Kaikesta junan kolkkeesta ja tärinästä huolimatta sain nukutuksi muutaman rauhattoman tunnin, mutta jo kauan ennen konduktöörin ovelle ilmestymistä olin taas täysissä pukeissa perille tuloa odottamassa.
Helsingin asemarakennus kohosi eteemme valtavana kolossina. Sitä ei kuitenkaan pysähdytty sen kummemmin tarkastelemaan, sillä meidät jaettiin heti ryhmiin, jotka ohjattiin eri tavarataloihin. Niissä meille ojenneltiin soviteltaviksi vaatteita, joista osa puettiin päälle välittömästi. Minäkin vetäisin lököttävät, monta numeroa liian isot hiihtohousut ja uudet monot jalkaani. Niin puettuna sitten marssin jonossa pitkin kaupunkia, vaikka olin kotoa saanut matkaa varten ihan uuden punamustaruutuisen hameen ja siihen kuuluvan sievän boleron. Hiljaa mielessäni harmitellen käärin ne pakettiin kotiin viemistä varten. En kuitenkaan uskaltanut nousta vastustamaan ylemmältä annettua ohjetta, ties vaikka olisin saanut jäädä uusista osattomaksi.
Tavarataloista siirryttiin linja-autokyydeillä makkaratehtaalle katsomaan, miten ja mistä makkaroita valmistettiin. Kävely eläinten ruhojen keskellä oli kammottavaa vaellusta, puistattavaa, jopa hätäännyttävää ja niinpä kierroksen jälkeen tarjotut lämpimät nakit jäivät ainakin minulta syömättä, sillä mielessä vilahtelivat aivan liian tuoreet muistikuvat niiden alkuperästä. Ympärillä pyörivät lehtimiehet uskoivat, että nakit olivat liian outoja syrjäkylien kasvateille, kun ne eivät maistuneet…
Kotiviemisiksi saadut pikkuiset säilykekinkut lastattiin linja-auton tavaratilaan ennen verettömämpään tehtailuun siirtymistä.
Suklaatehtaassa meno oli tyystin erilainen. Koneet sylkivät toinen toistaan houkuttelevampia herkkuja tynnyreihin ja niistä oli lupa siepata maistiaisia. Tämä tarjous sentään oli jotain! Lopulta tarjoilu jo lähes yökötti, mutta koska kourat eivät malttaneet pysytellä irti erinäisistä astioista, siirtyivät saaliit yöpymispaikassa suoraan kotituliaisten joukkoon eikä niitä tehnyt mieli enää sen enempää.
Makeisista mieluisin oli suklaapossu, jonka sisällä oli isoja, pyöreitä suklaapäällysteisiä karamellejä. Possusta särkyi sittemmin kylki, kun eräs tyttö astui vahingossa laatikkoni päälle ja se kyllä keljutti, vaikka en kehdannutkaan sanoa mitään. Vahinko mikä vahinko. Koetin vain kääriä possun paperin sisään niin hyvin kuin taisin, etteivät karamellit olisi levinneet pitkin laatikkoa.
Puolisten aikaan meidät ympäröi monilukuinen toimittajien joukko. Halusin poseerata kunnolla, joten käännyin lähimmän kuvaajan puoleen ja pysäytin lusikan suuni eteen.
- Jatka vain syömistä kaikessa rauhassa, kehotti kameramies ja hämilläni tottelin. Mistäpä olisin voinut tietää, että siinä otettiin liikkuvaa kuvaa, kun en sellaista vielä tiennyt olevan olemassakaan?
Ruokailun jälkeen majoituttiin Työväenopistolle, jonka huoneisiin oli ripoteltu kerrossänkyjä vieri viereen. Sieltä jokainen varasi vuoteen itselleen ja varastoi matkatavaransa sen alle. Sitten olikin jo kiire kuuntelemaan Kylli-tätiä, joka kuvitti tarinoitaan vieressään seisovaan telineeseen kiinnitettyihin isoihin paperiarkkeihin. Miten lumoavaa olikaan katsella hänen muutamilla taikasiveltimen vedoillaan loihtimiensa vauhdikkaiden ja ilmeikkäiden kuvien syntymistä! Kaikki, jukuripäisimmät pojatkin mukaan lukien seurasivat kertomusta hiiskahtamatta.
