Silmät lupsahtelevat, raukeus valtaa jäsenet, luen ihan outoja sanoja, sanoja, joita ei enää näy, kun ravistan päätäni ja tarkennan katsetta. Silloin kirjan oikeat sanat palaavat. Mutta sitten luen taas jostain Pentistä…
”Pentti kopauttaa varovasti lipasta, kääntää sen alla olevaa salavipua ja avaa kannen. Sinivihreä valo ryöpsähtää lippaasta ja poika koskettaa kiveä hellin käsin…” Henkäisen. Turkoosikivi, minun turkoosikiveni! Tuolla pojallako se on nyt? Nyt sanat eivät ole enää sanoja, elän niissä. Kumarrun pojan puoleen.
- Oi, saanko pitää sitä hetken? pyydän hiljaa.
Poika nostaa katseensa ja hymyilee. – Tietysti, olihan se sinunkin.
Kiihtymyksestä vapisten tartun kiveen. Sen säteily häipyy ja se on jälleen ihan tavallinen kivi. Pettyneenä luovutan sen pojalle. Silloin sen säihke palaa.
Poika virnistää. – Se ei vaikuta enää sinuun, kuten varmaan muistat. Hän hymyilee anteeksipyytävästi. – Tämän avulla kuitenkin löysin sinut. Minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin ajatella kivi kädessä sen edellistä käyttäjää ja niin se toi minut tänne.
Hän rykäisee. - Minä olen Pentti.
Mutisen nimeni vaisusti. Kysyn: - Missä sinä asut?
- Ihan lähellä, ajatuksen päässä. Tule. Sulje silmäsi. Hän ojentaa kätensä ja konemaisesti tartun siihen.
- Missä sinä olet ollut? motkottaa kiukkuinen ääni. – Ja kuka tuo on?
Tuijotan edessäni hyppivää kääpiötä. Se kai se on, koska on niin pieni eikä tontultakaan näytä. Vetäydyn varovaisesti taaksepäin, mutta Pentti puristaa tiukasti kädestäni.
- Älä välitä, tuo on Jasperi. Sen tehtävänä on kuulemma huolehtia minusta ja kun kerrankin pääsin livahtamaan sen silmien alta, niin se pursuaa kiukkua. Mutta ei se pure, ei ole ainakaan tähän mennessä purrut.
Pentti kumartuu Jasperin puoleen. - Rauhoitu. Kävin vain tervehtimässä turkoosikiven edellistä haltijaa, tätä tyttöä tässä. Saanko esitellä: Pihla - Jasperi. Jasperi - Pihla.
Kääpiö nyökkää äreänä ja pyörittää sormillaan partaansa kiehkuroille. Niiata töksäytän. Astun vielä askeleen taaksepäin.
- Ja nyt mennään, tule! Pentti ilmoittaa ja vetäisee mukaansa. Kääpiö käännähtää kiukkuisesti kannoillaan ja seuraa.
Rinne, jota nousemme, näyttää kumman tutulta, erilaiselta tosin, mutta tutulta. Aittoja on ripoteltu pitkin mäkeä ja suuren pihan laidassa kohoaa tuohikattoinen päärakennus, navetta ja talli pihan vastakkaisella puolella. Pelloilla hyörii ihmisiä vanhanaikaisissa vaatteissa.
Pentti vetää minut sisälle suureen porstuaan, jossa on kaksi ovea vastakkaisilla seinillä. Hän avaa vasemmanpuoleisen oven ja kurkkaa sinne. Minäkin kurkistan hänen olkapäänsä yli. Näen ison pirtin, josta vie ovi kahteen kamariin. Toisesta kamarista kuuluu hetken vauvan kitinää, mutta se loppuu kohta.
- Tässä talossa asuu kaksi perhettä, vain porstua erottaa ne toisistaan. Tällä puolella asuvat Juntuset, tuolla toisella Kelat, Pentti selittää.
- Ei mennä, ettei vauva herää, kuiskaan. Pentti sulkee oven.
Hän siirtyy toisen oven luokse ja työntyy siitä sisälle. Hellan ääressä seisoo vanha nainen. Tämä ei näytä huomaavan tulijoita, työntää vain isoa risukimppua hellan uuniin. Ne syttyvät rätisten palamaan. Hellassa kohisee ja räpsii. Nainen siirtyy touhuamaan kattiloiden pariin ja palaamme kartanolle.
Äkkiä pellolta juoksee pitkähameinen nainen käsillään kauhistuneena viittoen.
- Katto on tulessa! Hän vääntelee esiliinansa helmaa. - Eikö se kukaan kuule? Tuli on irti!
Ihmisiä ryntää paikalle, sisätiloissa olleet jouduttautuvat ulos. Muodostetaan vesiketjuja järvestä, sitten huomataan, että suopelloltakin tupruaa savua. Kipinät ovat lennähtäneet sinnekin.
Hätääntynyt pikkutyttö juoksee äitinsä luokse. - Olja palaa! Olja palaa!
Henkäisen syvään, sillä minäkin olen muistanut vauvan, mutten tiedä, onko joku jo hakenut sen. Minulla vain ei ole sananvaltaa tapahtumiin, olenhan pelkkä sivustaseuraaja.
Oljan äiti syöksähtää salamana pirttiin ja tuo kätkyessään rauhallisesti nukkuvan vauvan ulos. Hän on luullut palvelijoiden tuoneen lapsen tullessaan. Minä huoahdan helpottuneena.
Kohta lähes koko niemi on liekkien vallassa. Se palaa kuin kokkotuli. Kaikki piharakennukset menevät sen siliän tien, vain aitat rinteellä pelastuvat, kun ne sattuvat olemaan tuulen alla.
Kauhistelemme tapahtumia rantapellolla olleen aitan suojista. Kääpiö ärisee ja hyppii. – Eikö ne ikinä opi? Ihmiset!
- Niemi ja kokko. Kokkoniemi, sanoo Pentti äänessään usvaa. – Nyt minä ymmärrän… Siksi siis tätä niemeä sanotaan Kokkoniemeksi, kun se paloi kuin kokko.
– Siitäkö se johtuu? käännyn katselemaan viimeisten sammuttajien lopputyöskentelyä. – Kokkoniemi, sanon minäkin, unelmoiden. – Minun Kokkoniemeni!
Havahduttuani olin yhä tuntevinani savun tuoksun ja kuulevinani tulen raivoisan rätinän. Äiti oli joskus kertonut kotikylän ensimmäisen ja siihen aikaan ainoan talon palamisesta, jolloin koko niemi oli ollut samalla vaarassa. Olinko nyt päässyt näkemään sen? Oliko kirja vienyt minut aikaan, jolloin äitikään ei ollut vielä syntynyt?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti