Hän puikkasi kätensä käteeni ja siinä samassa oltiin pihalla kottikärryjen luona. Hain eteisestä saavin pohjalle tyhjän sangon ja kaksoset hyppäsivät kärryjen laidoille vakuuttaen, etten tuntisi heidän painoaan missään. Enkä tuntenutkaan, sillä heidän iloinen rupattelunsa ja vilkas liikehtimisensä veivät kaiken huomioni.
Täytimme saavin lähes piripintaan, mitä yksin en olisi koskaan uskaltanut tehdä. Epäilinkin jaksamistani, mutta tontut vakuuttivat auttavansa ja kevyesti kärryt junnasivatkin polun möykkeliköissä. Kotia lähestyessämme näimme äidin ilmestyvän pihalle laskisanko kädessään. Tontut totesivat, että minun olisi nyt pärjättävä loppumatka itsekseni.
- Äitisi pyörtyisi, jos sattuisi hoksaamaan, millä vauhdilla sinä sitä vesisaavia lennätät. Me tarkkaillaan täältä ja tullaan kyllä tarvittaessa apuun, he ilmoittivat ja olivat hetkessä tiessään.
Poks. Havahduin. Onneksi… Puuh… Niin, vedestä se äiti oli muuten jotain maininnutkin. Pitää lähteä, kohtahan se syöntikin on.
Venyttelin ja vanuttelin. Oho, jäsenet eivät tuntuneet enää yhtään kipeiltä. Sitä se voimakivi tekee! hymähdin, nousin riuskasti heinäkasan päältä ja lähdin kotiin. Loput heinistä siirtyisivät huomenna latoon. Jospa kävisi niin hyvä tuuri, ettei sataisi.
Kotipihalta nappasin kottikärryt ja porstuasta saavin sankoineen. Päästyäni hetteelle ammensin saavin puolilleen ja lähdin kamppailemaan takaisin. Kärryjä oli hankala saada keinotelluiksi puunjuurten yli ilman vauhtia. Ja millä voimilla sitä vauhtia olisin ottanutkaan? Olisivat ne tytöt kyllä voineet ihan oikeastikin auttaa! Mitä hyötyä niistä muka unessa on? jupisin.
Onneksi matkaa oli jäljellä enää vähän. Vesi huljahteli saavin reunojen yli, vaikka sanko oli sen sisällä läikkymistä hillitsemässä, ja perille päästyä jäljellä oli enää puolet alkuperäisestä vesimäärästä. Työnsin kärryt puuskuttaen ja jalat täristen portaiden viereen.
Äiti osui siihen tunkiolta palatessaan ja puhkesi moitteisiin. – Mitä sinä sillai reuhot? Reväsinhän siinä irtoaa ja säret vielä selkäsikin, hän varoitti, mutta en vastannut, kömmin vain kankein koivin sisälle ja jätin äidin täyttämään eteisen sankoja.
Syötyäni heittäydyin pirtin peräpenkille. Hilla oli tiskausvuorossa ja Taimi lakaisi lattiaa. Minulla itselläni oli lupa levätä nyt. Äskeinen ponnistus vapisutti jäseniä yhä. Äiti istahti puusohvalle ja laittoi kahvimyllyn rouskuttamaan papuja.
- Äiti, onko tämä työtä? kuului Taimin suusta äkkiä. Hän kyllä tiesi, miten työntekoa arvostettiin ja toivoi kuulevansa, kuinka tärkeä hänenkin kortensa tässä keossa olisi. Pitkävartinen harja lopetti liikkeensä ja Hillankin käsi hidastui kesken lautasen huuhtelun.
Äidin myöntävä ynähdys kirvoitti töikköjen sisarusten kädet innokkaaseen liikkeeseen ja ilmoille virisi tyytyväinen laulunhyrinä. Suuni vetäytyi väkiselläkin hymyyn. Mutta väsymys liimasi jäsenet tiiviisti penkkiin sekä muurasi silmäluomet kiinni ja urvahdin uneen, josta vasta iltakahvin tuoksu veti takaisin.
Kahvin jälkeen vetäydyin Viljamin rakentaman vinttihuoneen kätköihin ja pistin veljen kyhäämän grammarin soittamaan Säkkijärven polkkaa. Narun päässä painona roikkuva tiili vajosi kiihtyvällä vauhdilla alas pyörittäen levyalustaa niin, että loppu muuttui yhdeksi ja samaksi vikinäksi. Rittiri rii rittiri rii rittiri rittiri rittiri rii rittiri rii rittiririirittiririttiririttiririi… kitisi grammari ja työlääntyneenä jätin soitot sikseen. On minulla vielä joskus kyllä oikea rammarikin, päätin siirtyessäni sänkyyn Orm Punaisen kanssa.
Vasta kun päivänvalo hiipui niin, etten yhtään kirjainta enää erottanut, raaskin pistää kirjan sivuun ja sukeltaa Nukku-Matin perässä unipilveen.
Unessa seison kalliolla ja tuijotan sen viiltohaavaan. On kuin siellä kimaltelisi jotain. Sinivihreä valo heijaa, väliin se tuikkaa voimakkaan välkkeen, väliin himmenee, niin että sitä ei voi olla huomaamatta. Kurotan, pinnistän varpaillani ja venyn. Juuri ja juuri yletyn. Turkoosikivi! Vihdoinkin olen löytänyt turkoosikiven uudelleen!
- Ei! parahdin, kun kivi peittyi kalliosta kohoavaan usvaan. Pettyneenä havahduin, karistin houreet silmistäni ja mielestäni sekä käänsin kylkeä.
Kivihän oli kadonnut ikuisiksi ajoiksi. Mikäli sitä nyt koskaan oli ollutkaan…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti