22. LAKASSA

Tänään aamupäivällä käytiin äidin, Hillan ja Taimin kanssa lakkasuolla. Suo oli keltaisenaan lakoista ja vaikka se rämpiminen sankon kanssa oli kamalan raskasta, ei taaskaan saatu lähteä pois, ennen kuin kaikki mahdolliset astiat olivat täynnä. Syödä marjoja kyllä saatiin niin että napa raikui, mutta sitten ei olisi oikein enää jaksanut poimia, kun ne pullottivat mahassa. Syötiin me välillä eväsvoileipiäkin ja juotiin termospullosta kahvia. Ulkoilmassa kaikki maistuukin ihan toisenlaiselta kuin kotona. Tuuli puhalsi hiljalleen ja aurinko paistoi.

   

Oltiin just lopettelemassa kahvitaukoa, kun Toivolan saki yhytti meidät. He olivat jo kotiin menossa täysine lakkasankoineen ja pysähtyivät vähäksi aikaa levähtämään. Heidän lähdettyään intoutuivat Hilla ja Taimi muistelemaan, miten Tepon ja Ahdin ollessa pottaiässä tytöt olivat menneet äidin mukana Toivolaan kyläilemään ja heidän pihalla leikkiessään molemmille pojille oli tullut ä´ähätä. Heti kun toinen oli noussut potalta, niin toinen oli istuutunut siihen. Sitten tämä seisaallaan oleva velikulta oli käväissyt tuosta  nuin vain nupikseen pyyhkäisemässä takapuolensa potalla istujan sänkitukkaan, mitä toinen ei ollut pannut yhtään pahakseen, oli nujuuttanut vain päätään veljensä takapuolta vasten ja molemmat olivat nauraneet katketakseen…

   

Aikamoisia veijareita nuo serkkupojat ovat muuten vieläkin…

   

Taas minusta tuntui kuin Renne ja tonttukaksosetkin olisivat siellä kekkuloineet ja leikkineet lakkasotaa keskenään. Äiti ihmetteli sieltä täältä löytyneitä liiskautuneita marjakekoja, luuli kai jonkin eläimen niitä tallanneen, joten saattoivatpa ne hyväkkäät siellä ollakin!

   
Sääsket tunkivat tietysti itsensä joka paikkaan ja toivat mukaan oman kiusansa. Onneksi lopulta kaikki marja-astiat ja huivit ja ylimää­räiset puseronmutkatkin täyttyivät ja päästiin vihdoinkin laahautumaan kilometrien pituiselle kotimatkalle. Oi, miten jalat tutisivatkaan! Kirjoitan siitä tarinan vielä joskus. Mutta nyt taitaa olla tulossa taas peikkoseikkailu... 

Arestissa (jatkuu)

Varasin päätä käsiini ja siinä opettajan soittoa kuunnellessani olin yllättäen tuntevinani turkoosikiven heikon värinän. Vaistomaisesti kopaisin taskuani, mutta eihän siellä tietenkään mitään enää ollut, ei ollut vuosikausiin ollut. Vastapäätä ilmestynyt Helena kumartui puoleeni kysyen, halusinko lähteä mäkeen. Vilkaisin opettajaan ja supitin olevani arestissa eikä siitä mihinkään lähdettäisi, ellei halunnut koko iltaa istua. Silloin Helena ilmoitti, ettei minun oikeastaan tarvinnut muuta kuin  sulkea silmäni. Kokemuksesta tiesin, että tonttujen mukana tapahtuu kaikenlaista, joten tottelin ja odotin.

Äkkiä seisoin rantaan laskeutuvan rinteen yläosassa. Anna ja Kaapo olivat juuri asettautumassa kelkkoihinsa, Selena nousi rinnettä ja Renne veti alempana omaa kelkkaansa ylös mäkeä jonkun toisen peikon seurassa. Jo kaukaa hän heilutti kättään ja asteli suoraa päätä luokseni.

- Onpa mukavoa, että sinähi peäsit laskea hurraottelemaan, on siinä kyllä niin maenio mäki, että oksat poes! Sitten hän kehotti kaveriaan sanomaan päivää. - Tämä on meijän sukulaespoeka tuolta itärajan tuntumilta, pistäöty muutamaksi viikoksi ja kouluunhan sen oli peästävä mukkaan, sehän on selevä. Sen nimi on Valtteri.

   

Valtteri kumarsi kohteliaasti ja tervehti.

- Tämä Valtteri se on nähny sinut monta kertoa, vaekka sinä et oo sattunukkaa näkemään sitä, Renne virnuili. - Ollaanhan me usseasti oltu teällä teijän kans yhtä aekoa. Mutta nyt me poijat otetaanni kunnon hujjaukset, sullahan tuo kelekka näkkyy olevanni jo siinä eissäsi.

Ja niin peikkopojat hävisivät ryöppyävän lumipilven sisässä järveä kohti.

   

Minua huvitti, miten samankaltaisia sekä ihmis- että peikkopojat olivatkaan. Samalla tavalla ne luokkatoveritkin touhottivat kelkkojensa kanssa. Välitunnin alkaessa he yleensä kilpailivat, kuka ehtisi juosta parasta ajokkia varaamaan. Toisinaan joku keksi ovelasti pyytää lopputunnilla pääsyä käymälään ja luvan saatuaan pyyhälsikin viivana kelkkojen luokse. Joskus niiden välille järjestettiin kilpailujakin, että nähtäisiin, mikä Viristä, Nopsasta, Tuulesta, Salamasta tai Myrskystä osoittautuisi oikeasti nimensä arvoiseksi.

- Hei, mitä sinä vielä haaveilet? Hyppää kyytiin, niin päästään matkaan! Selena siinä vieressä hoputteli, joten istahdin kelkkaan, Selena ja Helena asettuivat taakseni ja niin sitä mentiin, että hippulat vinkuivat. Alas päästyä kiivettiin takaisin ja laskettiin taas.

Tämähän metkaa jälki-istuntoa on, ennätin ajatella, kun huomasin ympärilleni laskeutuneen hiljaisuuden. Sitten opettajan ääni kysyi varovasti: - Oletko sinä kunnossa? 

- Joo, ei mulle käynyt kuinkaan, kelkka vain kaatui, sopersin ja avasin silmäni.

Opettaja naurahti. - Vai kelkka se vain kaatui, vaikka arestissa ollaan... No, tapahan tuokin on rangaistustaan kärsiä. Nyt se vain on valitettavasti kärsitty ja voit lähteä kotiin. Mukavaa viikonloppua!

   

Huvittuneena opettaja katseli, kun kompuroin vieläkin tokkuraisena vaatenaulakolle ja suorin suksien päälle. Toiset olivat varmaan jo kotona, mutta taitoinhan usein muulloinkin yksin tuon välin, joten ei se nytkään uutta olisi.

  

Koko matkan ajattelin repussa olevia lainakirjoja, haaveilin, miten kotona pääsisin ahmimaan niitä kahvin ja vastaleivottujen pullukoiden myötä.

   

Äiti puisteli päätään kotiuduttuani, muttei sanonut mitään, lähti vain hakemaan kuopasta perunoita.  Pikkutytöt olivat mitä ilmeisimmin jo juorunneet...

  

Myöhemmin  rinteessä koulun jälkeen kelkkailemaan jääneitä poikia katsellessani minua nauratti, mitä nämä olisivat sanoneetkaan, jos olisivat tienneet kyyditsevänsä salamatkustajia, tonttuja ja peikkoja, joilla ei ollut omia ajopelejä mukanaan. Joskus sattui outoja kupperiskeikkoja ja aina silloin aavistelin, että taas joku peikko siinä taisi olla asialla.

4. LUISTELUN HURMAA

Koulu kutsui taas syyskuun ensimmäisenä päivänä ja sen rutiineihin solahdettiin sutjakasti. Minulla alkoi kuudes, Hillalla neljäs ja Taimilla kolmas luokka.

  

Syksy kului nopeasti. Järven jäädyttyä se tarjosi kouluun lyhyemmän reitin rantoja pitkin niin kauan kuin lumentulo pysytteli hippusissa. Pienimmät oppilaat jäivät suosiolla viikoksi asuntolaan, mutta hyvät ilmat houkuttelivat usein isommat yöksi kotiin. Osa luisteli, osa käytti potkukelkkaa.

  

Tottahan nyt minäkin olisin mieluusti luistimilla liidellyt, mutta miten ihmeessä olisin ilennyt ottaa mukaan niitä narulla kenkiin köytöstettäviä, Anjan puusta ja sahanteristä värkkäämiä luistimenkolsujani? Sitä paitsi luistelutaitoni oli kehno. Järven jää pysyi kelvollisena niin kovin vähän aikaa tuiskujen tultua, että harjoittelu oli jäänyt vähiin. Joka syksy luistelulämpärettä kyllä yritettiin pitää auki, mutta kun puhti loppui, se tyssäsi siihen. Vaikka auraamisella sinällään oli omat hauskat hetkensä; narulla vedettävä, puusta kolmion muotoon väkerretty aura oli tarkoitukseensa liian kevyt, joten siinä painoksi vuorollaan joutuessaan sai kokea monet riemukkaat hetket. Joskus tosin ilkikurisesti hykertelevät hevoset riehaantuivat niin julmettuun vauhtiin, että paino saattoi äkkiä löytää itsensä nietoksista suut ja silmät täynnä talven viljaa valkeaa…

  

Potkuttelin kotimatkan pääosin omissa ajatuksissani, sen verran kuitenkin osallistuin yleiseen keskusteluun, että sovin toisten kanssa illemmaksi jäälle treffit. Jo etukäteen tuntui huikaisevalta mielikuva revontulten leimuavasta tanssista tähtien täplittämällä taivaankannella ja jalan alla mustana kiitävästä jäästä, jonka pintaan kengänpohjaan nahkaremmillä sidottu jääkenkä raapaisisi narskahtaen siruisen kolon. Jostain kaukaisuudesta kantautuisi jään ulina kolkkona ja aavemaisena… Jo pelkkä ajatuskin viritti sisuskaluihin ihokarvoja nostattavan väristyksen.

  

Kotona odottivat äiti ja isä valmiiksi katetun kahvipöydän ääressä. He kyselivät kuulumisia ja vastailin heille hajamielisesti pullukkaa natustellen. Pöydästä noustuani heittäydyin sohvalle lainakirjoja selailemaan, mutta into paneutua niihin lopahti pian. Niinpä annoin kirjan valahtaa vierelleni toivoen, että jostakin putkahtaisi vähän virtaa tähän loppumattomalta tuntuvaan tylsyyteen. Vähitellen ajelehdin tuttuun horrosmaiseen tilaan… 

  

Ja äkkiä tonttuystävät olivat siinä, tarjosivat kättään ja hupsauttivat minut keskelle kirkkaasti valaistua jääkenttää, johon valot heijastivat hallitun ja harmonisen värifantasiansa. 

  

Selena kosketti kevyesti olkapäähän. - Mennään, luistellaan!

  

Peräännyin. – No en takuulla, enhän minä kunnolla edes osaa… Kun meillä on vain ne Anjan tekemät luistimet ja niilläkin olen vain muutaman kerran kokeillut. Just ja just pysyn pystyssä, vastustelin.

- Katsotaanpa, ilkamoivat kaksoset ja ojensivat minulle punaisia kaunoluistimia. - Vetäisehän nuo jalkaasi, he komensivat ja empien tottelin.

  

Valot jatkoivat omaa äänetöntä sinfoniaansa ja korvia hyväilevä musiikki paisui ja houkutti mukaansa. Anna ja Kaapo vetivät minut keskelle jääkenttää ja vasta nyt hoksasin, että olihan siellä muitakin.

  

Ihmeellisen näköisiä luistelijoita ne olivatkin. Useimmat heistä tunsinkin. Renne ja Ripsa, isoksi kasvanut Justiina keskellään siellä ainakin taiteilivat hännistään toisiaan koukuttaen, Silmu ja Hilari jatkoivat ilmassa jään pinnalla aloittamiaan temppuja, siirtyivät piskuisten siipiensä avulla toistensa yli, tarttuivat jälleen parinsa käsiin ja aloittivat uuden sarjan. Laitamilla liikkuivat hitaammin ja jäykemmin Pepe ja Reija. Myös Jemmari luisteli siellä pikkuista poikaa yhdessä puolisonsa kanssa tukien. Oli jokseenkin vaikea kuvitella häntä ilman jauhopöllyä ympärillään, vaikka en nähnytkään, oliko sitä. Jokainen heistä tervehti minua omaperäisellä tyylillään.

  

Peikot pyörähtelivät tottuneesti piruetteja hännät milloin kaulan ympärille kiedottuina, milloin muuten vain niillä vartalon takana taituroiden. Menninkäistenkin isosilmäiset kasvot siellä vilahtelivat ja äkkiä tunsin nauttivani suunnattomasti kiitäessäni kentän halki ja takaisin. Ystävät pyörittelivät minua yltympäriinsä, heittelivät ilmaankin ja ihmeekseni pysyin pystyssä jaloilleni taas päästyäni.

  

Liikunta hurmasi. Se punasi posket ja hulvautti mieleen sykähdyttävän riemun. Niinpä suorastaan hätäännyin, kun valot himmenivät ja musiikki hiljeni. Äkkiä paikalla olivatkin enää tonttuystävät.

- Voi, ei! Ei lopeteta vielä! huudahdin. - Täällä on niin ihanaa!

- Me ollaan oltu täällä jo monta tuntia. On kiire, Helena vastasi

  

Korvissa kalahti. Räväytin silmäni auki. Äiti hääräili tiskipöydän luona, kaatoi kauhalla perunoiden päälle vettä ja rupesi pesemään niitä.

- Etkö sinä mennytkään? hän kysyi. – Eikö tässä ala jo olla kiire, kohtahan siellä ei näe mitään?

- En minä… Tai olinhan minä… Van en ihan siellä… Sekosin sanoissani, mietin hetken ja tuijotin äitiä tyrmistyneenä: - Minä osasin luistella ihan älyttömän hyvin!

  

Äiti kokeili otsaani. Se oli hikinen, posket ja nenä punersivat. - Olet tainnut taas uneksia omiasi. Mahtaakohan yöksi unta riittääkään, hän epäili.

  

En sanonut mitään, sillä tottahan se äiti puhui; olinhan itsekin toisinaan epävarma siitä, mikä oli unennäköä ja mikä valvetta… Mutta sekään ei saanut hyvää mieltä haihtumaan ja vielä nukkumaan mennessäkin ilo tulvehti rinnassa niin, että minun oli kurkistettava lattialle, valuiko sitä sinnekin. Ihana jäämusiikki helisi ja hurmioi korvissa edelleen. Riemumielin antauduin sen valtaan ja se lennätti pilvilinnoihin, joissa elämisen hehku ja maku olivat kokonaan toisenlaisia kuin tässä näkyväisessä maailmassa. 

2. TYHJÄ KIRJA

Kesä oli edennyt jo heinäkuun loppupuolelle ja intohimoinen marjastaja kun oli, halusi Anja käydä koluamassa järven takaiset marikot. Karhunsyötikseen hän komensi Hillan ja minut. Taimi jätettiin kotiin, sillä äiti pelkäsi veneen kuormittuvan liikaa ja katkerana nuorin jäi töhertelemään Kainuun Sanomien reunoihin. 