Myöhemmin kiertelivät tädit jututtamassa lapsia ja huomasin, miten joiltakin otettiin ylös nimiä ja osoitteita. Minäkin olisin kernaasti antanut omani, mutta en uskaltanut mennä tarjoamaan sitä, odotin vain, että joku huomaisi. Eräs ystävällinen täti kävikin kyselemässä kuulumisia, mutta kerrottuani ainoan lehmämme kuolemasta hän ei näyttänyt käsittävän tapauksen todellista merkitystä, kuunteli vain myötätuntoisen näköisenä ja siirtyi kohta toisen jututettavan luo. Kai ne kaupunkilaiset eivät osaa asettua maalaisten asemaan. Osoitetta ei kuitenkaan hänkään kysynyt.
Illalla olisi turkoosikivelle ollut taas tarvetta, sillä pahastunut mieli kaipasi lievittäjää. Uniset ajatukset loihtivat ajatuksiin äidin surulliset kasvot ja hämärästi niiden pinnalle kipusi miete, miten äidin pahaa mieltä voisi helpottaa. Käsissä kihelmöi ja vähitellen niihin tuntui muodostuvan jotain ilmaa tiheämpää, ikään kuin näkymättömät pienet pallot. Ne paisuivat paisumistaan ja niiden voima vapisutti kuumina hehkuvia käsiäni, kun niistä suitsusi jotain avaruuteen. Päälaessa kiersi viileä kehä, se luikersi otsaan, josta säteili molempiin kämmeniin muodostaen niiden kanssa eräänlaisen virtakolmion. Kolmio laajeni niin, että mahduin kokonaan sen sisään. Tyyni rauha valtasi olemukseni. Hyvin kaukaa kantautui leppoisan tuulen viuhinaa muistuttava kuiske, hämärästi tutulta kuulostava.
”Vaik´ sielu ois vanha ennestään, se joutuu silti etsimään, sillä ilman karikoita ei oivalla elämän kiemuroita eikä käsitä sen tarkoitusta……”
Väsyneesti koetin paikantaa kuiskauksen, mutta yritykseksi se jäi, sillä seuraavassa hetkessä olin jo kotirannassa.
Taas seison kalliolla sen viiltohaavaan tuijottaen. On kuin siellä kimaltelisi jotain. Sinivihreä valo heijaa, väliin se tuikkaa voimakkaan välkkeen, väliin himmenee, niin että sitä ei voi olla huomaamatta. Kurkotan, pinnistän varpaillani ja venyn. Juuri ja juuri yletyn.
Turkoosikivi! Vihdoinkin olen löytänyt turkoosikiven uudelleen!
Mutta käteni takaisin vetäistyäni huomaankin piteleväni ohutta kirjasta. Se näyttää tutulta. Vippavaaran noidan antama Tyhjä Kirjako? Miten se tänne on joutunut? Muistan varsin hyvin, miten olin peloissani perääntynyt kohtaamani olennon ulottuvilta. Mitä se olikaan sanonut? ”Tämän avustuksella tulet kulkemaan omia muistijälkiäsi pitkin ja moni asia selviää…” Olin avannut kannen uteliaana, selannut sivuja, mutta koko kirja oli osoittautunut tyhjäksi, se oli loistanut silkkaa puhdasta valkoista alusta loppuun. Olento oli selittänyt, miten muka aikanaan tulisin näkemään kaiken tarvittavan. Kun aika olisi kypsä… Miten aika kypsyy?
Nytkin kirjan kannet näyttäytyvät värittöminä ja haaliskoina eikä sen sivuilla erotu mitään kirjoitusta vieläkään.
Ja tietenkin juuri kun siihen näytti rupeavan kehkeytymään jotakin, ryösti herätys minut unestani. Pöpperöissäni kiirehdin aamupuuhiin, jotka karkottivat uneen sekoittuneet hämmentävät yönäyt. Joka tapauksessa nyt olin sentään onnistunut näkemään vähän enemmän…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti