Päiväkirjasta (jatkuu 2)

*

Keväällä kävin Hilman, Ullan ja Railin ynnä monen muun kanssa pyrkimässä sinne keskikouluun. Pääsykoetehtävät eivät olleet sen kummempia kuin mitä kevään kuluessa oli omassa koulussa harjoiteltu. Kerran eksyinkin siellä sokkeloissa, mutta eräs ystävällinen opettaja vei minut oikeaan paikkaan.

  

Eilen lähtivät Viljami, Selma ja Silja Helsinkiin. Siljan täytyy käydä näyttämässä leikattua silmäänsä lääkärille. Viljami ja Selma asettuvat asumaan Ämmänsaareen Selman isän taloon. Viljami oli saanut töitä jossakin mittausporukassa. Jos Selmakin pääsee töihin, minä menen hoitamaan Siljaa, siis piiaksi. Urho lupasi 5000 mk kuussa palkkaa. Kaikki kauhistelevat sellaisen summan antamista apulaiselle. Äitiä arveluttaa kovasti koko homma. Entä jos sattuisi jotakin? Mitä minä muka taloushommista osaan? Niin, mitähän, kun aina vain nokka kirjassa olen ollut, niinkö? Jotenkin puristaa ja tukehduttaa kun tuota ajattelenkin…

  

Samaan matkaan lähti Anjakin. Hän menee ensin Ouluun ja sieltä Kemiin. Myöhemmin hän menee pankkineiti-kurssille jonnekin Helsingin lähelle.

*

Olen muuttunut tämän puolen vuoden aikana hurjasti. Hiukseni ovat tummuneet, olen 150 cm pitkä ja painan 38 kg. Syksystä olen kasvanut 6 cm ja lihonut 6 kg. Kuka sen tietää, vaikka minusta vielä miten paksu äleytyy, kunhan aikaa kuluu? Eivätpähän sitten ainakaan hauku liian kuikeloksi, kuikkakoposeksi… ”Miksei Pihla syönyt? Onko renkipoika sitä lyönyt?” näinhän se äiti mulle loruilee joskus. No vitsiähän se on enkä sitä pahalla ajattelekaan...

  

Koulu loppui viime keskiviikkona ja nyt ollaan kesälomalla. Heti loman alkajaisiksi oli Olavi särkenyt niiden polkupyörän käyttökelvottomaksi. Oli vain kouhouksissaan ottanut vauhtia ja ajanut pyörän tahallaan päin Toivolan seinää, No, se Olavi keksii aina kaikenlaista… Välillä me kyllä tapellaan ihan käsirysyäkin, mutta sitten taas vaihdellaan kirjoja, kun ollaan molemmat kovia lukutoukkia. Olavi kyllä käy joskus salaa vintillä lukemassa minun kirjoituksiani, runoja ja kertomuksia, päiväkirjaakin, epäilen...

  

Äitienpäiville Selma lähetti minulle paketissa nailonsukat ja uudet kengät. Mukana olivat myös hänen vanhat kävelykenkänsä, joita aion kuitenkin pitää vain kotona. Hänellä on yhtä pieni jalka kuin minullakin.

  

Jaloista puheen ollen… Viljamilla on auto, Anglia ja kerran Selma halusi opetella ajamaan sitä. Minä työnnyin Siljan kanssa mukaan takapenkille. Rauhallisesti köröteltiin Salmen tiehaaraan. Siinä Viljami hoputti: ”Käännä, käännä! Sitä pitää vääntää reilusti…” No, Selma hätääntyi ja auto ajautui suoraan risteyksessä vastapäiseen ojaan. Onneksi se kävi ihan hitaasti eikä tapahtunut muuta kuin että auto pysähtyi raviin emmekä saaneet sitä pois, joten Viljami lähti hakemaan traktoria avuksi ja me muut lähdettiin käppäsemään kotia kohti. Silja ei tietenkään jaksanut kävellä, pikkuraasu, joten otin hänet syliini ja kannoin koko matkan. Olin paljasjaloin, niitä paleli ja pakotti, mutta tiesin, että minunhan se lapsi oli  huolehdittava kotiin, sillä Selma oli liian järkyttynyt hoksatakseen asiaa enkä minäkään säälistä kehdannut huomauttaa. Aika rätti olin, kun kotiin päästiin! Jalat sinipunaisina, kivien kolhimina…

*

Äiti ompeli taas lapsilisärahoilla ostetusta kankaasta meille kolmelle uudet mekot, joten oman koulun viimeinen juhla (minun osaltani) sai oikeat sille kuuluvat raamit. Mistäkö tiedän, että se oli viimeinen? No, tiedänpä vain, sillä Vappu kävi juuri Pyykkösestä palatessaan kertomassa pääsykokeen tuloksista.

