13. PÄIVÄKIRJASTA

Kun annoin lauantaina äidille opettajan lähettämän kirjeen, hän huokaisi. ”Mitähän sinä tällä kertaa olet tehnyt?” Pudistin päätäni ja jäin odottamaan.


Lapun luettuaan hän antoi sen isälle ja näytti ihan siltä kuin ne olisivat olleet mielissään. Opettaja oli pyytänyt heitä lähettämään minut keskikoulun pääsykokeisiin, koska olin muka edistynyt koulussa niin hyvin. Tuijotin isää jännittyneenä, sillä hänhän ei ole oikein ollut koulunkäynnin kannalla, kun raha ei riitä muutenkaan. Tärkeintä olisi vain päästä töihin mahdollisimman pian. Onneksi keskikoulun yhteydessäkin olisi asuntola, jossa saisi asua ilmaiseksi, niin että rahaa menisi vain kyytimaksuihin.

”No, katotaan nyt”, tuumasi isä ja se sai minut lähes sekoamaan. Katotaan nyt oli melkein sama kuin lupa, yleensähän se on merkinnyt myönteistä päätöstä. Nyt saan minäkin siis koulun jälkeen lisäopetusta toisten pyrkijöiden kanssa!!!

  

Yksi iso mutta asiassa on: jos pääsen keskikouluun, niin miten siellä tämän koti-ikävän kanssa pärjään? Sieltä kun ei niin vain tullakaan joka viikonlopuksi kotiin! 

  

Silja lähti Helsinkiin silmälääkäriin äitinsä kanssa ja joutui siellä silmäleikkaukseen. Viljami kertoi Selman kirjoittaneen, ettei vielä tiedetä, milloin tyttö pääsee sairaalasta pois. Veli on hyvin huolissaan ja hän on käynyt Pyykkösessä jo kahtena päivänä peräkkäin soittamassa vaimolleen. Rakas, hyvä Jumala, suojelethan Siljaa! On tuntunut niin oudolta tulla koulusta, kun hän ei ole vastassa. Hän täytti vasta yhden vuoden. Samana päivänä on muuten alakoulun opettajankin syntymäpäivä. 

  

Meillä on taas lehmä, entinenhän kuoli silloin kun lähdin sinne Palapelipossumatkalle. Nyt ei sitten tarvitse enää ihan jokaista maitolitraa kiikuttaa päälärillä naapurista ja voitakin saadaan omasta takaa.

  

Olen varmasti jo kertonutkin, että koulussa tykkään kamalasti potkupallosta ja kai olen siinä hyväkin, koska pojat eivät ottaisi mielellään muita tyttöjä peliin, minut vain. Kerran Kalelle ja minulle tuli riita. Hän löi nyrkillä ja minä muka yritin moksauttaa takaisin, mutta minusta on kamalaa satuttaa toista, joten yritykseksi se jäikin. En ole tottunut nyrkkitappeluihin, korkeintaan Olavin kanssa olen paininut, joten luulin, että on kunnia-asia kestää lyönnit eikä pidä yrittääkään väistää. Kale tietenkin pärjäsi paremmin, koska hän TIESI, että väistää piti… 

8. KOTIIN

Illalla, junan lähdön aikoihin ilmestyi asemalle suuri joukko saattajia, Tarva etunenässä. Vilkutettiin puolin ja toisin ja äkkiä oltiinkin matkaamassa kotia kohti.

Jotkut tytöistä olivat ystävystyneet niin, että eron lähetessä he roikkuivat itkien toistensa kaulassa ja kirjoittelivat osoitteita muistiin. Minusta se itku  nyt ainakin lipsahti vähän liioittelun puolelle, sillä tokkopa muutamassa päivässä kovinkaan lujaa ystävyyttä pystyi syntymään...

  

Olinhan toki itsekin, aikamoinen räpättäjä kun olen, solminut runsaasti uusia tuttavuuksia, mutta vain Seijan, Maijan ja Siskon kanssa vaihdettiin osoitteita. Heitä voisi joskus myöhemmin onnistua jopa näkemäänkin, lähiseudun asukkeja kun olivat.

  

Yö nukuttiin jotenkuten, vaikka jännitys kotiin pääsystä jo vatsaa nipistelikin, mutta Juntusrannassa meitä sitten odottikin yllätys: Peraa ja minua ei oltukaan vastassa! Ja koska Kokkoniemessä ei ollut puhelinta, ei sinne voitu soittaakaan. Niinpä matkan valvojat lastasivat tavaramme suksineen ja kinkkuineen kaupan lattialle ja jättivät meidät Osulaan odottamaan ja jatkoivat loppujen retkeläisten kanssa eteenpäin.

  

Odotettiin ja odotettiin. Hämärä rupesi kutomaan verkkojaan ja kuu kipsautti itsensä taivaanrantaan. Hakijoita ei vain näkynyt. Onnettomina katselimme toisiamme. Mitä nyt? Viimein kauppias ehdotti, että jäisimme yöksi heidän suureen pirttiinsä, sillä siellähän yöpyi pitkämatkalaisia useinkin. Meillä oli kuitenkin jo kova hinku kotiin ja lopulta päätimme lähteä tai­valtamaan jalan. Matkatavarat jätettiin Osulaan, josta ne myöhemmin voisi hakea hevosella.

  

Myymälänhoitaja koetti vielä estellä, mutta olimme itsepäisiä ja pitkä mies jäi huolestuneena katsomaan jälkeemme.

  

Tarvoimme vai­tonaisina kuun valaisemaa hevostietä, joka pysytteli pääosin järven selällä. Väliin se poikkesi maihin ja ohitti taloja, joiden ikkunoista paistoivat kaasu- ja öljylamppujen valot. Kuu heitteli varjojaan puiden vierille, jää ulisi kaukaisuudessa ja väliin tuntui kuin jokin muukin olisi ulissut, mutta jostain syystä tunnelma ei ollut yhtään pelottava. Minulla oli tunne kuin oma suojelusenkelini olisi kulkenut vierellä, astellut ihan siinä lähellä ja hiljaa rupesin hyräilemään rakastamaani lastenlaulua.

  ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, hänt´ ihana enkeli kotihin vie…”

Siinä taivalta taittaessamme kertailimme reissun tapahtumia ja vertailimme kokemaamme. Pohdimme, voisikohan se minua muistuttava tyttö olla jotain sukua. Outoa olisi, ellei, sillä tyttö oli niin paljon samaa näköä, että matkanjohtajamme sotki meidät yhtenään, laulatti vuoronperään… Helsingin liikenne, ihmispaljous ja hälinä ei miellyttänyt meitä kumpaakaan ja Pera totesikin lopuksi, että olisi ihan kamalaa asua sellaisessa kiireessä ja metelissä ja siihen oli minunkin helppo yhtyä.

  

Jo kaukaa järvelle tuikkivat Kokkoniemestä Tilley-lamppujen valot. Pera jäi taas sukulaisiinsa yöksi, koska omaan kotiinsa hänellä olisi ollut vielä pitkästi toistakymmentä kilometriä. Minä jatkoin kuutamoista matkaani yksin ja pölähdin yllättäen kauhistuneen kotiväen eteen. Kauhistuneen siksi, koska seudulla oli hiljattain nähty susia ja koska kukaan ei ollut ennakkoon ilmoittanut tulostamme, niin että joku olisi voinut hakea meidät. Tarkkaa tulopäiväähän ei ainakaan heille oltu annettu. Kovasti kummasteltiin sitäkin, miten aikuiset olivat päästäneetkin keskenkasvuiset keskenään sel­laiselle matkalle yön selkään. Kuka olisi kantanut vastuun, jos jotain olisi sattunut?

  

Minusta oli kuitenkin nyt tärkeintä vain se, että olin päässyt onnellisesti kotiin kertomaan kai­kesta ihmeellisestä vanhemmille ja sisaruksille, mistään muusta en välittänyt. Kun kerran mitään ei ollut sattunut, niin ei ollut sattunut ja sillä sipuli. Ja miksi olisi sattunutkaan? Minullahan oli aina oma enkeli mukanani! 

6. TYHJÄ KIRJA ILMESTYY JÄLLEEN

Kaikesta junan kolkkeesta ja tärinästä huolimatta sain nukutuksi muutaman rauhattoman tunnin, mutta jo kauan ennen konduktöörin ovelle ilmestymistä olin taas täysissä pukeissa perille tuloa odottamassa.

 

Helsingin asemarakennus kohosi eteemme valtavana kolossina. Sitä ei kuitenkaan pysähdytty sen kummemmin tarkastelemaan, sillä meidät jaettiin heti ryhmiin, jotka ohjattiin eri tavarataloihin. Niissä meille ojenneltiin soviteltaviksi vaatteita, joista osa puettiin päälle välittömästi. Minäkin vetäisin lököttävät, monta numeroa liian isot hiihtohousut ja uudet monot jalkaani. Niin puettuna sitten marssin jonossa pitkin kaupunkia, vaikka olin kotoa saanut matkaa varten ihan uuden punamustaruutuisen hameen ja siihen kuuluvan sievän boleron. Hiljaa mielessäni harmitellen käärin ne pakettiin kotiin viemistä varten. En kuitenkaan uskaltanut nousta vastustamaan ylemmältä annettua ohjetta, ties vaikka olisin saanut jäädä uusista osattomaksi.

  

Tavarataloista siirryttiin linja-autokyydeillä makkaratehtaalle katsomaan, miten ja mistä makkaroita valmistettiin. Kävely eläinten ruhojen keskellä oli kammottavaa vaellusta, puistattavaa, jopa hätäännyttävää ja niinpä kierroksen jälkeen tarjotut lämpimät nakit jäivät ainakin minulta syömättä, sillä mielessä vilahtelivat aivan liian tuoreet muistikuvat niiden alkuperästä. Ympärillä pyörivät lehtimiehet uskoivat, että nakit olivat liian outoja syrjäkylien kasvateille, kun ne eivät maistuneet… 

  

Kotiviemisiksi saadut pikkuiset säilykekinkut lastattiin linja-auton tavaratilaan ennen verettömämpään tehtailuun siirtymistä.

  

Suklaatehtaassa meno oli tyystin erilainen. Koneet sylkivät toinen toistaan houkuttelevampia herkkuja tynnyreihin ja niistä oli lupa siepata maistiaisia. Tämä tarjous sentään oli jotain! Lopulta tarjoilu jo lähes yökötti, mutta koska kourat eivät malttaneet pysytellä irti erinäisistä astioista, siirtyivät saaliit yöpymispaikassa suoraan kotituliaisten joukkoon eikä niitä tehnyt mieli enää sen enempää.

  

Makeisista mieluisin oli suklaapossu, jonka sisällä oli isoja, pyöreitä suklaapäällysteisiä karamellejä. Possusta särkyi sittemmin kylki, kun eräs tyttö astui vahingossa laatikkoni päälle ja se kyllä keljutti, vaikka en kehdannutkaan sanoa mitään. Vahinko mikä vahinko. Koetin vain kääriä possun paperin sisään niin hyvin kuin taisin, etteivät karamellit olisi levinneet pitkin laatikkoa.

  

Puolisten aikaan meidät ympäröi monilukuinen toimittajien joukko. Halusin poseerata kunnolla, joten käännyin lähimmän kuvaajan puoleen ja pysäytin lusikan suuni eteen.

- Jatka vain syömistä kaikessa rauhassa, kehotti kameramies ja hämilläni tottelin. Mistäpä olisin voinut tietää, että siinä otettiin liikkuvaa kuvaa, kun en sellaista vielä tiennyt olevan olemassakaan?

  

Ruokailun jälkeen majoituttiin Työväenopistolle, jonka huoneisiin oli ripoteltu kerrossänkyjä vieri viereen. Sieltä jokainen varasi vuoteen itselleen ja varastoi matkatavaransa sen alle. Sitten olikin jo kiire kuuntelemaan Kylli-tätiä, joka kuvitti tarinoitaan vieressään seisovaan telineeseen kiinnitettyihin isoihin paperiarkkeihin. Miten lumoavaa olikaan katsella hänen muutamilla taikasiveltimen vedoillaan loihtimiensa vauhdikkaiden ja ilmeikkäiden kuvien syntymistä! Kaikki, jukuripäisimmät pojatkin mukaan lukien seurasivat kertomusta hiiskahtamatta.   

