15. ARESTISSA

Pakkanen paukkui kevään tulosta huolimatta. Niinpä minäkin olin joutunut olemaan taas asuntolassa jo melkein kokonaisen viikon yhtä soittoa ja ikävä ja huoli kotiasioista pyrki yhtenään tunkemaan keskelle koulutohinoita. Äiti oli yksin Siljan kanssa ja nyt hänellä oli hoidettavanaan vielä Toivolan pikkuinen Veikkokin, sillä tämän äiti oli joutunut sairaalaan. Teppo ja Ahti olivat viikot asuntolassa ja tarvittaessa siellä sai viipyä pyhän ylikin, mutta nuorimmaisella ei ollut muuta paikkaa minne mennä. Minua huoletti, miten äiti pääsee vettä hakemaan, kun kukaan ei ole lapsia katsomassa eikä heitä yksinkään voinut jättää.

  

Uutena käsityönä oli juuri aloitettu pöytäliinan koristelu ristipistoin. Minun  käsissäni työ ei meinannut millään edistyä, sillä aina jokin pisto harppasi väärään kohtaan tai solmu jäi kankaan oikealle, siis väärälle puolelle. Työlääntyneenä purin ja purin ja yritin yhä uudelleen ja uudelleen. Kun taas kerran onnistuin tökkäämään neulankärjen sormeeni, kiukusta kihisevät ajatukseni herpaantuivat ja suusta ryöpsähti ruma sana, toinenkin. Havahduin vasta kuullessani sanat omin korvin.

  

Alakoulun opettaja vilkaisi minuun tuimasti: - Mietihän vähän, ketä sinä kutsut avuksesi.

  

Tuolta kantilta en ollut tullut milloinkaan asiaa ajatelleeksi ja hetken tunsin syvää kauhistusta - hui sentään, en toki paholaista kutsuisi ikinä!

  

Opettaja jatkoi: - Kai sinä muistat, että koulussa ei kiroilla? Taidat tarvita vähän muistinvirkistystä...

- Mutta ethän sinä ole enää minun opettajani! minulta pääsi, sillä vain käsitöitähän se Martta-opettaja nykyisin neuvoi, oikea opettaja oli se, jonka luokassa me muut tunnit olimme.

- Vai en ole! Opettaja puhkui närkästystä. - Katsotaanpa, mitä Vesa siihen sanoo! Tuosta hyvästä saat istua lauantaina kokonaisen tunnin!

  Lauantaina! Voi, ei! Kotiin meno viivästyisi peräti tunnilla!

  

Lauantaina seisottiin yläluokassa arestin aluksi tovonen pulpetin vieressä, kunnes valvojana oleva yläluokan opettaja antoi luvan istuutua. Hän soitteli uutta pianoa koko ajan ja kävi välillä asunnollaan kahvilla.

  

Minun lisäkseni rangaistusta olivat kärsimässä vain Elmeri ja Pera. He olivat joutuneet viikolla käsirysyyn ja opettaja oli sattunut tulemaan parahiksi paikalle kiskomaan pojat toistensa kimpusta. Pertti pakersi luokan takaosassa tekemättä jääneiden läksyjensä parissa. Häntä jälki-istunto ei haitannut yhtään, sillä olihan hän muutenkin jäämässä asuntolaan pyhän ajaksi, kun kotiin oli yli kymmenen kilometrin kävelymatka eikä yhden yön takia kannattanut raahustaa moista taipaletta, sunnuntai-iltanahan joka tapauksessa olisi kuitenkin pitänyt tulla jo takaisin. 

14. KYYNELEITÄ JA NAURUTERAPIAA

Olin taas kerran joutunut yöpymään asuntolassa ja aamulla keikuttiin tavalliseen tapaan kerrossänkyjen rautakaiteilla, päällyslakanat ja viltit kun piti saada littanoiksi, kyhmyttömiksi. Äkkiä Tainan jalka luiskahti ja samassa hän jo virui lattialla.

  

Huoneeseen hiipi kauhistunut hiljaisuus, jonka rikkoi Tainan huulilta purkautuva vaikerrus. - Hakekaa täti! Äännähdys oli tuskaisa, pingottunut, kuin katkeamaisillaan oleva viulunkieli.

- Etkö pääse ylös? kysyttiin. Ympärille kehi pöllästynyt tyttöparvi renkaisin silmin.

  

Taina pudisti päätään nyyhkyttäen, jolloin ovea lähinnä seissyt Ulla reuhautti sen apposen auki ja ryntäsi käytävälle. Hänen äänensä kaiku kimpoili seinillä kutsuen asuntolanhoitajan paikalle viivyttelemättä.

- Äläpä liiku! tämä varoitti Tainaa. - Katsotaan, miten kävi… Jatkakaa te vain töitänne, minä haen apuvoimia ja lähetän sanan opettajalle.

  

Täti palasi Anjan kanssa viltti kainalossaan. Yhdessä he nostivat Tainan peiton päälle ja kantoivat hänet sen mutkassa sairashuoneeseen. Lattialle jäi veriläiskä. Emme osanneet tarttua mihinkään, tuijotimme vain sitä ja Anja joutui palattuaan hätistelemään meitä aamutoimiin takaisin.

- Kyllä se Taina paranee, sukat varmaan liukastivat ja pudotessaan taisi särkeä itsensä rautakaiteeseen. Sukkajalassa ei oikein kannattaisi noilla reunoilla seisoskella. Hän pyyhkäisi läiskän luutulla pois ja lähti, mutta kääntyi vielä ovella. - Opettajakin tuli äsken, Taina viedään sitten ihan Suomussalmelle lääkäriin, hän selitti.

  

Hajaannuimme. Hilma harrasti salakuuntelua Kerttu-tädin huoneen ovenraossa ja supitti palattuaan: - Se opettajakin katsoi sinne ja sanoi, että onpa pahan näköinen!

  

Huonetovereiden kasvot kävivät ilmeikkäiksi ja suut pyöristyivät. Joku tirskahtikin hermostuneesti, mutta läpsäytti heti kämmenensä suun eteen.

  

Kun Tainaa kannettiin rekeen, kerääntyi portaille hiljainen joukko. Vaisuina palattiin huoneisiin ja ruvettiin valmistautumaan kouluun. Koko päivän asia kuitenkin pyöri mielissä ja arvailuja riitti. Harvoin sentään noin mielenkiintoista tapahtui, että ihan lääkäriin piti lähteä!

  

Taina viipyi sairaalassa aikansa ja kun hän tuli takaisin, linkkasi hän sääret ristissä, oikeaa jalkaa viistosti toisen säären vasemmalla puolella könyyttäen. Opettaja huomautti hänelle, että kyllä hän voisi jo vähitellen koettaa normaaliakin kävelyä, mutta meni pitkään, ennen kuin tyttö uskalsi tehdä niin ja muistiini syöpyi lähtemättömästi kuva Tainasta koikkelehtimassa jalat ristissä pihan yli Ukin koiria karkuun.

  

Ukilla, Martta-opettajan miehellä, oli nimittäin kaksi jäniskoiraa, jotka silloin tällöin loikkivat pihalla vapaina. Miten kamalasti meitä pelottikaan, kun ne hyökkäsivät kohti, kaatoivat maahan ja nylkyttivät päällä! Ukki vain naureskeli. Ei niitä tartte pelätä, ei ne pahaa tee! Ilman hänen apuaan koirien alta ei kuitenkaan selvinnyt ja kun siitä pääsi lähtemään, muisti aina tarkistaa, etteivät ne vaan olleet taas palatessa ulkona. Ja sitten piha piti ylittää lentämällä.

  

Pakkanen naulasi jatkuessaan kärsimättöminä lepattavat hameenhelmani tiukasti asuntolan seinien sisäpuolelle. Eräänä aamuna olin keittiövuorollani juuri luuttuamassa lattiaa, kun Hilma poikkesi paikalle ja aikansa tuumattuaan kysyi toiselta järjestäjältä, tuliko jäljiltäni puhdasta.

- Eihän se  kotonakaan mitään tee, lukee vain, joten mitenkä se täälläkään sen kummemmin osaisi? hän perusteli.

  

Tiesin tehneeni parhaani, kuten äiti oli neuvonut, mutta nöyryytettynä aloitin työn alusta, koska parinani oleva Alina suhahti Hilmalle vastaukseksi, etteihän se jälki oikein hyvältä näyttänyt. Osoitteli vielä sormellaan, huomasinko tuota ja tuota kohtaa… Ikään kuin ei itse voisi paikata, jos kerran jälki ei miellytä! puhisin itselleni.

