Aurinko leikitteli metsän siimeksessä. Äkkiä se huomasi siellä istuvan surullisen pienen peikkopojan ja ryhtyi kutittelemaan säteillään tämän kyyryyn painunutta niskaa. Poika ei ollut siitä moksiskaan, häneltä ei liiennyt aikaa moiseen. Hän oli nimittäin karannut kotoa, livistänyt seikkailemaan, sillä kaukokaipuu oli iskenyt mieleen koukkuiset kyntensä. Maailmassa odottavat kaikenlaiset hurjat seikkailut kiehtoivat ja kutsuivat häntä vastustamattomasti. Mutta nyt, tiheän havuviidakon keskellä häntä oli ruvennut kamalasti pelottamaan ja hänen oli pitänyt kesken kaiken istahtaa muhkuraiselle kannolle pohtimaan, mitä asialle olisi tehtävissä.
Hän koetti valaa itseensä lisää uskallusta vakuuttelemalla että hätäkös tässä, oltiinhan sentään asuttu metsässä kaiken aikaa, koko tähänastinen pikkuikä peräti!
Risukossa rasahti. Polli säpsähti, kääntyi katsomaan - ja luikahti seuraavassa silmänräpäyksessä silmittömään pakoon, sillä risukasasta kurkisti maailman kammottavin hirviö, joka mulkoili peikkopoikaa pahansuovasti. Sen silmät pyörivät päässä vimmatusti ja suusta purkautui käsittämätöntä ölinää. Sitten se lähti tulemaan!
Polli kirkui ja kiristi vauhtia. Niin hirviökin. Sokeana pelosta poika kompasteli risujen ja kantojen keskellä. Suunnattomaksi kauhukseen hän äkkiä kaatua kupsahti ja näki vikkelästi pystyyn kompuroituaan hirvityksen olevan ihan lähellä. Hän kiristi vauhtia ja huusi. Voi, miten kovasti hän huusikaan!
Hirviö hoksasi Pollin kaatuvan ja luuli kaiketikin saavansa tämän kiinni, sillä se lisäsi vauhtia niin, että oli tuota pikaa aivan peikkopojan kannoilla. Hädissään Polli lupasi, että jos hän nyt tästä selviytyisi, ei hän enää koskaan karkaisi kotoa eikä kaipaisi tyhmiä seikkailuja. Tässä oli seikkailua ihan kylliksi...
Onneksi pian näköpiiriin ilmestyi tuttuja hahmoja – ilmeisesti hän ei niin kovin kauas kotoa vielä ollut ennättänytkään - ja hänessä virisi uusi toivo.
Epätoivoisena hän karjui, karjui ja ulisi: "Äitii, isää! Apuun! Apuun! Hirviö..." Kohta rupesi metsä raikamaan kiireisistä peikkoäänistä. Heitä sukelsi oikealta ja vasemmalta. Käsissään tukevat kepit he ryntäsivät hirviön kimppuun, mutta seisahtuivat kohta salavihkaa naureskellen.
Sarviinsa havupuun oksan sotkenut sonnimullikka säntäsi pakoon ja Polli kaatui uupuneena isänsä syliin. "Ih-ih-ih-sä, e-h-en eh-nää ih-kinä karh-kaa kotoa!" hän nyyhkytti.