  

Myöhemmin kiertelivät tädit jututtamassa lapsia ja huomasin, miten joiltakin otettiin ylös nimiä ja osoitteita. Minäkin olisin kernaasti antanut omani, mutta en uskaltanut mennä tarjoamaan sitä, odotin vain, että joku huomaisi. Eräs ystävällinen täti kävikin kyselemässä kuulumisia, mutta kerrottuani ainoan lehmämme kuolemasta hän ei näyttänyt käsittävän tapauksen todellista merkitystä, kuunteli vain myötätuntoisen näköisenä ja siirtyi kohta toisen jututettavan luo. Kai ne kaupunkilaiset eivät osaa asettua maalaisten asemaan. Osoitetta ei kuitenkaan hänkään kysynyt.

  

Illalla olisi turkoosikivelle ollut taas tarvetta, sillä pahastunut mieli kaipasi lievittäjää. Uniset ajatukset loihtivat ajatuksiin äidin surulliset kasvot ja hämärästi niiden pinnalle kipusi miete, miten äidin pahaa mieltä voisi helpottaa. Käsissä kihelmöi ja vähitellen niihin tuntui muodostuvan jotain ilmaa tiheämpää, ikään kuin näkymättömät pienet pallot. Ne paisuivat paisumistaan ja niiden voima vapisutti kuumina hehkuvia käsiäni, kun niistä suitsusi jotain avaruuteen. Päälaessa kiersi viileä kehä, se luikersi otsaan, josta säteili molempiin kämmeniin muodostaen niiden kanssa eräänlaisen virtakolmion. Kolmio laajeni niin, että mahduin kokonaan sen sisään. Tyyni rauha valtasi olemukseni. Hyvin kaukaa kantautui leppoisan tuulen viuhinaa muistuttava kuiske, hämärästi tutulta kuulostava.

  ”Vaik´ sielu ois vanha ennestään, se joutuu silti etsimään, sillä ilman karikoita ei oivalla elämän kiemuroita eikä käsitä sen tarkoitusta……”

Väsyneesti koetin paikantaa kuiskauksen, mutta yritykseksi se jäi, sillä seuraavassa hetkessä olin jo kotirannassa.

Taas seison kalliolla sen viiltohaavaan tuijottaen. On kuin siellä  kimaltelisi jotain. Sinivihreä valo heijaa, väliin se tuikkaa voimakkaan välkkeen, väliin himmenee, niin että sitä ei voi olla huomaamatta. Kurkotan, pinnistän varpaillani ja venyn. Juuri ja juuri yletyn.

Turkoosikivi! Vihdoinkin olen löytänyt turkoosikiven uudelleen!

Mutta käteni takaisin vetäistyäni huomaankin piteleväni ohutta kirjasta. Se näyttää tutulta. Vippavaaran noidan antama Tyhjä Kirjako? Miten se tänne on joutunut? Muistan varsin hyvin, miten olin peloissani perääntynyt kohtaamani olennon ulottuvilta. Mitä se olikaan sanonut? ”Tämän avustuksella tulet kulkemaan omia muistijälkiäsi pitkin ja moni asia selviää…” Olin avannut kannen uteliaana, selannut sivuja, mutta koko kirja oli osoittautunut tyhjäksi, se oli loistanut silkkaa puhdasta valkoista alusta loppuun. Olento oli selittänyt, miten muka aikanaan tulisin näkemään kaiken tarvittavan. Kun aika olisi kypsä… Miten aika kypsyy?

Nytkin kirjan kannet näyttäytyvät värittöminä ja haaliskoina eikä sen sivuilla erotu mitään kirjoitusta vieläkään.

Ja tietenkin juuri kun siihen näytti rupeavan kehkeytymään jotakin, ryösti herätys minut unestani. Pöpperöissäni kiirehdin aamupuuhiin, jotka karkottivat uneen sekoittuneet hämmentävät yönäyt. Joka tapauksessa nyt olin sentään onnistunut näkemään vähän enemmän… 

5. PALAPELIPOSSUMATKALLE

Opettaja lähetti mukanani kirjeen kotiin. Jännitin, mitä siinä sanottiin. Pahaa en ollut tietääkseni tehnyt, mutta mistä sitä milloinkin tietää, jos vaikka olisinkin?

No, selvisihän se. Niilo Tarvajärvi oli Palapeli-ohjelmansa kautta järjestänyt varainkeräyksen ja sen tuotolla oli määrä viedä joulun alla sata Kainuun lasta Helsinkiin. Suunnattomaksi ihastuksekseni opettaja pyysi kirjeessään vanhemmiltani lupaa lähettää minut Karjolan Peran kanssa oman kouluni edustajaksi matkalle. Minut! Tanssistani ei ollut tulla loppua, kun viimein sain kiikuttaa myöntävän vastauksen opettajalle. 

