Päiväkirjasta (jatkuu 2)

*

Keväällä kävin Hilman, Ullan ja Railin ynnä monen muun kanssa pyrkimässä sinne keskikouluun. Pääsykoetehtävät eivät olleet sen kummempia kuin mitä kevään kuluessa oli omassa koulussa harjoiteltu. Kerran eksyinkin siellä sokkeloissa, mutta eräs ystävällinen opettaja vei minut oikeaan paikkaan.

  

Eilen lähtivät Viljami, Selma ja Silja Helsinkiin. Siljan täytyy käydä näyttämässä leikattua silmäänsä lääkärille. Viljami ja Selma asettuvat asumaan Ämmänsaareen Selman isän taloon. Viljami oli saanut töitä jossakin mittausporukassa. Jos Selmakin pääsee töihin, minä menen hoitamaan Siljaa, siis piiaksi. Urho lupasi 5000 mk kuussa palkkaa. Kaikki kauhistelevat sellaisen summan antamista apulaiselle. Äitiä arveluttaa kovasti koko homma. Entä jos sattuisi jotakin? Mitä minä muka taloushommista osaan? Niin, mitähän, kun aina vain nokka kirjassa olen ollut, niinkö? Jotenkin puristaa ja tukehduttaa kun tuota ajattelenkin…

  

Samaan matkaan lähti Anjakin. Hän menee ensin Ouluun ja sieltä Kemiin. Myöhemmin hän menee pankkineiti-kurssille jonnekin Helsingin lähelle.

*

Olen muuttunut tämän puolen vuoden aikana hurjasti. Hiukseni ovat tummuneet, olen 150 cm pitkä ja painan 38 kg. Syksystä olen kasvanut 6 cm ja lihonut 6 kg. Kuka sen tietää, vaikka minusta vielä miten paksu äleytyy, kunhan aikaa kuluu? Eivätpähän sitten ainakaan hauku liian kuikeloksi, kuikkakoposeksi… ”Miksei Pihla syönyt? Onko renkipoika sitä lyönyt?” näinhän se äiti mulle loruilee joskus. No vitsiähän se on enkä sitä pahalla ajattelekaan...

  

Koulu loppui viime keskiviikkona ja nyt ollaan kesälomalla. Heti loman alkajaisiksi oli Olavi särkenyt niiden polkupyörän käyttökelvottomaksi. Oli vain kouhouksissaan ottanut vauhtia ja ajanut pyörän tahallaan päin Toivolan seinää, No, se Olavi keksii aina kaikenlaista… Välillä me kyllä tapellaan ihan käsirysyäkin, mutta sitten taas vaihdellaan kirjoja, kun ollaan molemmat kovia lukutoukkia. Olavi kyllä käy joskus salaa vintillä lukemassa minun kirjoituksiani, runoja ja kertomuksia, päiväkirjaakin, epäilen...

  

Äitienpäiville Selma lähetti minulle paketissa nailonsukat ja uudet kengät. Mukana olivat myös hänen vanhat kävelykenkänsä, joita aion kuitenkin pitää vain kotona. Hänellä on yhtä pieni jalka kuin minullakin.

  

Jaloista puheen ollen… Viljamilla on auto, Anglia ja kerran Selma halusi opetella ajamaan sitä. Minä työnnyin Siljan kanssa mukaan takapenkille. Rauhallisesti köröteltiin Salmen tiehaaraan. Siinä Viljami hoputti: ”Käännä, käännä! Sitä pitää vääntää reilusti…” No, Selma hätääntyi ja auto ajautui suoraan risteyksessä vastapäiseen ojaan. Onneksi se kävi ihan hitaasti eikä tapahtunut muuta kuin että auto pysähtyi raviin emmekä saaneet sitä pois, joten Viljami lähti hakemaan traktoria avuksi ja me muut lähdettiin käppäsemään kotia kohti. Silja ei tietenkään jaksanut kävellä, pikkuraasu, joten otin hänet syliini ja kannoin koko matkan. Olin paljasjaloin, niitä paleli ja pakotti, mutta tiesin, että minunhan se lapsi oli  huolehdittava kotiin, sillä Selma oli liian järkyttynyt hoksatakseen asiaa enkä minäkään säälistä kehdannut huomauttaa. Aika rätti olin, kun kotiin päästiin! Jalat sinipunaisina, kivien kolhimina…

*

Äiti ompeli taas lapsilisärahoilla ostetusta kankaasta meille kolmelle uudet mekot, joten oman koulun viimeinen juhla (minun osaltani) sai oikeat sille kuuluvat raamit. Mistäkö tiedän, että se oli viimeinen? No, tiedänpä vain, sillä Vappu kävi juuri Pyykkösestä palatessaan kertomassa pääsykokeen tuloksista.

  

Minä en meinannut millään pysyä nahoissani - nyt ehkä minäkin saan lukea ihan luvan kanssa… Kiitos, Taivaan Isä! Sinulla on siis Suunnitelma minua varten? Ehkä pääsen vielä joskus pois tästä köyhyydestä ja pystyn auttamaan kotiväkeäni! 

16. "JA LAITA NISUA, JOSSON PALJON VOITA PÄÄLLÄ..."

En suostunut enää jäämään asuntolaan yöksi kuin satunnaisesti, sillä minusta tuntui pahalta, että äiti joutui olemaan niin paljon kahdestaan Siljan kanssa. 

Edellisenä vuonna olin kävellyt tai hiihtänyt kouluun Olavin ja Antin mukana, nämä kun eivät yleensä malttaneet jäädä asuntolaan, kun kerran kotiinkin pääsi. Joskus talviaamuisin olivat pojat mutkautuneet Vippavaaralle mäkeen. Vaaran rinteeltä saikin kovat vauhdit. Ja koska en halunnut kulkea yksin pimeässä, jos vain suinkaan ei ollut pakko, olin joko seurannut perässä ja laskenut samat mäet tai sitten hiihdellyt hiljaa eteenpäin odotellen, että pojat saisivat kiinni. Usein olin mäessä kyllä kaatunutkin, mutta pojat eivät olleet jättäneet eikä koulustakaan oltu pahemmin myöhästytty. 

  

Mutta nyt pojat olivat jo kirkolla asti keskikoulussa ja useimmiten tein matkaa yksinäni. Sujauttelin hiljoksiin latua pitkin, sain mennä niin kuin halusin ja miettiä omia ajatuksiani kaikessa rauhassa. Varsinkin aamuinen hämäryys ja vain suksien suhinan ja sompien tiukaisun rikkoma hiljaisuus rauhoitti kummasti ja antoi päivälle tasaisen alun. 

  

Matkan varrella oli tiettyjä kohteita, joihin poiketa. Oli koivutyttö, jota piti silittää, ravistella sen oksat puhtaiksi painavista lumitaakoista ja vapauttaa hangen alle piiloutuneet oksat. Samalla juttelin sen hoitajalle, entille ja kuvittelin kuulevani tämän verkkaiset vastauksetkin.

  

Sitten oli metsänhakkuun yhteydessä nurinpäin kääntynyt puunkanto, jonka juuret sojottivat taivasta kohti sormien lailla. Olin näkevinäni sen onkaloissa vilahtelevan menninkäisen, joka ei antautunut juttusille, jatkoi vain maanalaisia puuhiaan. Vaikka oli varmaan joka kerta pannut minut merkille.

  

Kotiin saavuttuani totesin Selman tulleen lomalle. Hän istui kirjoittamassa kirjettä Viljamille. Minua kiusoitellakseen hän aikoi laittaa siihen, että ”Pihla ei lue läksyjään, joten palkitsemme hänet sen mukaisesti”. Koetin olla välittämättä, sillä tiesinhän, ettei minussa mitään hyvää ollut ja siksipä minun tulisikin ponnistella kovemmin kuin muiden... Niinpä pyysin vain välittämään terveiset ja ryhdyin juomaan äidin laittamaa kahvia. Kyllä minä vielä näytän! uhmailin sisimmässäni. Näytän ja pääsen keskikouluun!

  

Läksykirjoja repusta kaivaessani muistin Hillan lapun, ongin sen historiankirjan välistä ja annoin äidille. Äiti vilkaisi sitä, naurahti ja ojensi meillekin luettavaksi. Hilla oli tapansa mukaan ikävissään kutsunut kotoa lohtuevästä. Oli kirjoittanut tarkan ohjeenkin, millaista toivoi: ”…ja laita nisua, josson paljon voita päällä…”

  

Läksyistä suoriuduttuani leikin vähän aikaa Siljan kanssa, jätin tämän sitten rämisyttelemään puukauhalla sinkkitaasan pohjaa ja siirryin selailemaan päiväkirjaani. Silmät takertuivat viimekesäiseen muistiinpanoon.

Piti tulla taas karkuun tänne navetan vintille, että saisin vähän aikaa olla omissa oloissani ilman että kukaan kurkkii olan takana.

  

Kuten tiedät, rakas Päikkärini, minä olen aina lukenut paljon, se on kuin sairaus, kiihko, jokin ihme himo. Tuntuu kuin minun olisi ihan pakko lukea, saada päähäni mahdollisimman nopeasti kaikki maailman ajatukset! Se täyttää kaiket vapaat hetket. Niitä ei tosin maa­laistalossa ainakaan näin kesäaikaan läheskään tarpeeksi paljon ole, mutta heti tilaisuuden tullen kiipeän mökkiini ja karautan toisenlaisiin maailmoihin.

  

Äiti tuskailee joskus naapureille, miten laiska minä muka olen, kun en olisi muuta tehnytkään kuin istunut nokka kirjassa kiinni ja minua täytyy aina hoputtaa. Toisinaan katkeruus pistää. Äitiä kohtaan siis, niistä puheista. Miten minä laiska voin olla, kun kaikkia töitä joudun pakostakin tekemään? Lukeminen vain aina viivästyttää vauhtiin pääsemistä! Samalla tavalla minä vuorollani tiskaan, lakaisen ja luuttuan sekä haen liiteristä halkoja ja hetteestä vettä kuin muutkin, ero on vain siinä, että minut pitää aina erikseen melkein repimällä repiä kirjan äärestä. Minkä minä sille voin, etteivät kirjan tapahtumat tahdo millään päästää otteestaan?

