Arestissa (jatkuu)

Varasin päätä käsiini ja siinä opettajan soittoa kuunnellessani olin yllättäen tuntevinani turkoosikiven heikon värinän. Vaistomaisesti kopaisin taskuani, mutta eihän siellä tietenkään mitään enää ollut, ei ollut vuosikausiin ollut. Vastapäätä ilmestynyt Helena kumartui puoleeni kysyen, halusinko lähteä mäkeen. Vilkaisin opettajaan ja supitin olevani arestissa eikä siitä mihinkään lähdettäisi, ellei halunnut koko iltaa istua. Silloin Helena ilmoitti, ettei minun oikeastaan tarvinnut muuta kuin  sulkea silmäni. Kokemuksesta tiesin, että tonttujen mukana tapahtuu kaikenlaista, joten tottelin ja odotin.

Äkkiä seisoin rantaan laskeutuvan rinteen yläosassa. Anna ja Kaapo olivat juuri asettautumassa kelkkoihinsa, Selena nousi rinnettä ja Renne veti alempana omaa kelkkaansa ylös mäkeä jonkun toisen peikon seurassa. Jo kaukaa hän heilutti kättään ja asteli suoraa päätä luokseni.

- Onpa mukavoa, että sinähi peäsit laskea hurraottelemaan, on siinä kyllä niin maenio mäki, että oksat poes! Sitten hän kehotti kaveriaan sanomaan päivää. - Tämä on meijän sukulaespoeka tuolta itärajan tuntumilta, pistäöty muutamaksi viikoksi ja kouluunhan sen oli peästävä mukkaan, sehän on selevä. Sen nimi on Valtteri.

   

Valtteri kumarsi kohteliaasti ja tervehti.

- Tämä Valtteri se on nähny sinut monta kertoa, vaekka sinä et oo sattunukkaa näkemään sitä, Renne virnuili. - Ollaanhan me usseasti oltu teällä teijän kans yhtä aekoa. Mutta nyt me poijat otetaanni kunnon hujjaukset, sullahan tuo kelekka näkkyy olevanni jo siinä eissäsi.

Ja niin peikkopojat hävisivät ryöppyävän lumipilven sisässä järveä kohti.

   

Minua huvitti, miten samankaltaisia sekä ihmis- että peikkopojat olivatkaan. Samalla tavalla ne luokkatoveritkin touhottivat kelkkojensa kanssa. Välitunnin alkaessa he yleensä kilpailivat, kuka ehtisi juosta parasta ajokkia varaamaan. Toisinaan joku keksi ovelasti pyytää lopputunnilla pääsyä käymälään ja luvan saatuaan pyyhälsikin viivana kelkkojen luokse. Joskus niiden välille järjestettiin kilpailujakin, että nähtäisiin, mikä Viristä, Nopsasta, Tuulesta, Salamasta tai Myrskystä osoittautuisi oikeasti nimensä arvoiseksi.

- Hei, mitä sinä vielä haaveilet? Hyppää kyytiin, niin päästään matkaan! Selena siinä vieressä hoputteli, joten istahdin kelkkaan, Selena ja Helena asettuivat taakseni ja niin sitä mentiin, että hippulat vinkuivat. Alas päästyä kiivettiin takaisin ja laskettiin taas.

Tämähän metkaa jälki-istuntoa on, ennätin ajatella, kun huomasin ympärilleni laskeutuneen hiljaisuuden. Sitten opettajan ääni kysyi varovasti: - Oletko sinä kunnossa? 

- Joo, ei mulle käynyt kuinkaan, kelkka vain kaatui, sopersin ja avasin silmäni.

Opettaja naurahti. - Vai kelkka se vain kaatui, vaikka arestissa ollaan... No, tapahan tuokin on rangaistustaan kärsiä. Nyt se vain on valitettavasti kärsitty ja voit lähteä kotiin. Mukavaa viikonloppua!

   

Huvittuneena opettaja katseli, kun kompuroin vieläkin tokkuraisena vaatenaulakolle ja suorin suksien päälle. Toiset olivat varmaan jo kotona, mutta taitoinhan usein muulloinkin yksin tuon välin, joten ei se nytkään uutta olisi.

  

Koko matkan ajattelin repussa olevia lainakirjoja, haaveilin, miten kotona pääsisin ahmimaan niitä kahvin ja vastaleivottujen pullukoiden myötä.

   

Äiti puisteli päätään kotiuduttuani, muttei sanonut mitään, lähti vain hakemaan kuopasta perunoita.  Pikkutytöt olivat mitä ilmeisimmin jo juorunneet...

