Kerran taas alas kiitäessäni ohitseni sujahti oudonnäköinen kelkka, josta huiskutettiin ja huikattiin iloisesti.
Keitähän nuo nyt sitten olivat?
Alhaalla vastaan kävelivät tutut leikkitoverit. Vilkaisin mäen päälle varuillani. Anna naurahti. - Eiväthän ne näe meitä! Teillä oli niin mukavaa, että meidän oli ihan pakko päästä mukaan. Eikä me tässä ensimmäistä kertaa olla, sen saat uskoa... Mutta tulepa vaihteeksi meidän kyytiin. Tähän kyllä sopii. Mennään vain vähän syrjemmälle, niin eivät ne toiset tule ajatelleeksi tässä hämärässä, miten sinä alas keplottelet. Ja arvaa vaan, ovatko Rennenkin porukat lähettyvillä!
Vilkaisin ympärilleni ja aivan oikein; tuollahan Renne ja Ripsa viilettivätkin. Minua nauratti, kun Renne hihkaisi omaan jäljittelemättömään tyyliinsä: - Eikö ookki mahottoman hyvä mäki?
No, mäkihän oli hyvä, ei siinä mitään, joten nostin rinteen päällä sukseni puuta vasten ja istahdin kelkkaan tonttujen väliin. Kelkassa oli edessä kouru estämässä lumen ryöppyämistä ja reunoilla kohosivat korkeat laidat. Vauhti oli niin huimaa, että tuntui kuin olisi lennetty.
Riemuissani laskin yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes vihdoin huomasin, että rinne oli ruvennut tyhjenemään. Vain Hilla ja Taimi tollailivat eksyneen näköisinä mäen päällä. Hyvästelin nopeasti ystäväni ja juoksin sisarteni luokse.
- Missä sinä olit? Hilla sai tärinältään juuri ja juuri sanotuksi. - Minä jo ajattelin sinun katkaisseen koipesi ja makaavan tuolla jossain.
- Minä luulin, että et muistanut meitä ja menit yksin kotiin! Taimi irrotteli hampaillaan vanttuista lumimöykkyjä.
- No en kai minä teitä yksin olisi tänne jättänyt! Olisitte huutaneet, niin ei olisi tarvinnut semmosta miettiä, kivahdin sovitellen samalla suksia jalkoihini. Omatunto soimasi. - Olin tuolla sivummalla sen toisen porukan kanssa, lisäsin sitten puolihuolimattomasti.
- Niiden tonttujenko? Taimi äimisteli. - Missä ne nyt ovat? Mikset ikinä ota meitä mukaan?
- Ettehän te niitä näkisi kuitenkaan! Mennään jo, mulla on kamala nälkä, tokaisin ja lähdin hiihtämään edeltä.
Oli tullut pimeää ja äkkiä vaatteetkin rupesivat tuntumaan inhottavan märiltä. Meitä paleli ja väsytti niin, ettei millään olisi jaksanut sauvoa kotiin asti. Metsä hyökyi varjojaan ja ellei kuu olisi killottanut taivaalla, olisi kotiladunkin löytyminen ollut sattuman varassa. Onneksi kuitenkin hevostie kulki sen vieressä ja loppumatka voitiin laahustaa sitä pitkin suksia käsissä roikottaen.
Uupuneina raahustimme pirttiin, riisuimme kastuneet vaatteet uunin päälle kuivumaan ja asettauduimme ruokapöydän ääreen. Posket paloivat, hiukset hapsottivat kosteina ja sekaisina ja nenät kirnusivat.
- Äiti, Pihla oli taas niiden tonttujen kanssa ja me Hillan kans jouduttiin vähällä tulemaan kahdestaan pois, kanteli Taimi.
Äiti vilkaisi minua. - Vieläkö sinä niitä höpötyksiä jaksat jatkaa? Iso ihminen! hän hymähti ja ammensi hernekeittoa lautasille.
En sanonut mitään, mulkaisin vain vihaisesti Taimiin. Isä hakeutui ulos nostamaan suksia pystyyn, etteivät ne jäisi lumipöllyn alle.
Sukset kolahtivat seinää vasten. Kolahdus pakotti minut avaamaan silmäni. Makasin lumessa, rinteen syrjässä kasvavan kuusen oksien alla. Ympärillä vallitsi hiljaisuus, vain Hillan ja Taimin hätääntyneet kasvot leijuivat epämääräisinä vaaleina läiskinä yläpuolellani.
- Me tultiin etsimään sinua, kun kaikki muut lähtivät pois. Ajoitko sinä puuhun pahki? Hilla kyykistyi ja noukki toisen suksen puun takaa, toinen oli liipottanut jonnekin. Taimi huomasi sen takertuneen rannan pajupehkoon ja konttasi hakemaan sitä.
Vääntäydyin istualleni ja kohottauduin varovasti pystyyn. Päätä särki, taivaalla heilahteli monta kuuta ja tähdet tanssivat niin, että silmiin koski.
- Huh, minä olin muka jo kotona, mutisin. – Eiköhän mennä sitten…
Haroin käteeni molemmat sukset ja rupesin kapuamaan rinnettä ylös. Sisaret seurasivat äänettöminä. Kotimatka taittui kuun valossa suunnilleen samanlaisena kuin olin sen jo kokenutkin, sukset käsissä roikkuen ja vatsa nälkäänsä mouruten.
Puolisten jälkeen rupesivat Taimi ja Hilla leikkelemään lisää paperisia. Vellillä piirtelyn kielto oli hyvässä muistissa eivätkä he toki enää niin hassuja olisi tehneetkään, mutta eivätkö ikkunoiden pienet ruudut olleetkin juuri sopivia asuinhuoneita paperisille? Nämä olivat joko lehdistä saksittuja tai itse piirrettyjä ja leikattuja ihmisiä ja eläimiä, jotka elivät omaa elämäänsä. Milloin ne olivat seurustelunhaluisia poikamiehiä tai neitejä, milloin taas tavallisia perheitä. Ikkunaan kehittyvän kosteuden vuoksi ne pysyivät hyvin pystyssä lasin pinnalla.
Minua kiinnosti vain hotkijaansa odottava kirjapino. Niinpä heittäydyin puusänkyyn mahalleni, asetin tyynyn vatsan alle pehmikkeeksi ja syvennyin antaumuksella Kiljusen herrasväen otteluksiin. Jälleen kerran… Tilleyn valo ei kunnolla ylettynyt kirjan sivuille asti, mutta minulla oli hyvät silmät ja tuttu teksti, joten lukeminen onnistui siihen asti, kunnes isä komensi kaikki nukkumaan ja sammutti lampun. Joskus muulloin olisin esittänyt närkästyneen vastalauseeni, useammankin, mutta tällä kertaa päässä vielä surisi törmäyksen jäljiltä ja suljin kirjani nurisematta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti