8. KOTIIN

Illalla, junan lähdön aikoihin ilmestyi asemalle suuri joukko saattajia, Tarva etunenässä. Vilkutettiin puolin ja toisin ja äkkiä oltiinkin matkaamassa kotia kohti.

Jotkut tytöistä olivat ystävystyneet niin, että eron lähetessä he roikkuivat itkien toistensa kaulassa ja kirjoittelivat osoitteita muistiin. Minusta se itku  nyt ainakin lipsahti vähän liioittelun puolelle, sillä tokkopa muutamassa päivässä kovinkaan lujaa ystävyyttä pystyi syntymään...

  

Olinhan toki itsekin, aikamoinen räpättäjä kun olen, solminut runsaasti uusia tuttavuuksia, mutta vain Seijan, Maijan ja Siskon kanssa vaihdettiin osoitteita. Heitä voisi joskus myöhemmin onnistua jopa näkemäänkin, lähiseudun asukkeja kun olivat.

  

Yö nukuttiin jotenkuten, vaikka jännitys kotiin pääsystä jo vatsaa nipistelikin, mutta Juntusrannassa meitä sitten odottikin yllätys: Peraa ja minua ei oltukaan vastassa! Ja koska Kokkoniemessä ei ollut puhelinta, ei sinne voitu soittaakaan. Niinpä matkan valvojat lastasivat tavaramme suksineen ja kinkkuineen kaupan lattialle ja jättivät meidät Osulaan odottamaan ja jatkoivat loppujen retkeläisten kanssa eteenpäin.

  

Odotettiin ja odotettiin. Hämärä rupesi kutomaan verkkojaan ja kuu kipsautti itsensä taivaanrantaan. Hakijoita ei vain näkynyt. Onnettomina katselimme toisiamme. Mitä nyt? Viimein kauppias ehdotti, että jäisimme yöksi heidän suureen pirttiinsä, sillä siellähän yöpyi pitkämatkalaisia useinkin. Meillä oli kuitenkin jo kova hinku kotiin ja lopulta päätimme lähteä tai­valtamaan jalan. Matkatavarat jätettiin Osulaan, josta ne myöhemmin voisi hakea hevosella.

  

Myymälänhoitaja koetti vielä estellä, mutta olimme itsepäisiä ja pitkä mies jäi huolestuneena katsomaan jälkeemme.

  

Tarvoimme vai­tonaisina kuun valaisemaa hevostietä, joka pysytteli pääosin järven selällä. Väliin se poikkesi maihin ja ohitti taloja, joiden ikkunoista paistoivat kaasu- ja öljylamppujen valot. Kuu heitteli varjojaan puiden vierille, jää ulisi kaukaisuudessa ja väliin tuntui kuin jokin muukin olisi ulissut, mutta jostain syystä tunnelma ei ollut yhtään pelottava. Minulla oli tunne kuin oma suojelusenkelini olisi kulkenut vierellä, astellut ihan siinä lähellä ja hiljaa rupesin hyräilemään rakastamaani lastenlaulua.

  ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt´ ihana enkeli kotihin vie…”

Siinä taivalta taittaessamme kertailimme reissun tapahtumia ja vertailimme kokemaamme. Pohdimme, voisikohan se minua muistuttava tyttö olla jotain sukua. Outoa olisi, ellei, sillä tyttö oli niin paljon samaa näköä, että matkanjohtajamme sotki meidät yhtenään, laulatti vuoronperään… Helsingin liikenne, ihmispaljous ja hälinä ei miellyttänyt meitä kumpaakaan ja Pera totesikin lopuksi, että olisi ihan kamalaa asua sellaisessa kiireessä ja metelissä ja siihen oli minunkin helppo yhtyä.

  

Jo kaukaa järvelle tuikkivat Kokkoniemestä Tilley-lamppujen valot. Pera jäi taas sukulaisiinsa yöksi, koska omaan kotiinsa hänellä olisi ollut vielä pitkästi toistakymmentä kilometriä. Minä jatkoin kuutamoista matkaani yksin ja pölähdin yllättäen kauhistuneen kotiväen eteen. Kauhistuneen siksi, koska seudulla oli hiljattain nähty susia ja koska kukaan ei ollut ennakkoon ilmoittanut tulostamme, niin että joku olisi voinut hakea meidät. Tarkkaa tulopäiväähän ei ainakaan heille oltu annettu. Kovasti kummasteltiin sitäkin, miten aikuiset olivat päästäneetkin keskenkasvuiset keskenään sel­laiselle matkalle yön selkään. Kuka olisi kantanut vastuun, jos jotain olisi sattunut?

  

Minusta oli kuitenkin nyt tärkeintä vain se, että olin päässyt onnellisesti kotiin kertomaan kai­kesta ihmeellisestä vanhemmille ja sisaruksille, mistään muusta en välittänyt. Kun kerran mitään ei ollut sattunut, niin ei ollut sattunut ja sillä sipuli. Ja miksi olisi sattunutkaan? Minullahan oli aina oma enkeli mukanani!