  

En kuitenkaan osannut puolustautua, en yksinkertaisesti löytänyt sanoja, joten alistuin.

  Ehkä ne ovat oikeassa ja minä tosiaankin teen huonoa jälkeä? Ehkä minusta ei ikinä tule yhtään mitään! No, joskushan tämäkin päättyy…

Vähin äänin luutusin loppuun ja kannoin veden pihalle. Kun lattia kerran nuohottiin joka aamu, ei se kovin likainen voinut olla, luutusipa sen kuinka huonosti tahansa, hoin itselleni kuumien kyynelten vuotaessa likaveden mukana lumeen halkeavaan harmaaseen haavaan. Oli niin kertakaikkisen pakko itkeä, muuten kipeä möykky olisi halkaissut koko rinnan!

  

Juoksin kaiken uhallakin huoneeseemme, jossa heittäydyin vuoteelleni toivoen, ettei kukaan huomaisi rikkomusta ja päästin murheeni valloilleen.

  Olenkohan minä ikuisesti näin huono, mitätön, kamala?

Upotin pääni tyynyyn ja sallin kuohut, vaahdot ja tyrskyt, kunnes voipuneena antauduin unelle. 

13. PÄIVÄKIRJASTA

Kun annoin lauantaina äidille opettajan lähettämän kirjeen, hän huokaisi. ”Mitähän sinä tällä kertaa olet tehnyt?” Pudistin päätäni ja jäin odottamaan.


Lapun luettuaan hän antoi sen isälle ja näytti ihan siltä kuin ne olisivat olleet mielissään. Opettaja oli pyytänyt heitä lähettämään minut keskikoulun pääsykokeisiin, koska olin muka edistynyt koulussa niin hyvin. Tuijotin isää jännittyneenä, sillä hänhän ei ole oikein ollut koulunkäynnin kannalla, kun raha ei riitä muutenkaan. Tärkeintä olisi vain päästä töihin mahdollisimman pian. Onneksi keskikoulun yhteydessäkin olisi asuntola, jossa saisi asua ilmaiseksi, niin että rahaa menisi vain kyytimaksuihin.

”No, katotaan nyt”, tuumasi isä ja se sai minut lähes sekoamaan. Katotaan nyt oli melkein sama kuin lupa, yleensähän se on merkinnyt myönteistä päätöstä. Nyt saan minäkin siis koulun jälkeen lisäopetusta toisten pyrkijöiden kanssa!!!

  

Yksi iso mutta asiassa on: jos pääsen keskikouluun, niin miten siellä tämän koti-ikävän kanssa pärjään? Sieltä kun ei niin vain tullakaan joka viikonlopuksi kotiin! 

  

Silja lähti Helsinkiin silmälääkäriin äitinsä kanssa ja joutui siellä silmäleikkaukseen. Viljami kertoi Selman kirjoittaneen, ettei vielä tiedetä, milloin tyttö pääsee sairaalasta pois. Veli on hyvin huolissaan ja hän on käynyt Pyykkösessä jo kahtena päivänä peräkkäin soittamassa vaimolleen. Rakas, hyvä Jumala, suojelethan Siljaa! On tuntunut niin oudolta tulla koulusta, kun hän ei ole vastassa. Hän täytti vasta yhden vuoden. Samana päivänä on muuten alakoulun opettajankin syntymäpäivä. 

  

Meillä on taas lehmä, entinenhän kuoli silloin kun lähdin sinne Palapelipossumatkalle. Nyt ei sitten tarvitse enää ihan jokaista maitolitraa kiikuttaa päälärillä naapurista ja voitakin saadaan omasta takaa.

  

Olen varmasti jo kertonutkin, että koulussa tykkään kamalasti potkupallosta ja kai olen siinä hyväkin, koska pojat eivät ottaisi mielellään muita tyttöjä peliin, minut vain. Kerran Kalelle ja minulle tuli riita. Hän löi nyrkillä ja minä muka yritin moksauttaa takaisin, mutta minusta on kamalaa satuttaa toista, joten yritykseksi se jäikin. En ole tottunut nyrkkitappeluihin, korkeintaan Olavin kanssa olen paininut, joten luulin, että on kunnia-asia kestää lyönnit eikä pidä yrittääkään väistää. Kale tietenkin pärjäsi paremmin, koska hän TIESI, että väistää piti…