  

Minä en meinannut millään pysyä nahoissani - nyt ehkä minäkin saan lukea ihan luvan kanssa… Kiitos, Taivaan Isä! Sinulla on siis Suunnitelma minua varten? Ehkä pääsen vielä joskus pois tästä köyhyydestä ja pystyn auttamaan kotiväkeäni! 

Päiväkirjasta (jatkuu)

*

USVANOITA

Sataa, sataa…

Yö heittää huntuaan.

Mietteisiinsä, syviin, vaipunut

mies harhaa,

uupunut.

Häilyen takaa auteren

käy usvanoidan tie.

Se kietoo viittaan hämyiseen,

luo pilvilinnain vie.

Pois unohtuu,

pois katoaa

maailma kavala.

On usvanoidan linnassa

tuntoja rikkaita.

Sarastus noidan karkottaa,

jää jälkeen viitan usva.

Lumous häipyy, hajoaa,

räjähtää rinnan tuska.

Käy riemuin linnut laulamaan,

heläjää metsän urut.

Ei suostu korva kuulemaan,

ei laannu sielun surut.

Hiljalleen hiipii unohdus,

ei itke enää kaipaus.

Varoen kuiskii ikuisuus,

helähtää hiljaisuus.

En tiedä, miksi loppu meni noin, mutta kun minun mielestäni runossakin pitää olla jokin tarina ja juuri siksi tuosta noin pitkä tulikin. Sanat ovat niin ihania ja niillä on niin mukava leikitellä. Ajatellaanpa vaikka heläjää, urut, tuska räjähtää, ikuisuus, unohdus, auer jne. Miten sitten hiljaisuus voi helähtää, kun eikö silloin pitäisi olla ihan äänetöntä? Tuntui vain tuohon sopivan, sillä ajattelin, että se hiljaisuus tulee niin äkkiä, että on kuin se helähtäisi merkiksi, että on niin äänetöntä, että se melkein soi korvissa. 

19. PÄIVÄKIRJASTA

Kumisaranat lonksauttivat oven kiinni napakasti. Istahdin hirren korkuisen ikkunan eteen. Sen kieroon vasaroitujen naulojen avulla kiinnitetyn ruudun takana pörräsi lukematon määrä ötököitä. Niitä pakkautui sisällekin; eihän navetan ylisille kyhätty kömmä nyt niin tiivis ollut, joten kaikistellen siellä ei voinut kauaa viipyä.

  

Päiväkirjan harmaa selkämys pilkisti vanhan maton alta. Tartuin siihen kiireesti.

  Oliko se unohtunut siihen vai oliko joku löytänyt piilon ja lukenut?

Mitä kaikkea siihen olikaan tullut tuherrettua?

Arvaahan, Päikkärini, mitä hassua Hilla ja Kaisu tekivät viikolla, kun alakoulun opettaja lähetti heidät kauppaan asioilleen. Ostokset olivat vähäiset, mutta niiden joukossa rapisi karamellipussi, jota tytöt arvelivat kaupassakäyntipalkakseen ja niinpä ne hyväkkäät avasivat pussin ja söivät herkut suihinsa. Kun opettaja sitten tiukkasi, mihin pussi oli jäänyt, ystävykset kertoivat nauttineensa jo palkkansa, että kiitosta vain. Opettaja meni ensin sanattomaksi ja puuskahti sitten, että itselleen hän ne oli tilannut, tytöt olisivat kenties saaneet muutaman tuontipalkakseen… Hih hii! 

Sain laskukokeista kahdeksikon, toivottavasti tulee todistukseenkin se sama...

*

Opettaja oli tänään hammaslääkärissä ja me saatiin Ullan kanssa pitää maantiedon tunti. Kuulusteltiin kartta-juttuja ja pantiin kyselymylly kiertämään. Lopuksi leikittiin vettä kengässä. Kyllä meistä vielä opettajia tulee!

  

Sataa räntää tai oikeastaan se on vettä ja sitä tulee niin, että lasi ropisee. Ulla ei voi nyt tullakaan meille  kinkkaamaan. Kävelimme kahdestaan koulusta ja koska Hilma ei lähtenyt mukaan, lupasi Ulla armollisesti leikkiä kanssani, mutta nyt siis sade kuitenkin pilasi senkin! Harmittaa vielä yks toinenkin juttu, jonka haluaisin painaa unholaan ikiajoiksi, mutta omatunto muistuttaa ja jankkaa siitä jatkuvasti. Ullalla oli nimittäin koulussa pyörä mukanaan ja meidän pihalla hyppäsin kouhottaessani sen tarakalle, mutta tietysti kissansilmä ehätti polveni eteen ja särkyi. Olin ihan kauhuissani, että mitähän se isä sanoo! Rahaa menee… Ja mitä Ullan isä sanoo? Hädissäni vannotin Ullaa, ettei hän kertoisi minun särkeneen sitä. Ulla lupasi, mutta tiedänhän minä, ettei hän voi pitää lupausta. Isä ja äiti ihmettelevät, mikä minun on. Asia painaa kamalasti!

Niin, muistin paljon myöhemmin tunnustaneeni tuon pyöräjutun ja Ullakin oli kertonut vanhemmilleen. Nämä eivät kuitenkaan olleet vaatineet korvauksia, sillä kylläpä he tiesivät, että mistä perheeni nekin rahat olisi näpännyt…

Luin Runotyttö- sarjan kirjoja. Siinä Emilia kirjoittaa juttuja ja runoja päiväkirjaansa ja päätin, että minäkin teen niin. Kirjoitin juuri sadun ilkeästä peikosta, joka saatiin parantamaan tapansa peikkokansan yhteisellä tuella. Juuri tuollainen ilkeä peikko tunnen joskus itsekin olevani, vaikkeivät tuntemani peikot ole sellaisia olleetkaan. Toivon vain, että joku pelastaisi minutkin siitä pahuudesta! 

Sitten kokeilin runoilua ja kirjoitin aamusäteestä. Ei siitä oikein kelvollista tullut, mutta kelvannee harjoittelukappaleeksi. Miten muka aamusäteeltä voi pyytää ”tassua”? Sanoisinko, että se on ihan hassua… HAH! 

*

Oltiin voimistelutunnilla metsässä. Leikittiin koiraa ja jänistä. Kun tultiin koululle, työnsi opettaja Hilman, Ullan ja minut kiusallaan tienposkeen ja lähti sitten juoksemaan hurjaa vauhtia pakoon. Ei me saatu kiinni vaikka tukka suorana perässä viiletettiin. Kun hän sitten oli menossa asuntolan puolelle, yritettiin kaataa hänet kumoon, mutta se oli meille liian iso urakka. Ei kaatunut. Luonnontiedon tunnilla kerrottiin kaskuja…

  

Pyrin oppikouluun ja toivon hartaasti pääseväni sinne. Anja lupasi ostaa minulle polkupyörän, jos pääsen. Millähän rahoilla? Ennemmin ottaisin hevosen, mutta siitä ei kannata enää edes puhua. Salainen unelmani on ratsastaa kouluun tuulessa liehuvin hiuksin, vierellämme loikkii Lassie, joka iloisesti syöksähtelee oravien perään, mutta palaa aina tottelevaisesti rinnallemme. Sidon ratsuni kiinni koulun aidan taakse, jätän sen verran köyttä vapaaksi, että se yltää syömään ruohoa ja uskollinen Lassie painautuu maahan siihen lähelle, vartioimaan. Siinä ne molemmat odottavat minua ja kun iltapäivällä pääsen vapaaksi, juoksee Lassie vastaani innoissaan ja hevoseni hirnahtaa silkasta riemusta minut nähdessään. Sitten ravaamme kotiin, talutan ratsuni talliin, pyyhin sen kuivaksi heinätupolla, harjaan, syötän ja juotan. Lassie seuraa kintereilläni sisälle, syötän senkin ja sitten se laskeutuu lattialle penkin viereen läksyjen tekoajaksi…