  

Myöhemmin  rinteessä koulun jälkeen kelkkailemaan jääneitä poikia katsellessani minua nauratti, mitä nämä olisivat sanoneetkaan, jos olisivat tienneet kyyditsevänsä salamatkustajia, tonttuja ja peikkoja, joilla ei ollut omia ajopelejä mukanaan. Joskus sattui outoja kupperiskeikkoja ja aina silloin aavistelin, että taas joku peikko siinä taisi olla asialla.

10. MATKA MENNEESEEN?

Nelli ojentaa Tyhjää Kirjaa. – En minä jaksa! Väsyttää... Pääkin on kuin ampiaispesä, mumisen, mutta huomaan siitä huolimatta piteleväni noidan antamaa vihkosta. Sen kanteen levittäytyy välkkyvä sateenkaari, joka vähitellen täyttää sen kokonaan ja näyttää ihan siltä kuin se olisi vaihdellut väriensä kirkkautta. Se ikään kuin tanssii... Sen taakse kehittyy yhä uusia ja uusia sateenkaaria ja hengitystä pidätellen avaan sen. Tyhjä sivu ensin ikään kuin härnää valkoisuudellaan ja tympääntyneenä meinaan jo nakata kirjan syrjään, kun sivulle ilmestyy tekstiä…


Silmät lupsahtelevat, raukeus valtaa jäsenet, luen ihan outoja sanoja, sanoja, joita ei enää näy, kun ravistan päätäni ja tarkennan katsetta. Silloin kirjan oikeat sanat palaavat. Mutta sitten luen taas jostain Pentistä…

  

”Pentti kopauttaa varovasti lipasta, kääntää sen alla olevaa salavipua ja avaa kannen. Sinivihreä valo ryöpsähtää lippaasta ja poika koskettaa kiveä hellin käsin…” Henkäisen. Turkoosikivi, minun turkoosikiveni! Tuolla pojallako se on nyt? Nyt sanat eivät ole enää sanoja, elän niissä. Kumarrun pojan puoleen.

- Oi, saanko pitää sitä hetken? pyydän hiljaa.
  

Poika nostaa katseensa ja hymyilee. – Tietysti, olihan se sinunkin.

  

Kiihtymyksestä vapisten tartun kiveen. Sen säteily häipyy ja se on jälleen ihan tavallinen kivi. Pettyneenä luovutan sen pojalle. Silloin sen säihke palaa.

  

Poika virnistää. – Se ei vaikuta enää sinuun, kuten varmaan muistat. Hän hymyilee anteeksipyytävästi. – Tämän avulla kuitenkin löysin sinut. Minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin ajatella kivi kädessä sen edellistä käyttäjää ja niin se toi minut tänne.

  

Hän rykäisee. - Minä olen Pentti.

  

Mutisen nimeni vaisusti. Kysyn: - Missä sinä asut?

- Ihan lähellä, ajatuksen päässä. Tule. Sulje silmäsi. Hän ojentaa kätensä ja konemaisesti tartun siihen.

- Missä sinä olet ollut? motkottaa kiukkuinen ääni. – Ja kuka tuo on?

  

Tuijotan edessäni hyppivää kääpiötä. Se kai se on, koska on niin pieni eikä tontultakaan näytä. Vetäydyn varovaisesti taaksepäin, mutta Pentti puristaa tiukasti kädestäni.

- Älä välitä, tuo on Jasperi. Sen tehtävänä on kuulemma huolehtia minusta ja kun kerrankin pääsin livahtamaan sen silmien alta, niin se pursuaa kiukkua. Mutta ei se pure, ei ole ainakaan tähän mennessä purrut.

  

Pentti kumartuu Jasperin puoleen. - Rauhoitu. Kävin vain tervehtimässä turkoosikiven edellistä haltijaa, tätä tyttöä tässä. Saanko esitellä: Pihla - Jasperi. Jasperi - Pihla.

  

Kääpiö nyökkää äreänä ja pyörittää sormillaan partaansa kiehkuroille. Niiata töksäytän. Astun vielä askeleen taaksepäin.

- Ja nyt mennään, tule! Pentti ilmoittaa ja vetäisee mukaansa. Kääpiö käännähtää kiukkuisesti kannoillaan ja seuraa.

  

Rinne, jota nousemme, näyttää kumman tutulta, erilaiselta tosin, mutta tutulta. Aittoja on ripoteltu pitkin mäkeä ja suuren pihan laidassa kohoaa tuohikattoinen päärakennus, navetta ja talli pihan vastakkaisella puolella. Pelloilla hyörii ihmisiä vanhanaikaisissa vaatteissa.