  

Rantavesillä tuuli ei vielä tuntunut tuimalta, mutta järvenselällä kiehuivat vaahtopäät. Anja souti, Hilla nyökkyi keskituhdolla vetojen tahdissa ja minä viiletin perämelaa vedessä. Kun isosisko taas kerran nykäisi oikein voimakkaasti, keikahti Hilla selälleen veneen pohjalle, älähti ja purskahti itkuun. 

- Katohan, Pihla, kävikö mitenkään, Anja säikähti. - On niin kamala tuuli, etten uskalla pysähtyä. Joudutaan vielä sivutuuleen ja silloin ollaan hukassa. 

  

Kumarruin nyyhkivän pikkusiskon puoleen. Ohut punainen noro juoksi pitkin hentoista niskaa. - Sillä tulee verta päästä! kirahdin kauhistuneena. 

- Paina nenäliinalla, jospa se asettuisi. Katotaan sitten rannalla tarkemmin, Anja neuvoi ja komensi nikottelevan tytön jäämään veneen pohjalle.

  

Hillan takaraivossa oli pikkuinen reikä. Pohjalaudoituksen naula oli perääntynyt ja tietysti juuri siihen oli pää osannut etsiytyä. Onneksi verta ei valunut enää, mutta varmuuden vuoksi hänet jätettiin marjaretken ajaksi Ruottuun äidin siskon luokse. 

  

Hilla oli keittiössä kun palasimme mustikkasankoinemme. Eeva-täti nauroi, että tyttö oli juoda killittänyt maitoa kokonaisen litran kannullisen. Myöhemmin Hilla puolusteli, että kun täti kerran oli kannun pöytään tuonut, oli hän luullut, että se pitäisikin juoda kokonaan. Mutta koska hän oli muutenkin varsinainen maitovasikka, niin ei se liene tuottanut vaikeuksiakaan. 

  

Historian siivet havisivat kosteina ja kellastuneina, kun me Hillan kans poikkesimme entiseen tapaan Ruotun navetan vintille, jonne oli säilötty talon nyt jo aikuistuneiden lasten aarteita, lehtiä, kortteja  ja kuvia. Mikä ihana satumaa! Vain vaivoin sieltä pystyttiin lähtemään, kun Anja huhuili. 

  

Täti kiehautti meille kahvit ja tuli vielä rannallekin vilkutuksineen ja varoituksineen. Tuuli oli yhä kova. Vesi kiehui ja ärjyi pelottavasti, joten Anja komensi meidät veneen pohjalle istumaan, ettemme heilahtaisi aallokossa laidan yli. Vene keikkui aalloilla ja se ajelehti väkiselläkin laineiden mukana kohti Juntusta. 

  

Siimeksen tuntumassa päästiin pahimmasta myräkästä. Siinä Anja sai veneen täysin hallintaansa, jonka jälkeen hän pysytteli visusti rannan suojissa ja kiskoi kuormansa kotirantaan.

  

Kotiväki odotteli huolissaan. Isä oli ennättänyt käydä jo monet kerrat rannalla tähyilemässä ja kävellä kaahkasi nyt levottomana ympäriinsä. Hillan haava sai asianmukaisen kauhistelun osakseen ja tyytyväisenä tyttö riensi leikkeihinsä.

  

Selma ja pikku Silja olivat tulleet sillä aikaa. Viljami oli kaukana maanviljelyskoulussa, he kaipasivat seuraa ja vaihtelua eivätkä marjatkaan olisi pahitteeksi. Niinpä seuraavana aamuna suunnattiinkin kohti Vippavaaraa sankoja heilutellen, repussa voileipiä ja termospullollinen kahvia. Silja jäi mummun ja ukin hoiviin. 

  

Polun kuivat neulaset kattoivat puunjuurten väliset lokerot. Sade oli ajanut ne kasoihin, jotka levisivät kahisten kengän alta. Aurinko pilkahteli puiden välistä ja heikko tuulenpoikanen värisytteli niiden oksia kevyesti, joten päivä oli marjastukseen mitä sopivin. 

