Tämähän metkaa jälki-istuntoa on, ennätin ajatella, kun huomasin ympärilleni laskeutuneen hiljaisuuden. Sitten opettajan ääni kysyi varovasti: - Oletko sinä kunnossa? 

- Joo, ei mulle käynyt kuinkaan, kelkka vain kaatui, sopersin ja avasin silmäni.

Opettaja naurahti. - Vai kelkka se vain kaatui, vaikka arestissa ollaan... No, tapahan tuokin on rangaistustaan kärsiä. Nyt se vain on valitettavasti kärsitty ja voit lähteä kotiin. Mukavaa viikonloppua!

   

Huvittuneena opettaja katseli, kun kompuroin vieläkin tokkuraisena vaatenaulakolle ja suorin suksien päälle. Toiset olivat varmaan jo kotona, mutta taitoinhan usein muulloinkin yksin tuon välin, joten ei se nytkään uutta olisi.

  

Koko matkan ajattelin repussa olevia lainakirjoja, haaveilin, miten kotona pääsisin ahmimaan niitä kahvin ja vastaleivottujen pullukoiden myötä.

   

Äiti puisteli päätään kotiuduttuani, muttei sanonut mitään, lähti vain hakemaan kuopasta perunoita.  Pikkutytöt olivat mitä ilmeisimmin jo juorunneet...

  

Myöhemmin  rinteessä koulun jälkeen kelkkailemaan jääneitä poikia katsellessani minua nauratti, mitä nämä olisivat sanoneetkaan, jos olisivat tienneet kyyditsevänsä salamatkustajia, tonttuja ja peikkoja, joilla ei ollut omia ajopelejä mukanaan. Joskus sattui outoja kupperiskeikkoja ja aina silloin aavistelin, että taas joku peikko siinä taisi olla asialla.

Monenlaista mäenlaskua (jatkuu)

Kerran taas alas kiitäessäni ohitseni sujahti oudonnäköinen kelkka, josta huiskutettiin ja huikattiin iloisesti.

  Keitähän nuo nyt sitten olivat?

 

Alhaalla vastaan kävelivät tutut leikkitoverit. Vilkaisin mäen päälle varuillani. Anna naurahti. - Eiväthän ne näe meitä! Teillä oli niin mukavaa, että meidän oli ihan pakko päästä mukaan. Eikä me tässä ensimmäistä kertaa olla, sen saat uskoa... Mutta tulepa vaihteeksi meidän kyytiin. Tähän kyllä sopii. Mennään vain vähän syrjemmälle, niin eivät ne toiset tule ajatelleeksi tässä hämärässä, miten sinä alas keplottelet. Ja arvaa vaan, ovatko Rennenkin porukat lähettyvillä!

  

Vilkaisin ympärilleni ja aivan oikein; tuollahan Renne ja Ripsa viilettivätkin. Minua nauratti, kun Renne hihkaisi omaan jäljittelemättömään tyyliinsä: - Eikö ookki mahottoman hyvä mäki?

  

No, mäkihän oli hyvä, ei siinä mitään, joten nostin rinteen päällä sukseni puuta vasten ja istahdin kelkkaan tonttujen väliin. Kelkassa oli edessä kouru estämässä lumen ryöppyämistä ja reunoilla kohosivat korkeat laidat. Vauhti oli niin huimaa, että tuntui kuin olisi lennetty.

  

Riemuissani laskin yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes vihdoin huomasin, että rinne oli ruvennut tyhjenemään. Vain Hilla ja Taimi tollailivat eksyneen näköisinä mäen päällä. Hyvästelin nopeasti ystäväni ja juoksin sisarteni luokse.

- Missä sinä olit? Hilla sai tärinältään juuri ja juuri sanotuksi. - Minä jo ajattelin sinun katkaisseen koipesi ja makaavan tuolla jossain.

- Minä luulin, että et muistanut meitä ja menit yksin kotiin! Taimi irrotteli hampaillaan vanttuista lumimöykkyjä.

- No en kai minä teitä yksin olisi tänne jättänyt! Olisitte huutaneet, niin ei olisi tarvinnut semmosta miettiä, kivahdin sovitellen samalla suksia jalkoihini. Omatunto soimasi. - Olin tuolla sivummalla sen toisen porukan kanssa, lisäsin sitten puolihuolimattomasti.

- Niiden tonttujenko? Taimi äimisteli. - Missä ne nyt ovat? Mikset ikinä ota meitä mukaan?

- Ettehän te niitä näkisi kuitenkaan! Mennään jo, mulla on kamala nälkä, tokaisin ja lähdin hiihtämään edeltä.

  

Oli tullut pimeää ja äkkiä vaatteetkin rupesivat tuntumaan inhottavan märiltä. Meitä paleli ja väsytti niin, ettei millään olisi jaksanut sauvoa kotiin asti. Metsä hyökyi varjojaan ja ellei kuu olisi killottanut taivaalla, olisi kotiladunkin löytyminen ollut sattuman varassa. Onneksi kuitenkin hevostie kulki sen vieressä ja loppumatka voitiin laahustaa sitä pitkin suksia käsissä roikottaen. 

  

Uupuneina raahustimme pirttiin, riisuimme kastuneet vaatteet uunin päälle kuivu­maan ja asettauduimme ruokapöydän ääreen. Posket paloivat, hiukset hap­sotti­vat kosteina ja sekaisina ja nenät kirnusi­vat.

- Äiti, Pihla oli taas niiden tonttujen kanssa ja me Hillan kans jouduttiin vähällä tulemaan kahdestaan pois, kanteli Taimi.

  

Äiti vilkaisi minua. - Vieläkö sinä niitä höpötyksiä jaksat jatkaa? Iso ihminen! hän hymähti ja ammensi hernekeittoa lautasille.

  

En sanonut mitään, mulkaisin vain vihaisesti Taimiin. Isä hakeutui ulos nostamaan suksia pystyyn, etteivät ne jäisi lumipöllyn alle.

  

Sukset kolahtivat seinää vasten. Kolahdus pakotti minut avaamaan silmäni. Makasin lumessa, rinteen syrjässä kasvavan kuusen oksien alla. Ympärillä vallitsi hiljaisuus, vain Hillan ja Taimin hätääntyneet kasvot leijuivat epämääräisinä vaaleina läiskinä yläpuolellani.

- Me tultiin etsimään sinua, kun kaikki muut lähtivät pois. Ajoitko sinä puuhun pahki? Hilla kyykistyi ja noukki toisen suksen puun takaa, toinen oli liipottanut jonnekin. Taimi huomasi sen takertuneen rannan pajupehkoon ja konttasi hakemaan sitä.

  

Vääntäydyin istualleni ja kohottauduin varovasti pystyyn. Päätä särki, taivaalla heilahteli monta kuuta ja tähdet tanssivat niin, että silmiin koski.

- Huh, minä olin muka jo kotona, mutisin. – Eiköhän mennä sitten…

  

Haroin käteeni molemmat sukset ja rupesin kapuamaan rinnettä ylös. Sisaret seurasivat äänettöminä. Kotimatka taittui kuun valossa suunnilleen samanlaisena kuin olin sen jo kokenutkin, sukset käsissä roikkuen ja vatsa nälkäänsä mouruten.

  

Puolisten jälkeen rupesivat Taimi ja Hilla leikkelemään lisää paperisia. Vellillä piirtelyn kielto oli hyvässä muistissa eivätkä he toki enää niin hassuja olisi tehneetkään, mutta eivätkö ikkunoiden pienet ruudut olleetkin juuri sopivia asuinhuoneita paperisille? Nämä olivat joko lehdistä saksittuja tai itse piirrettyjä ja leikattuja ihmisiä ja eläimiä, jotka elivät omaa elämäänsä. Milloin ne olivat seurustelunhaluisia poikamiehiä tai neitejä, milloin taas tavallisia perheitä. Ikkunaan kehittyvän kosteuden vuoksi ne pysyivät hyvin pystyssä lasin pinnalla.

  

Minua kiinnosti vain hotkijaansa odottava kirjapino. Niinpä heittäydyin puusänkyyn mahalleni, asetin tyynyn vatsan alle pehmikkeeksi ja syvennyin antaumuksella Kiljusen herrasväen otteluksiin. Jälleen kerran… Tilleyn valo ei kunnolla ylettynyt kirjan sivuille asti, mutta minulla oli hyvät silmät ja tuttu teksti, joten lukeminen onnistui siihen asti, kunnes isä komensi kaikki nukkumaan ja sammutti lampun. Joskus muulloin olisin esittänyt närkästyneen vastalauseeni, useammankin, mutta tällä kertaa päässä vielä surisi törmäyksen jäljiltä ja suljin kirjani nurisematta.