  

Sitä paitsi tokko ne muutkaan lapset sen kummemmin kotitöihin osallistuvat. Potunpanot ja -nostot, heinätyöt, kasvimaan kitkemiset ja marjareissut kuuluvat maalaistalossa ilman muuta jokaisen vähänkin kynnelle kykenevän päiväjärjestykseen. Jopa koulusta annetaan potunnostolomaa syksyisin. Ja marjoja on kerättävä koululle ja asuntolaan joko kotona tai sitten koulun marjaretkillä. Niiltä ei pääse karkuun kukaan. Tietysti niitäkin on, joita oma äiti passaa ja tekee kaiken valmiiksi, mutta ainakaan minun kotonani se ei tule kysymykseenkään, sillä joutuu se äitiparka muutenkin repiytymään suuntaan jos toiseenkin.

  

Pojat kyllä taitavat päästä kotitöissä vähemmällä, mitä nyt muutaman kerran halkoja hakkaavat - eihän niiden yleensä tarvitse laittaa ruokaa tai tiskata tai siivotakaan, pyykinpesusta puhumattakaan. He kyllä saavat lukea nekin ajat, jolloin tytöt raatavat! Minuun tämä epäoikeudenmukaisuus ei uppoa. Jos minä luen, olen laiska, mutta jos pojat lukevat, he eivät sitä ole…

  

Asiasta ääneen tuppuroidessani saan kuulla olevani kerrassaan jalo ihminen, siis taipumaton ja omapäinen sisupussi, joka haluaa kulkea itsekkäästi vain omaa tietään, tavoista piittaamatta, määräyksiin alistumatta. Tuomitseminen ei silti estä minua kapinoimasta jatkossakin tätä epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

Niin, jos lukeminen tosiaankin oli pahe, niin minä olin todellakin hyvin, hyvin syntinen ihminen, jos nyt ihminen ollenkaan!

13. PÄIVÄKIRJASTA

Kun annoin lauantaina äidille opettajan lähettämän kirjeen, hän huokaisi. ”Mitähän sinä tällä kertaa olet tehnyt?” Pudistin päätäni ja jäin odottamaan.


Lapun luettuaan hän antoi sen isälle ja näytti ihan siltä kuin ne olisivat olleet mielissään. Opettaja oli pyytänyt heitä lähettämään minut keskikoulun pääsykokeisiin, koska olin muka edistynyt koulussa niin hyvin. Tuijotin isää jännittyneenä, sillä hänhän ei ole oikein ollut koulunkäynnin kannalla, kun raha ei riitä muutenkaan. Tärkeintä olisi vain päästä töihin mahdollisimman pian. Onneksi keskikoulun yhteydessäkin olisi asuntola, jossa saisi asua ilmaiseksi, niin että rahaa menisi vain kyytimaksuihin.

”No, katotaan nyt”, tuumasi isä ja se sai minut lähes sekoamaan. Katotaan nyt oli melkein sama kuin lupa, yleensähän se on merkinnyt myönteistä päätöstä. Nyt saan minäkin siis koulun jälkeen lisäopetusta toisten pyrkijöiden kanssa!!!

  

Yksi iso mutta asiassa on: jos pääsen keskikouluun, niin miten siellä tämän koti-ikävän kanssa pärjään? Sieltä kun ei niin vain tullakaan joka viikonlopuksi kotiin! 

  

Silja lähti Helsinkiin silmälääkäriin äitinsä kanssa ja joutui siellä silmäleikkaukseen. Viljami kertoi Selman kirjoittaneen, ettei vielä tiedetä, milloin tyttö pääsee sairaalasta pois. Veli on hyvin huolissaan ja hän on käynyt Pyykkösessä jo kahtena päivänä peräkkäin soittamassa vaimolleen. Rakas, hyvä Jumala, suojelethan Siljaa! On tuntunut niin oudolta tulla koulusta, kun hän ei ole vastassa. Hän täytti vasta yhden vuoden. Samana päivänä on muuten alakoulun opettajankin syntymäpäivä. 

  

Meillä on taas lehmä, entinenhän kuoli silloin kun lähdin sinne Palapelipossumatkalle. Nyt ei sitten tarvitse enää ihan jokaista maitolitraa kiikuttaa päälärillä naapurista ja voitakin saadaan omasta takaa.

  

Olen varmasti jo kertonutkin, että koulussa tykkään kamalasti potkupallosta ja kai olen siinä hyväkin, koska pojat eivät ottaisi mielellään muita tyttöjä peliin, minut vain. Kerran Kalelle ja minulle tuli riita. Hän löi nyrkillä ja minä muka yritin moksauttaa takaisin, mutta minusta on kamalaa satuttaa toista, joten yritykseksi se jäikin. En ole tottunut nyrkkitappeluihin, korkeintaan Olavin kanssa olen paininut, joten luulin, että on kunnia-asia kestää lyönnit eikä pidä yrittääkään väistää. Kale tietenkin pärjäsi paremmin, koska hän TIESI, että väistää piti…