  

Myllypuroa ylittäessäni vilkaisin varkain myllyn raunioille pikaisen käden huiskahduksen toivossa. Sitä ei näkynyt, eipä tietenkään; kaikki tontut ja peikothan näyttäytyivät tätä nykyä enää vain unissa, niissäkin harvoin. Siitä huolimatta heilautin Jemmarille huomaamattomasti toisten selän takana, katsoihan se kumminkin ja jatkoin muina miehinä matkaani. 

  

Aukeaman reunasta oli poimittu jo niin usein koko kylän voimin, että tällä kertaa päätettiin suunnata kauemmaksi. Pian yksi jos toinenkin kumartui nokkaisemaan marjan sieltä, toisen täältä ja vähitellen kadotin toiset näköpiiristäni. 

  

Pysähtelin alussa satunnaisesti mustikoita verkalleen noukkien, kunnes osuin todelliseen marikkoon. Iso kivi esti näkyvyyden, joten päätin ensin täyttää astiani kaikessa rauhassa ja vasta sitten huhuilla lisävoimia. 

  

Niinpä polvistuin mustikkamättään vierelle ja annoin kätteni laulaa. Mättään tyhjennyttyä siirryin seuraavan luo ja siitä taas seuraavan, kunnes iso kivi oli kierretty. Tuon kiven alle tulisi kyllä hyvä maja, hoksasin ja siinä samassa välähti - juuri tämän saman kiven ääressähän olin pohtinut tuota majajuttua ennenkin!

  Sehän oli Vippavaaran noidan luolaan vievä kivi! 

Elämän kiertokulkua (jatkuu)

Hiljainen kahahdus paljasti, etten ollutkaan yksin. Harmaapartainen pikku-ukko istuskeli ikkunan luona ja katseli minua kallella päin. Sävähdin.

  Aatu! Miksi se nyt näyttäytyi?

 - Hui, kylläpä säikäytit! takeltelin, sain tuskin ääntä kurkustani.

  

Aatu hyrisi mielissään. - Sinä se vain viihdyt yksiksesi, hän sitten totesi. - Ajattelin tässä käydä vähän vasikkaa rapsuttelemassa… Saisinkohan sinusta seuraa? Töitäkin löytyisi…

  

Ponkaisin pystyyn. Miksei? Pidin ovea avoinna tontullekin, mutta tämä oli jo alakerrassa. Niinpä niin, se oli taas sitä teleportaatiota. Olihan se tullut jo tutuksi, niin monesti sitä oli aikoinaan käsittämättömällä tavalla siirrytty paikasta toiseen.

  

Karja oli metsässä, vain pikkuinen vasikka koikkelehti karsinassaan. Aatu seisoi sen edessä ämpäreineen. Vasikka kopsutteli etujalallaan sangon kylkeä, mutta tonttu piteli siitä tiukasti kiinni. Eläin työnsi päänsä astiaan, nuoli ensin sen reunoja ja rupesi sitten hartaasti ryystämään. Vähän ajan päästä se työnnälsi märän turpansa tontun naamaan ja rupesi hamuamaan tämän korvaa. Aatu naurahti ja hyppäsi pois. 

  

Kurkotin karsinanlaidan yli ja silitin levottomana liikehtivän vasikan karheaa selkää. Kun Aatu kantoi olkia sisälle, käännyin auttamaan ja sirottelimme ne puhtaiksi luudittuihin parsiin. Luoriin kertyneet roskat nosteltiin taikon ja lapion avulla tunkiolle.

  

Aatun kumarruttua silittämään muuripadan uunissa lempipaikallaan venyttelevää vanhaa ja entistäkin harmaampaa Emma Tuhkimoa, lähestyin häntä empien. 

- Kuule... Tiedätkö sinä, mihin se minun - tai sinunhan se oli - se turkoosikivi... Mihin se oikein joutui? Epäröin. - Kun sehän katosi enkä ole nähnyt ketään, keltä olisin voinut kysyä... Kun kaikki te tontut ja peikotkin hävisitte samalla. 