  

Pentti vetää minut sisälle suureen porstuaan, jossa on kaksi ovea vastakkaisilla seinillä. Hän avaa vasemmanpuoleisen oven ja kurkkaa sinne. Minäkin kurkistan hänen olkapäänsä yli. Näen ison pirtin, josta vie ovi kahteen kamariin. Toisesta kamarista kuuluu hetken vauvan kitinää, mutta se loppuu kohta.

- Tässä talossa asuu kaksi perhettä, vain porstua erottaa ne toisistaan. Tällä puolella asuvat Juntuset, tuolla toisella Kelat, Pentti selittää.

- Ei mennä, ettei vauva herää, kuiskaan. Pentti sulkee oven.

  

Hän siirtyy toisen oven luokse ja työntyy siitä sisälle. Hellan ääressä seisoo vanha nainen. Tämä ei näytä huomaavan tulijoita, työntää vain isoa risukimppua hellan uuniin. Ne syttyvät rätisten palamaan. Hellassa kohisee ja räpsii. Nainen siirtyy touhuamaan kattiloiden pariin ja palaamme kartanolle.

  

Äkkiä pellolta juoksee pitkähameinen nainen käsillään kauhistuneena viittoen.

- Katto on tulessa! Hän vääntelee esiliinansa helmaa. - Eikö se kukaan kuule? Tuli on irti!

  

Ihmisiä ryntää paikalle, sisätiloissa olleet jouduttautuvat ulos. Muodostetaan vesiketjuja järvestä, sitten huomataan, että suopelloltakin tupruaa savua. Kipinät ovat lennähtäneet sinnekin.

  

Hätääntynyt pikkutyttö juoksee äitinsä luokse. -  Olja palaa! Olja palaa!

  

Henkäisen syvään, sillä minäkin olen muistanut vauvan, mutten tiedä, onko joku jo hakenut sen. Minulla vain ei ole sananvaltaa tapahtumiin, olenhan pelkkä sivustaseuraaja.

  

Oljan äiti syöksähtää salamana pirttiin ja tuo kätkyessään rauhallisesti nukkuvan vauvan ulos. Hän on luullut palvelijoiden tuoneen lapsen tullessaan. Minä huoahdan helpottuneena.

  

Kohta lähes koko niemi on liekkien vallassa. Se palaa kuin kokkotuli. Kaikki piharakennukset menevät sen siliän tien, vain aitat rinteellä pelastuvat, kun ne sattuvat olemaan tuulen alla.

  

Kauhistelemme tapahtumia rantapellolla olleen aitan suojista. Kääpiö ärisee ja hyppii. – Eikö ne ikinä opi? Ihmiset!

- Niemi ja kokko. Kokkoniemi, sanoo Pentti äänessään usvaa. – Nyt minä ymmärrän… Siksi siis tätä niemeä sanotaan Kokkoniemeksi, kun se paloi kuin kokko.

– Siitäkö se johtuu? käännyn katselemaan viimeisten sammuttajien lopputyöskentelyä. – Kokkoniemi, sanon minäkin, unelmoiden. – Minun Kokkoniemeni!

Havahduttuani olin yhä tuntevinani savun tuoksun ja kuulevinani tulen raivoisan rätinän. Äiti oli joskus kertonut kotikylän ensimmäisen ja siihen aikaan ainoan talon palamisesta, jolloin koko niemi oli ollut samalla vaarassa. Olinko nyt päässyt näkemään sen? Oliko kirja vienyt minut aikaan, jolloin äitikään ei ollut vielä syntynyt? 

6. TYHJÄ KIRJA ILMESTYY JÄLLEEN

Kaikesta junan kolkkeesta ja tärinästä huolimatta sain nukutuksi muutaman rauhattoman tunnin, mutta jo kauan ennen konduktöörin ovelle ilmestymistä olin taas täysissä pukeissa perille tuloa odottamassa.

 

Helsingin asemarakennus kohosi eteemme valtavana kolossina. Sitä ei kuitenkaan pysähdytty sen kummemmin tarkastelemaan, sillä meidät jaettiin heti ryhmiin, jotka ohjattiin eri tavarataloihin. Niissä meille ojenneltiin soviteltaviksi vaatteita, joista osa puettiin päälle välittömästi. Minäkin vetäisin lököttävät, monta numeroa liian isot hiihtohousut ja uudet monot jalkaani. Niin puettuna sitten marssin jonossa pitkin kaupunkia, vaikka olin kotoa saanut matkaa varten ihan uuden punamustaruutuisen hameen ja siihen kuuluvan sievän boleron. Hiljaa mielessäni harmitellen käärin ne pakettiin kotiin viemistä varten. En kuitenkaan uskaltanut nousta vastustamaan ylemmältä annettua ohjetta, ties vaikka olisin saanut jäädä uusista osattomaksi.