Äidin kyyneleiset kasvot varjostivat lähtötohinoita, sillä sinä samaisena aamuna oli ainoa lehmämme löytynyt navetasta kuolleena. Se olisi jo sinällään ollut raskas menetys kenelle tahansa, mutta sitä se oli meille erityisesti, sillä perheemme kamppaili ikuisen rahapulan kourissa. 

  

En kuitenkaan voinut tehdä sen asian hyväksi mitään, joten matkaan oli laittauduttava ja jännitys pyyhki vähitellen loputkin silmäkulmissa päilyneet vesikarpalot.

  

Isä oli lainannut Auvolan hevosta viedäkseen meidät maantien varteen, ja koska Pera oli yöpynyt Kokkoniemellä asuvan tätinsä luona, hänet poimittiin lähtiessä kylältä kyytiin. Sitten suunnattiin osittain järvellä kiemurtelevalle talvitielle, määränpäänä Juntusrannan koulu.

  

Aamuinen hämäryys värjyi vielä tienoon yllä, mutta päivän punertava sarastus liekitti jo taivasta, joten matka taittui nopeasti ohuin oksin viitoitetulla tiellä. Vedin viltinmutkaa ylemmäksi suojatakseni kasvojani hevosen kavioista sinkoilevilta tieroilta. Montakaan sanaa ei vaihdettu, sillä vatsaa kouri jännitys ja malttamattomuus.

  

Koululle kerääntyi lähtijöitä pikkuhiljaa, ja päivä ehti vierähtää jo pitkälle iltapäivän puolelle ennen kuin varsinainen retki pääsi alkamaan. Ensin oli määrä hurauttaa onnikalla Ämmänsaareen, josta matka jatkuisi junalla.  

  

Autossa haisi bensalta ja saunan kitkulta. Ne meinasivat vääntää mahan mullin mallin, joten siltä välttyäkseni koetin pitää katseeni tiukasti eteenpäin suunnattuna ja kaihtaa sivuilla kiitäviin puihin vilkuilemista.

  

Ämmänsaaren piskuisella asemalla noustiin jännittynein mielin lättähatun puisille penkeille. Juna puuskutti hitaasti mat-kan tek-koon… mat-kan tek-koon… ja kolisutti meidät Kontiomäkeen, jossa Martti-opettaja pisti ensimmäiseksi kaikki jonoon ja osoitti sitten pikkuruisista kömmänöistä kullekin tämän makuupaikan teroittaen mieliin, että jokaisen tulisi olla valmiina hytissään, kun lähtöpillit soisivat.   

  

Ja soivathan ne ajallaan. Junan irtoaminen asemalta, matkatovereiden innostuneiden pikku kasvojen loiste ja ensimmäiset hapuilevat kontaktit nostattivat jännityksen kattoonsa. Sitä paitsi olin ensimmäistä kertaa nyt kokemassa junamatkan heilahtelevaa kyytiä, sillä en aikaisemmin ollut edes nähnyt ju­naa muualla kuin kuvissa. Käytävillä kiertelevän tarjoilijan vaunuista olisi saanut ostaa karamellejä, limonaatia tai lehtiä, mutta enhän toki raskinut kajota kukkaroni vähäisiin markkoihin, sillä nehän oli tarkoitettu kaupungissa odottaville ihanuuksille.

  

- Hei, tule mukaan, mennään katselemaan paikkoja! Juntusen koululta lähteneet Sisko ja Maija pyysivät mukaansa seikkailemaan. Olin hyvin otettu ja yhdessä puljailimme junavaunusta toiseen. Se olikin varsin hytisyttävää puuhaa, sillä toiseen vaunuun päästäkseen joutui astumaan hetkeksi ulos vaunuja yhdistävälle, pelottavasti heilahtelevalle liitossillalle. Puristin tiukasti oven kahvaa ja koetin kiireesti jouduttautua linksuvan sillan yli, sillä alhaalla vilistävä rata kauhistutti. Onneksi vastaan tullut arvokkaan näköinen konduktöörisetä komensi meidät pian nukkumaan.