  

Tonttu vilkaisi minuun tutkivasti ja suoristi selkänsä. - Voi veikkonen, sehän on ollut jo vuosia uudella uneksijalla!

  

Sisälläni humahti ja jäseniini valahti voimattomuus. Enempiä en kysellyt. Oikeastaan en halunnutkaan tietää, kenellä kivi nyt oli. Tämä merkillinen haikeus kuitenkin yllätti, tietynlainen kipeyskin. Mustasukkaisuusko?

  Joku toinen siis kävi parhaillaan läpi samaa mitä minä olin kokenut! Mahtoiko tuo leikkiä samojen tonttujen ja peikkojenkin kanssa?

Äkkiä Aatu havahtui, huiskautti kädellään ja katosi.

  

Hilman ääni tunkeutui tietoisuuteeni ja häpsäytti hereille. Lehti repsotti vatsan päällä ja takaraivoon koski. Niskaa hieroen kompuroin alas. Emma Tuhkimo ilmestyi navetan ovelle ja seurasi minua pihalle.

  

Serkku reppasi veräjältä hengästyksissään. - Karhu on syönyt meidän Torstentoon ja Ullan isä on lähtenyt jälestämään sitä! hän huohotti ja heittäytyi lääpästyksissään nurmikolle.

  

Tömähdin hänen viereensä järkytyksestä sanattomana. Ullakin poukkasi paikalle tohkeissaan. – Olisit sinä voinut odottaa! hän paheksui Hilmalle. - Juoksin purhalta asti niin kovasti kuin pääsin kun pelotti, että se vihainen hevonen on taas jossain lähellä... Toisten vierelle istahdettuaan hän mutisi: - Vaikka kyllä minä sitä Torstentootakin pelkäsin, oli se niin äkäinen…

  

En saanut vieläkään sanaa suustani. Kaappasin vieressä nyhjäävän kissan syliini samalla pohtien, mahtoiko kyseessä olla sama karhu, jonka hämärästi oletin pienenä tavanneeni, vaikken ollutkaan ihan varma, oliko se tapahtunut unessa vaiko oikeasti, ja jonka pentujen kanssa olin leikkinyt. Ne pennutkin kyllä olisivat nyt jo isoja, olleet jo vuosikausia, joten voihan se olla jompikumpi niistäkin tai niiden pennuista…

  

Aamulla selvisi, että karhu oli tavoitettu, ammuttu ja käyty jo oikein miehissä hevosella hakemassakin. Puolilta päivin sitten kiiruhdettiin joukolla otusta katsomaan. Koskaan aikaisemmin ei monikaan ollut karhua nähnytkään, ei elävää eikä kuollutta. 

  

Rannikon pihalla rötkötti lavetin päällä iso eläin suu raollaan, kieli hampaiden välistä lerpottaen. Miehet häärivät sen ympärillä ja jotkut heistä naureskelivat sivummalla jollekin putkelle. Lapset pysyttelivät tiukasti äitiensä helmoissa. Lopulta uskaltauduin lähemmäksi. Kauhistuin eläimen suurta ruhoa. 

  Entä jos tuollainen jättiläinen metsässä vastaan tulisi? 

 

Vähitellen uskalsin vieläkin lähemmäksi, vaikka toisaalta hirvittikin - jospa se siitä yhtäkkiä kiepsahtaakin pystyyn ja läimäsee mahtavalla tassullaan… Mutta kun aikuiset vakuuttivat, että kyllä se kuollut oli, yritin vaivihkaa kohottaa käpälää, mutta eihän se toki minun voimillani änähtänytkään.

  

Astelin rantaan pesemään käsiäni ja siinä samalla miettimään elämän outoa kiertokulkua - karhu oli syönyt sonnin ja nyt ihminen söisi karhun. Se puistatti.

  Hyi olkoon! Minä sitä ainakaan en söisi.