  

Tavarataloista siirryttiin linja-autokyydeillä makkaratehtaalle katsomaan, miten ja mistä makkaroita valmistettiin. Kävely eläinten ruhojen keskellä oli kammottavaa vaellusta, puistattavaa, jopa hätäännyttävää ja niinpä kierroksen jälkeen tarjotut lämpimät nakit jäivät ainakin minulta syömättä, sillä mielessä vilahtelivat aivan liian tuoreet muistikuvat niiden alkuperästä. Ympärillä pyörivät lehtimiehet uskoivat, että nakit olivat liian outoja syrjäkylien kasvateille, kun ne eivät maistuneet… 

  

Kotiviemisiksi saadut pikkuiset säilykekinkut lastattiin linja-auton tavaratilaan ennen verettömämpään tehtailuun siirtymistä.

  

Suklaatehtaassa meno oli tyystin erilainen. Koneet sylkivät toinen toistaan houkuttelevampia herkkuja tynnyreihin ja niistä oli lupa siepata maistiaisia. Tämä tarjous sentään oli jotain! Lopulta tarjoilu jo lähes yökötti, mutta koska kourat eivät malttaneet pysytellä irti erinäisistä astioista, siirtyivät saaliit yöpymispaikassa suoraan kotituliaisten joukkoon eikä niitä tehnyt mieli enää sen enempää.

  

Makeisista mieluisin oli suklaapossu, jonka sisällä oli isoja, pyöreitä suklaapäällysteisiä karamellejä. Possusta särkyi sittemmin kylki, kun eräs tyttö astui vahingossa laatikkoni päälle ja se kyllä keljutti, vaikka en kehdannutkaan sanoa mitään. Vahinko mikä vahinko. Koetin vain kääriä possun paperin sisään niin hyvin kuin taisin, etteivät karamellit olisi levinneet pitkin laatikkoa.

  

Puolisten aikaan meidät ympäröi monilukuinen toimittajien joukko. Halusin poseerata kunnolla, joten käännyin lähimmän kuvaajan puoleen ja pysäytin lusikan suuni eteen.

- Jatka vain syömistä kaikessa rauhassa, kehotti kameramies ja hämilläni tottelin. Mistäpä olisin voinut tietää, että siinä otettiin liikkuvaa kuvaa, kun en sellaista vielä tiennyt olevan olemassakaan?

  

Ruokailun jälkeen majoituttiin Työväenopistolle, jonka huoneisiin oli ripoteltu kerrossänkyjä vieri viereen. Sieltä jokainen varasi vuoteen itselleen ja varastoi matkatavaransa sen alle. Sitten olikin jo kiire kuuntelemaan Kylli-tätiä, joka kuvitti tarinoitaan vieressään seisovaan telineeseen kiinnitettyihin isoihin paperiarkkeihin. Miten lumoavaa olikaan katsella hänen muutamilla taikasiveltimen vedoillaan loihtimiensa vauhdikkaiden ja ilmeikkäiden kuvien syntymistä! Kaikki, jukuripäisimmät pojatkin mukaan lukien seurasivat kertomusta hiiskahtamatta.   

  

Myöhemmin kiertelivät tädit jututtamassa lapsia ja huomasin, miten joiltakin otettiin ylös nimiä ja osoitteita. Minäkin olisin kernaasti antanut omani, mutta en uskaltanut mennä tarjoamaan sitä, odotin vain, että joku huomaisi. Eräs ystävällinen täti kävikin kyselemässä kuulumisia, mutta kerrottuani ainoan lehmämme kuolemasta hän ei näyttänyt käsittävän tapauksen todellista merkitystä, kuunteli vain myötätuntoisen näköisenä ja siirtyi kohta toisen jututettavan luo. Kai ne kaupunkilaiset eivät osaa asettua maalaisten asemaan. Osoitetta ei kuitenkaan hänkään kysynyt.

  

Illalla olisi turkoosikivelle ollut taas tarvetta, sillä pahastunut mieli kaipasi lievittäjää. Uniset ajatukset loihtivat ajatuksiin äidin surulliset kasvot ja hämärästi niiden pinnalle kipusi miete, miten äidin pahaa mieltä voisi helpottaa. Käsissä kihelmöi ja vähitellen niihin tuntui muodostuvan jotain ilmaa tiheämpää, ikään kuin näkymättömät pienet pallot. Ne paisuivat paisumistaan ja niiden voima vapisutti kuumina hehkuvia käsiäni, kun niistä suitsusi jotain avaruuteen. Päälaessa kiersi viileä kehä, se luikersi otsaan, josta säteili molempiin kämmeniin muodostaen niiden kanssa eräänlaisen virtakolmion. Kolmio laajeni niin, että mahduin kokonaan sen sisään. Tyyni rauha valtasi olemukseni. Hyvin kaukaa kantautui leppoisan tuulen viuhinaa muistuttava kuiske, hämärästi tutulta kuulostava.

  ”Vaik´ sielu ois vanha ennestään, se joutuu silti etsimään, sillä ilman karikoita ei oivalla elämän kiemuroita eikä käsitä sen tarkoitusta……”

Väsyneesti koetin paikantaa kuiskauksen, mutta yritykseksi se jäi, sillä seuraavassa hetkessä olin jo kotirannassa.

Taas seison kalliolla sen viiltohaavaan tuijottaen. On kuin siellä  kimaltelisi jotain. Sinivihreä valo heijaa, väliin se tuikkaa voimakkaan välkkeen, väliin himmenee, niin että sitä ei voi olla huomaamatta. Kurkotan, pinnistän varpaillani ja venyn. Juuri ja juuri yletyn.

Turkoosikivi! Vihdoinkin olen löytänyt turkoosikiven uudelleen!

Mutta käteni takaisin vetäistyäni huomaankin piteleväni ohutta kirjasta. Se näyttää tutulta. Vippavaaran noidan antama Tyhjä Kirjako? Miten se tänne on joutunut? Muistan varsin hyvin, miten olin peloissani perääntynyt kohtaamani olennon ulottuvilta. Mitä se olikaan sanonut? ”Tämän avustuksella tulet kulkemaan omia muistijälkiäsi pitkin ja moni asia selviää…” Olin avannut kannen uteliaana, selannut sivuja, mutta koko kirja oli osoittautunut tyhjäksi, se oli loistanut silkkaa puhdasta valkoista alusta loppuun. Olento oli selittänyt, miten muka aikanaan tulisin näkemään kaiken tarvittavan. Kun aika olisi kypsä… Miten aika kypsyy?

Nytkin kirjan kannet näyttäytyvät värittöminä ja haaliskoina eikä sen sivuilla erotu mitään kirjoitusta vieläkään.

Ja tietenkin juuri kun siihen näytti rupeavan kehkeytymään jotakin, ryösti herätys minut unestani. Pöpperöissäni kiirehdin aamupuuhiin, jotka karkottivat uneen sekoittuneet hämmentävät yönäyt. Joka tapauksessa nyt olin sentään onnistunut näkemään vähän enemmän… 

Kaksoset apureina (jatkuu)

Hän puikkasi kätensä käteeni ja siinä samassa oltiin pihalla kottikärryjen luona. Hain eteisestä saavin pohjalle tyhjän sangon ja kaksoset hyppäsivät kärryjen laidoille vakuuttaen, etten tuntisi heidän painoaan missään. Enkä tuntenutkaan, sillä heidän iloinen rupattelunsa ja vilkas liikehtimisensä veivät kaiken huomioni.

  

Täytimme saavin lähes piripintaan, mitä yksin en olisi koskaan uskaltanut tehdä. Epäilinkin jaksamistani, mutta tontut vakuuttivat auttavansa ja kevyesti kärryt junnasivatkin polun möykkeliköissä. Kotia lähestyessämme näimme äidin ilmestyvän pihalle laskisanko kädessään. Tontut totesivat, että minun olisi nyt pärjättävä loppumatka itsekseni.

- Äitisi pyörtyisi, jos sattuisi hoksaamaan, millä vauhdilla sinä sitä vesisaavia lennätät. Me tarkkaillaan täältä ja tullaan kyllä tarvittaessa apuun, he ilmoittivat ja olivat hetkessä tiessään.

  

Poks. Havahduin. Onneksi… Puuh… Niin, vedestä se äiti oli muuten jotain maininnutkin. Pitää lähteä, kohtahan se syöntikin on.

  

Venyttelin ja vanuttelin. Oho, jäsenet eivät tuntuneet enää yhtään kipeiltä. Sitä se voimakivi tekee! hymähdin, nousin riuskasti heinäkasan päältä ja lähdin kotiin. Loput heinistä siirtyisivät huomenna latoon. Jospa kävisi niin hyvä tuuri, ettei sataisi.

  

Kotipihalta nappasin kottikärryt ja porstuasta saavin sankoineen. Päästyäni hetteelle ammensin saavin puolilleen ja lähdin kamppailemaan takaisin. Kärryjä oli hankala saada keinotelluiksi puunjuurten yli ilman vauhtia. Ja millä voimilla sitä vauhtia olisin ottanutkaan? Olisivat ne tytöt kyllä voineet ihan oikeastikin auttaa! Mitä hyötyä niistä muka unessa on? jupisin.

