11. PÄIVÄKIRJAN TUOMAA

Tuntuu vähän pahalta. Pitikin mennä repostelemaan Nalle Napakkaa! Mutta kun minua suretti, kun se oli niin pieni eikä pystynyt syömään. Sitten löysin ohuen muoviputken, pujotin sen nallen suusta sisään ja haarojen välistä ulos ja niin se saattoi juoda ja samallahan se oppi pissimäänkin! Hilla ja Taimi eivät tainneet olla ihan samaa mieltä nallen runtelemisesta, mutta minähän tietysti tein, mitä halusin, olen raukka niin hullu! He ovat pieniä, minä vähän isompi ja omapäinenkin kuulemma... Rupesi harmittamaan. Oikeasti. Onkohan se nalle nyt kipeä?

  

Tiedän, että se aina silloin kun silmä välttää, leikkii Herra Jänön kanssa, mutta ne molemmat jähmettyvät heti paikoilleen, kun joku tulee samaan huoneeseen. Luin eräästä tytöstä, joka uskoi samalla tavalla, joten ovat sitä muutkin tulleet ajatelleeksi... Monta monituista kertaa olen hiippaillutkin kamarin oven taakse ja repäissyt sen auki yllättääkseni ne, mutta aina ne ovat olleet nokkelampia.

  

Käytiin Auvolan Eilan ja Topin tytön ristiäisissä. Outi Mervi Tuulikki. - Outo merkki tuulessa, käännettiin me se heti. Pastori oli sama kuin Siljan ja enon Samulin ristiäisissä, keskikoulun uskonnonopettaja.

  

Viljami meni Helsinkiin. Isä vei hänet Auvolan hevosella linja-autolle Juntuseen.

  

Silja tönii  tuossa koko ajan, haluaa varmaan leikkimään... Sanovat, että Viljami tuleekin vasta kolmen kuukauden kuluttua ja tietenkin hän vie Siljan sitten mennessään Helsinkiin! Tulee ikävä jo nyt.

  

Niemelän Johannes on ollut susimetsällä. Hän oli nähnyt jälkiä Juntusen ja Kokkoniemen  välillä.

* 

Hilman kanssa muutettiin asuntolan vintille Anjan huoneeseen pariksi viikoksi, kun siellä on tilaa. Anjahan on nyt asuntolassa apulaisena. Me keksittiin, että sanotaan huonetta Helsingiksi. Hilma nukkuu lattialla ja päiväksi työnnämme hänen patjansa minun vuoteeni alle. Mitähän se asuntolanhoitaja tuumaa, kun haettiin Ullakin tänne yöksi?

  

Minulla on ikävä kotiin. Huolettaa, miten se äiti jaksaa yksin vetää vettä kelkalla hetteestä. Jos on tuiskuttanut lunta, niin se on kauhean raskasta, vettähän ei muuten saa ja sitä kun tarvitaan kaikkeen; navetalle, ruokaan, tiskiin, pyykkiin, siivoukseen... Eläimille ja saunaan sulatetaan kyllä luntakin. Lypsylehmiähän meillä ei tällä haavaa olekaan, mutta muutama muu eläin on, vasikka ja lampaita, onpa muuan kanakin ja kukko. Kukko on joskus niin ärhäkkä kanojensa päältä, että sitä pitää varoa, kun se koettaa hätistää meitä pois, hyökkää niskaan ja iskee siivillään. Isä on viikkokausia savotassa, joten äiti joutuu yksin huolehtimaan kaikesta. Huomenna hiihdän kyllä  kotiin!

* 

Hilma ja Ulla eivät ole välittäneet minusta tipan tippaa koko iltana, joten minulla ei taaskaan ole kaveria. Silloin kun tytöt suuttuvat toisilleen, minäkin kelpaan, mutta muul­loin ne ovat yleensä kaksistaan. En oikein osaa olla toistenkaan kanssa kun olen noihin saman kylän tyttöihin jotenkin vissiin liikaa tottunut ja varmaan siksikin luen niin paljon. Kirjamaailmassa on niin paljon helpompaa.

  

Illalla, kun me muut leikittiin piilosta, olivat Hilma ja Ulla menneet iltateen katettuaan (ruokajärjestäjiä kun ovat) huoneeseensa ja siinä meitä muita odotellessaan he olivat keksineet, miten ikkunaverhot olisivat nätimmän näköisiä, jos niissä olisi pitsiä ja niinpä he olivat muitta mutkitta hakeneet sakset ja leikelleet verhoihin erimuotoisia reikiä.

  

Tädit olivat asian paljastuttua aivan pöyristyksissään ja kuulin, kun he pohtivat, pitäisikö tytöt viedä jollekin asiantuntijalle, sillä eihän tuollaisen luulisi ihan normaalia käytöstä olevan. Syytä tekoonsa tytöt eivät osanneet sanoa, se oli yksinkertaisesti vain pälkähtänyt heidän päähänsä!

  

Tekihän se Taimikin kerran samantyylisen jutun aikansa kateissaan Kaisun ja toisten tyttöjen alushameiden pitsikaistaleita katseltuaan - leikkeli uuden alushameensa helman täyteen reikiä ja sai siitä hyvästä äidiltä aikamoiset sapiskat palkakseen. 

