Markus-setä, Tarva ja PP (jatkuu)

Sunnuntaina olimme mukana radion Aamukahvi-lähetyksessä. Siinä eräs Liisa-niminen tyttö pääsi Tarvan kanssa juttelemaan ja sehän sapetti niin vietävästi! Varsinkin myöhemmin kismitti vielä enemmän, kun sain tietää kotiväen kuunnelleen lähetystä. Olisihan ollut kerrassaan mahtavaa lähettää heille terveisiä radion välityksellä! Tosin saimmehan me laulaa yhdessä eetteriin Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, joten jonkinlainen viesti sentään lähti, laiha lohtu sekin…

  
Sieluni silmin näin perheeni istumassa korkealle seinälle sijoitetun radion alla koettaen erottaa ääneni 99:n muun äänen joukosta. Kovasti kyllä lauloinkin, liekö sitten sen kummemmin niin kauas kuulunut.

  
Seuraavaksi mentiin kirkkoon. Sen nimi oli kuulemma ihan vasta muutettu Tuomiokirkoksi, vaikka siitä yhä moni käytti nimitystä Suurkirkko. Miten avaraa ja valoisaa siellä olikaan! Valtava kruunukynttelikkö riippui katosta, koristeelliset urut pauhasivat uljaasti ja pyöreän saarnatuolin yläpuolelle oli rakennettu niin ikään pyöreä katos, kuin kruunuksi. Papin kruunuksi… Ihastelin myös alttarin molemmin puolin sijoitettuja enkelipatsaita ja lähetin niille mielessäni tervehdyksen omalta enkeliltäni, Nelliltä. Kun etäännytin katseeni, voin miltei nähdä Nellin itsensä siellä terveisiä viemässä.

  
Suurkirkossa käynnin jälkeen meidät hujautettiin takseilla televisiostudioon, jossa tutustuttiin vihdoinkin PP:hen, palapelipossuun.

- Ihan tavallinen sikahan tuo on, erotin hienoisen pettymyksen häivähdyksen erään lapsen huomautuksessa possun kylkeä rapsutellessamme.

  
Tietysti se on tavallinen sika. Erikoista siinä on vain se, että sen ansiosta mekin nyt tänne päästiin! vastasin mielessäni ja taputin lohduttavasti possun paksua niskaa. Ressuparka, ajattelin myötätuntoisesti.

  
Studiossa jokainen sai valita sattumanvaraisen pahvilaatikon koko seinän täyttävästä hyllyköstä. Pakettiini hätäisesti kurkistaessani löysin siitä kirjoja, vaatteita, makeisia ja leluja. Osa tavaroista oli aikaisemmin kuulunut joillekin toisille lapsille, jotka nyt olivat luopuneet niistä meidän vuoksemme.

  
Sain Lisen ja Lotten salaisuus- sekä Pikku Lordi -nimiset kirjat, joissa komeilivat edellisten omistajien nimet. Etenkin Pikku Lordista tuli myöhemmin erityissuosikkini, jonka jaksoin lukea aina uudelleen ja uudelleen, sillä hellämielinen pikkupoika raivasi kerralla tiensä sydämeeni.

  
Sitten näin jotain uskomatonta.

  Voiko tuo olla oikea neekerinukke?

- Katsokaa! huudahdin Seijalle, Maijalle ja Siskolle, jotka tarkastelivat omia pakettejaan siinä lähellä. - Oiskohan tämä suklaata?

  
Tytöt näyttivät epäileviltä.

- Kokeilenko? kysyin. 


  Näyttäisinköhän naurettavalta?

- No jos et muuten usko... Sittenhän sen tiedät, Seija naurahti.

  
Puraisin tumman nuken ukkovarpaasta ensin ihan varovasti, sitten jo vähän ronskimmin, mutta varvas ei ollut moksiskaan, joten nukkehan se oli ja päätin antaa sen vihreine makuupusseineen Siljalle.

  
Studiosta siirryttiin edelleen taksikyydeillä presidentin linnaan. Esittelykierroksen jälkeen käsiimme lykättiin makeispussit ja omenat ja vietiin katsomaan elokuvaa Prinsessa Ruususesta. Se oli ensimmäinen oikea elokuvani, vieläpä äärettömän ihana sellainen. Rainoja oli joskus koulussakin näytetty, mutta oikeaa elokuvaa ei milloinkaan. Varsinkin prinsessan kasvot piirtyivät mieleen lähtemättömästi, sillä niin suloisen näköistä ihmistä en ollut ikinä ennen nähnyt!

  
Herra Presidentti itse oli kylläkin matkoilla, joten häntä ei nähty ja se tuotti tietenkin hienoisen pettymyksen, sillä miten hienoa olisikaan ollut joskus myöhemmin mainita muka noin vain ohimennen, että onhan se  Urho Kekkonenkin nähty... Linnassaan... Ilmielävänä! 

  
Loppupäivästä kaartelimme Finnairin koneella tuulisen Helsingin yläpuolella. Pilvet olivat todellakin kuin pumpulia ja talot näyttivät tulitikkurasioilta, aivan kuten joku oli tiennyt etukäteen valistaakin. Minusta liitely niin mahdottoman korkealla oli häkellyttävää. Aikaisemmat lentokokemuksenihan kun rajoittuivat muutamaan unenomaiseen tuokioon puiden latvojen yläpuolella… 

7. MARKUS-SETÄ, TARVA JA PALAPELIPOSSU

Aamusten jälkeen kätteli Postisäästöpankissa johtaja Aura jokaisen lapsen sekä antoi samalla kullekin punaisen lompakon tuhannen markan setelin kera. Miten rikkaaksi itseni tunsinkaan! Koskaan aikaisemmin ei pussissani moista summaa ollut näkynyt ja tokkopa vähään aikaan näkyisikään.

Pankista siirryttiin satamaan, jossa kapteeni ja perämies esittelivät höyrylaivaa, minkä jälkeen rintaan kiinnitettiin valkoinen ruorikoru, jossa komeili isoin kirjaimin laivan nimi, S/S. ARIADNE.

  

Kaikki uudet asiat täyttivät aivot vähitellen piripintaan eivätkä ne jaksaneet loputtomasti pysytellä vastaanottavaisella mielellä. Niinpä seurasin lopulta koneellisesti toisten jäljessä, osaamatta enää sen suuremmin kiinnostua jäätelöstäkään, jota satamasta päästyä tarjottiin. Totesin vain lakonisesti, että hyvää oli.

  

Illalla Messuhallissa järjestetyssä lastenjuhlassa oli vieraana eläkepäiviään viettävä Markus-setä, joka muun ohjelman lomassa haastatteli Hyrynsalmelta matkanneita Elviä ja Perttiä, kyseli heiltä matkan tuntemuksista ja siitä, miten pääkaupunki poikkesi kotioloista. 

- Kertoisitteko meille vielä, mikä teitä täällä pääkaupungissa kaikkein eniten kummastuttaa? hän kysäisi lapsilta esittelyjen jälkeen.

  

Elvi ja Pertti miettivät. Sitten Pertti rohkaisi mielensä. Hän vastasi reippaasti oudoksuvansa valojen määrää ja kirkkautta. 

  

Markus-setä nyökytteli. - Ja nyt on vielä nuo jouluvalot kaduilla lisäämässä sitä valomäärää, hän täydensi. - Siellä sinun kotonasi ei ole sähköjäkään, mikäli oikein olen ymmärtänyt? Miten lie sitten sen puhelimen kanssa? Sitäkään ei vielä sielläpäin taida joka mökissä olla.

  

Pertti pudisti päätään. - Ei ole sähkölamppuja... Lähin puhelin on seitsemän kilometrin päässä…

Setä kääntyi Elvin puoleen. - Entä mikä sinua ihmetyttää, tyttöseni?

- Minusta on niin outoa kun autoja on ihan kamalasti, tyttö paljasti.

- Niin, kyllähän täällä varmaan on paljon enemmän liikennettä mitä siellä kotipuolessa... Oudoltahan sen täytyy tuntua, Markus-setä myönteli ja rupesi sitten jutustelemaan leppoisasti lastenohjelmista tutuksi tulleeseen tyyliinsä. Viimein, kun joululahjoista tuli puhe, mainitsi hän ainakin kolme lahjaa, jotka jokainen, lapsikin, voi antaa lähimmäisilleen, vaikka ei sitten mitään muuta annettavaa olisikaan. Ne olivat ystävällisyys, hyvä hymy ja kohtelias käytös. Siihen minunkin oli helppo yhtyä täysin sydämin, vaikka tiesinkin, että minusta itsestäni nuo mainitut asiat olivat joskus hyvinkin kaukana...

  

Kun setä vielä lopuksi esitti toivomuksenaan, ettei Tarva vain ilmoittaisi hänelle, miten nimikkopossu PP:n päiville kävisi näin joulun alla, hörähti yleisö nauruun. En voinut käsittää, miten se voikin nauraa sellaiselle asialle. Säälitti jo valmiiksi possuparka, jota meidän oli seuraavana päivänä määrä käydä tervehtimässä ja jonka päivät mitä ilmeisimmin olivat luetut.

  

Juhlan lopuksi Tarva ojensi reissussa mukana olleelle kirkkoherra Kaukolle presidentin lahjan jollekin tuntemattomalle rajaseudun lapselle annettavaksi. Mitä siinä oli ja kuka sen sai, sitä en varmaan ikinä saisi tietää, mutta sehän olikin osoitettu nimenomaan tuntemattomalle rajaseudun lapselle…