  

Onneksi matkaa oli jäljellä enää vähän. Vesi huljahteli saavin reunojen yli, vaikka sanko oli sen sisällä läikkymistä hillitsemässä, ja perille päästyä jäljellä oli enää puolet alkuperäisestä vesimäärästä. Työnsin kärryt puuskuttaen ja jalat täristen portaiden viereen.

  

Äiti osui siihen tunkiolta palatessaan ja puhkesi moitteisiin. – Mitä sinä sillai reuhot? Reväsinhän siinä irtoaa ja säret vielä selkäsikin, hän varoitti, mutta en vastannut, kömmin vain kankein koivin sisälle ja jätin äidin täyttämään eteisen sankoja.

  

Syötyäni heittäydyin pirtin peräpenkille. Hilla oli tiskausvuorossa ja Taimi lakaisi lattiaa. Minulla itselläni oli lupa levätä nyt. Äskeinen ponnistus vapisutti jäseniä yhä. Äiti istahti puusohvalle ja laittoi kahvimyllyn rouskuttamaan papuja.

- Äiti, onko tämä työtä? kuului Taimin suusta äkkiä. Hän kyllä tiesi, miten työntekoa arvostettiin ja toivoi kuulevansa, kuinka tärkeä hänenkin kortensa tässä keossa olisi. Pitkävartinen harja lopetti liikkeensä ja Hillankin käsi hidastui kesken lautasen huuhtelun.

  

Äidin myöntävä ynähdys kirvoitti töikköjen sisarusten kädet innokkaaseen liikkeeseen ja ilmoille virisi tyytyväinen laulunhyrinä. Suuni vetäytyi väkiselläkin hymyyn. Mutta väsymys liimasi jäsenet tiiviisti penkkiin sekä muurasi silmäluomet kiinni ja urvahdin uneen, josta vasta iltakahvin tuoksu veti takaisin.

  

Kahvin jälkeen vetäydyin Viljamin rakentaman vinttihuoneen kätköihin ja pistin veljen kyhäämän grammarin soittamaan Säkkijärven polkkaa. Narun päässä painona roikkuva tiili vajosi kiihtyvällä vauhdilla alas pyörittäen levyalustaa niin, että loppu muuttui yhdeksi ja samaksi vikinäksi. Rittiri rii rittiri rii rittiri rittiri rittiri rii rittiri rii rittiririirittiririttiririttiririi… kitisi grammari ja työlääntyneenä jätin soitot sikseen. On minulla vielä joskus kyllä oikea rammarikin, päätin siirtyessäni sänkyyn Orm Punaisen kanssa.

  

Vasta kun päivänvalo hiipui niin, etten yhtään kirjainta enää erottanut, raaskin pistää kirjan sivuun ja sukeltaa Nukku-Matin perässä unipilveen. 

Unessa seison kalliolla ja tuijotan sen viiltohaavaan. On kuin siellä kimaltelisi jotain. Sinivihreä valo heijaa, väliin se tuikkaa voimakkaan välkkeen, väliin himmenee, niin että sitä ei voi olla huomaamatta. Kurotan, pinnistän varpaillani ja venyn. Juuri ja juuri yletyn. Turkoosikivi! Vihdoinkin olen löytänyt turkoosikiven uudelleen!

- Ei! parahdin, kun kivi peittyi kalliosta kohoavaan usvaan. Pettyneenä havahduin, karistin houreet silmistäni ja mielestäni sekä käänsin kylkeä. 

 

Kivihän oli kadonnut ikuisiksi ajoiksi. Mikäli sitä nyt koskaan oli ollutkaan… 

Elämän kiertokulkua (jatkuu)

Hiljainen kahahdus paljasti, etten ollutkaan yksin. Harmaapartainen pikku-ukko istuskeli ikkunan luona ja katseli minua kallella päin. Sävähdin.

  Aatu! Miksi se nyt näyttäytyi?

 - Hui, kylläpä säikäytit! takeltelin, sain tuskin ääntä kurkustani.

  

Aatu hyrisi mielissään. - Sinä se vain viihdyt yksiksesi, hän sitten totesi. - Ajattelin tässä käydä vähän vasikkaa rapsuttelemassa… Saisinkohan sinusta seuraa? Töitäkin löytyisi…

  

Ponkaisin pystyyn. Miksei? Pidin ovea avoinna tontullekin, mutta tämä oli jo alakerrassa. Niinpä niin, se oli taas sitä teleportaatiota. Olihan se tullut jo tutuksi, niin monesti sitä oli aikoinaan käsittämättömällä tavalla siirrytty paikasta toiseen.

  

Karja oli metsässä, vain pikkuinen vasikka koikkelehti karsinassaan. Aatu seisoi sen edessä ämpäreineen. Vasikka kopsutteli etujalallaan sangon kylkeä, mutta tonttu piteli siitä tiukasti kiinni. Eläin työnsi päänsä astiaan, nuoli ensin sen reunoja ja rupesi sitten hartaasti ryystämään. Vähän ajan päästä se työnnälsi märän turpansa tontun naamaan ja rupesi hamuamaan tämän korvaa. Aatu naurahti ja hyppäsi pois. 

  

Kurkotin karsinanlaidan yli ja silitin levottomana liikehtivän vasikan karheaa selkää. Kun Aatu kantoi olkia sisälle, käännyin auttamaan ja sirottelimme ne puhtaiksi luudittuihin parsiin. Luoriin kertyneet roskat nosteltiin taikon ja lapion avulla tunkiolle.

  

Aatun kumarruttua silittämään muuripadan uunissa lempipaikallaan venyttelevää vanhaa ja entistäkin harmaampaa Emma Tuhkimoa, lähestyin häntä empien. 

- Kuule... Tiedätkö sinä, mihin se minun - tai sinunhan se oli - se turkoosikivi... Mihin se oikein joutui? Epäröin. - Kun sehän katosi enkä ole nähnyt ketään, keltä olisin voinut kysyä... Kun kaikki te tontut ja peikotkin hävisitte samalla. 

  

Tonttu vilkaisi minuun tutkivasti ja suoristi selkänsä. - Voi veikkonen, sehän on ollut jo vuosia uudella uneksijalla!

  

Sisälläni humahti ja jäseniini valahti voimattomuus. Enempiä en kysellyt. Oikeastaan en halunnutkaan tietää, kenellä kivi nyt oli. Tämä merkillinen haikeus kuitenkin yllätti, tietynlainen kipeyskin. Mustasukkaisuusko?

  Joku toinen siis kävi parhaillaan läpi samaa mitä minä olin kokenut! Mahtoiko tuo leikkiä samojen tonttujen ja peikkojenkin kanssa?

Äkkiä Aatu havahtui, huiskautti kädellään ja katosi.

  

Hilman ääni tunkeutui tietoisuuteeni ja häpsäytti hereille. Lehti repsotti vatsan päällä ja takaraivoon koski. Niskaa hieroen kompuroin alas. Emma Tuhkimo ilmestyi navetan ovelle ja seurasi minua pihalle.

  

Serkku reppasi veräjältä hengästyksissään. - Karhu on syönyt meidän Torstentoon ja Ullan isä on lähtenyt jälestämään sitä! hän huohotti ja heittäytyi lääpästyksissään nurmikolle.

  

Tömähdin hänen viereensä järkytyksestä sanattomana. Ullakin poukkasi paikalle tohkeissaan. – Olisit sinä voinut odottaa! hän paheksui Hilmalle. - Juoksin purhalta asti niin kovasti kuin pääsin kun pelotti, että se vihainen hevonen on taas jossain lähellä... Toisten vierelle istahdettuaan hän mutisi: - Vaikka kyllä minä sitä Torstentootakin pelkäsin, oli se niin äkäinen…

  

En saanut vieläkään sanaa suustani. Kaappasin vieressä nyhjäävän kissan syliini samalla pohtien, mahtoiko kyseessä olla sama karhu, jonka hämärästi oletin pienenä tavanneeni, vaikken ollutkaan ihan varma, oliko se tapahtunut unessa vaiko oikeasti, ja jonka pentujen kanssa olin leikkinyt. Ne pennutkin kyllä olisivat nyt jo isoja, olleet jo vuosikausia, joten voihan se olla jompikumpi niistäkin tai niiden pennuista…

  

Aamulla selvisi, että karhu oli tavoitettu, ammuttu ja käyty jo oikein miehissä hevosella hakemassakin. Puolilta päivin sitten kiiruhdettiin joukolla otusta katsomaan. Koskaan aikaisemmin ei monikaan ollut karhua nähnytkään, ei elävää eikä kuollutta. 

  

Rannikon pihalla rötkötti lavetin päällä iso eläin suu raollaan, kieli hampaiden välistä lerpottaen. Miehet häärivät sen ympärillä ja jotkut heistä naureskelivat sivummalla jollekin putkelle. Lapset pysyttelivät tiukasti äitiensä helmoissa. Lopulta uskaltauduin lähemmäksi. Kauhistuin eläimen suurta ruhoa. 

  Entä jos tuollainen jättiläinen metsässä vastaan tulisi? 