9. MONENLAISTA MÄENLASKUA

Päiväkirjan alkulehdellä kehotettiin esittäytymään. Tartuin kynään. 

Olen 12-vuotias valkotukka, joku sanoo pellavapääksikin, pituus 145 senttiä ja paino 32 kiloa. Opettaja oli laittanut minusta lehteen valokuvankin, mutta en nyt kyllä laita sitä tähän. Se on otettu Pyykköskylän yleisissä hiihtokilpailuissa, jotka voitin.  Kamalan näköinen olen, toppatakki päällä ja mahdoton hiki. Voitin varmaankin ihan vain siksi, kun se oli kaikkien naisten yhteinen lähtö ja taisin olla ainoita koululaisia siinä, aikuisia kyllä oli, äitikin…

  

Perheeseemme kuuluu äidin ja isän lisäksi viisi lasta, yksi minna ja yksi lapsenlapsi. Minua kymmentä vuotta vanhempi Viljami on jo naimisissa. Hänen Selma-vaimonsa opiskelee Helsingissä ja sen vuoksi Silja on meillä hoidossa. Hän on kyllä maailman ihanin pikkuinen, jota me kaikki hoidetaan enemmän kuin mielellämme. Hän syntyi enolan Samulin kanssa samoihin aikoihin ja heidät kastettiinkin samasta kupista. Meidän mielestämme Siljalla on aivan liian tiukat säännöt, kun hänen pitää mennä nukkumaankin jo iltakuudelta, väsytti tai ei. Ainakin minun sydäntäni ihan särkee, kun hän itkee, kapinoi mitä ilmeisimmin varhaista nukkumaanmenoa vastaan ja koetan sulkea siltä korvani uppoutumalla omaan kirjamaailmaani.

  

Anja on minusta vanhempi, Hilla ja Taimi vähän nuorempia sisaria. Kolme lasta on taivaassa meitä muita odottamassa. Nelli on menehtynyt evakossa kurkkumätään ja kaksi poikaa on kuollut synnytyksessä.

  

Isä viljelee maata, hoitaa karjaa silloin kun on kotona, käy metsätöissä ja uitossa, on sekatyömies siis, ja äiti huolehtii kodista, lapsista, isästä ja eläimistä eli toisin sanoen meistä kaikista.

  

Olen ihan älytön lukutoukka, ahne kerrassaan. Lukisin varmaan aamusta iltamyöhään, mikäli se vain olisi mahdollista. Äskenkin lainasin Auvolasta Outsiderin Kalle Kustaa Korkin seikkailuja -nimisen lehden. Olen kyllä lukenut sen ennenkin, huomasin, mutta eipä tuo juuri haittaa – kernaasti tihrustan sen vielä toiseenkin kertaan! Viimeksi varmaan hotkinkin sen niin, etten paljoa taida sisällöstä enää muistaakaan. Kalle Kustaa Korkkia ja Pekka Lippostahan me kuunnellaan välillä radiostakin. 

Oltiin joululomalla. Suljin päiväkirjan, jonka olin aattona saanut äidin ja Anjan yhteisenä lahjana. Oli aika lähteä ulos.

  

Olimme tehneet kuopan päälle hyppyrimäen ja sen yli olisi nyt pitänyt oppia liitämään kaatumatta. Hilla ja Taimi eivät olleet kovinkaan in­nokkaita hyppäämään, mutta minä, huimapää, jaksoin yrittää. Pystyiväthän pojatkin siihen enkä missään nimessä tahtonut olla heitä huonompi. Ponnahdusten myötä kumpare kuitenkin pieneni pienenemis­tään ja lopulta se hajosi koko­naan.

- Hei, mennään niemelle! Lasketaan siitä enolan rinteestä vaikka istullaan, jos ei muuten uskal­leta, ehdotin pikkusiskoille.

  

Nämä innostuivat heti ja niin suksittiin kylälle, vaikka vaatteet olivat jo valmiiksi lumesta kosteat.

  

Jo kauas kuu­lui iloinen huuto ja mekastus. Kaikki kylän lapset olivat Kuusirannassa ja innokkaina työnnyimme sekaan. Ihan yl­häältä asti ei alussa aina uskaltanut lähteä, koska ei voinut tietää, mitä konnuuksia Antti ja Olavi olivat Toivolan poikien kanssa ladulle piilot­taneet. Joskus keskeltä rinnettä saattoi löytyä yllättäen toisel­le sukselle syvennys ja vähän matkan päästä toisel­le. Tai sitten vastaan avautui odottamaton kuoppa tai hyppyri, johon varmasti kaatui, ellei tiennyt ennalta varautua polvien notkauttamiseen.

  

Vieressä oli kelkkamäki, josta kelkaton laski suksiensa tai mukanaan raahaamansa pahvin päällä ja koska pojat hallitsivat varsinaista suksimäkeä, siirryimme toiseen mäkeen nopeasti. Hyvällä tuurilla päästiin liukumaan kauas järven selälle asti, vaikka varsinkin pahvi pisti välillä ranttaliksi ja pyöritti kyytiläisiä sinne tänne pitkin rinnettä. Väliin kierittiin kiljuen mukkelis makkelis, kun suksipari erosi tai pahvi töksähti johonkin.