 

Vähitellen uskalsin vieläkin lähemmäksi, vaikka toisaalta hirvittikin - jospa se siitä yhtäkkiä kiepsahtaakin pystyyn ja läimäsee mahtavalla tassullaan… Mutta kun aikuiset vakuuttivat, että kyllä se kuollut oli, yritin vaivihkaa kohottaa käpälää, mutta eihän se toki minun voimillani änähtänytkään.

  

Astelin rantaan pesemään käsiäni ja siinä samalla miettimään elämän outoa kiertokulkua - karhu oli syönyt sonnin ja nyt ihminen söisi karhun. Se puistatti.

  Hyi olkoon! Minä sitä ainakaan en söisi. 

1. ELÄMÄN KIERTOKULKUA

Rönötin navetan vintin ikkunassa ja pommitin omatekoisella jousella ruoho­tu­pasta. Nuo­li lensi reippaas­ti ohi, samoin toinen ja kolmaskin… Pettymys purkautui raskaana huokauksena, sitten epäilynä.

  Miten se Tarzan muka niin taitava oli?
 

Ketterästi, loputtomien toistojen tottumuksella valuin köyttä pitkin ammusten perään. Yksi niistä oli lennähtänyt kuivaksi jääneen kaivontekeleen luokse ja ohimennen vilkaisin sen kannen alle kätkeytyvään piilomajaani. Sammakko loikkasi sieltä varpaille välittömästi.

- Hei, et kai vain ollut tihutöissä? tiukkasin siltä, mutta se pomppi pysähtymättä tiehensä. – Senkin rimppakinttu! räksytin vielä tikkaille asettuessani.
  

Kaivossa istahdin pintalaudoin suojatulle pohjalle. Saviset seinät tiukkuivat kosteutta ja sinne tuodut kirjat olivat lihoneet paksuiksi tohmeroiksi. Pyörittelin niitä harmissani. Siinä olivat Tuliharja, Betty Zane, Henkipaton uskollisuus, Auringonlaskun sola, Erämaan vaeltaja ynnä monet muut Riksin sarjan kirjat, joita Viljami ja Anja olivat haalineet ja jotka olin sittemmin ominut itselleni. Miten niitä rakastinkaan! Ja miten usein olinkaan matkannut niiden mukana kaukaisiin maihin, erämaan villiin luontoon, pelottavien intiaanien sekä rajaseudun hurjien miesten ja rohkeiden naisten pariin! Sinne kun joskus oikeasti pääsisi...

  

Pelastaakseni kirjat enemmiltä tuhoilta keräsin ne syliini ja palasin navetan vintille kyhäämääni majaan. Sen ovi lonksahti napakasti kiinni kumikengän pohjista tehtyjen saranoidensa varassa.

  

Tämä oli minun ikiomaa valtakuntaani, aluetta, jossa sain olla rauhassa. Sain lukea, kirjoitella, vuoleskella tai - melkein mitä vain. Täällä olin värkännyt muuan viikko sitten  pienen viikatteenkin katkenneesta viikatteen terästä ja luudanvarresta, jonka yläosaan ja keskipaikkeille olin naulannut puukapulat. Ruokatauolla olin sitten salakuljettanut sen niitylle ja niittänyt hartaasti muun väen tuloon asti, jolloin salainen työkalu oli siirtynyt vähin äänin ladon taakse. Tytöthän eivät sellaisia töitä tehneet ja jos tekivät, naureskelun ja kiusoittelun määrälle ei loppua tullut.

  Poikatyttö...

Tällä sanalla oli vedelty monta särkevää haavaa kippuraiseen sieluuni. Olinhan saanut uuden nimenkin sen myötä; olin Etvi, poikamainen tyttö, joka mieluummin kiipeili puissa ja samoili metsissä kuin leikki nukeilla tai kutoi taikka leipoi. Tuska sielussa oli käperryttänyt monet kerrat katkerasti ikävöimään turkoosikiveä, kaipaamaan leijuttamista kaikesta pois, pakoon siniselle saarelle lohdutusta ja opastusta saamaan. Jaksaakseni kohdata taas virnistelyt ja vihjaukset. Ihmiset eivät kerta kaikkiaan tuntuneet tajuavan, miten kipeästi sanat voivatkaan satuttaa. Edes oma perhe ei sitä ymmärtänyt.
  

Tungin kirjat katonrajassa kirjahyllyn virkaa toimittavan hirren päälle ja äkätessäni sieltä Olavilta lainaamani Davy Crockett´in, tälläydyin lattialle mukavaan noja-asentoon ja siirryin hetkessä kanoottiin, jota majavannahkalakkinen Davy meloi, niin että lakin häntä vain viipotti. Tietoisuus ympäristöstä hävisi.