Edellisenä vuonna olin kävellyt tai hiihtänyt kouluun Olavin ja Antin mukana, nämä kun eivät yleensä malttaneet jäädä asuntolaan, kun kerran kotiinkin pääsi. Joskus talviaamuisin olivat pojat mutkautuneet Vippavaaralle mäkeen. Vaaran rinteeltä saikin kovat vauhdit. Ja koska en halunnut kulkea yksin pimeässä, jos vain suinkaan ei ollut pakko, olin joko seurannut perässä ja laskenut samat mäet tai sitten hiihdellyt hiljaa eteenpäin odotellen, että pojat saisivat kiinni. Usein olin mäessä kyllä kaatunutkin, mutta pojat eivät olleet jättäneet eikä koulustakaan oltu pahemmin myöhästytty.
Mutta nyt pojat olivat jo kirkolla asti keskikoulussa ja useimmiten tein matkaa yksinäni. Sujauttelin hiljoksiin latua pitkin, sain mennä niin kuin halusin ja miettiä omia ajatuksiani kaikessa rauhassa. Varsinkin aamuinen hämäryys ja vain suksien suhinan ja sompien tiukaisun rikkoma hiljaisuus rauhoitti kummasti ja antoi päivälle tasaisen alun.
Matkan varrella oli tiettyjä kohteita, joihin poiketa. Oli koivutyttö, jota piti silittää, ravistella sen oksat puhtaiksi painavista lumitaakoista ja vapauttaa hangen alle piiloutuneet oksat. Samalla juttelin sen hoitajalle, entille ja kuvittelin kuulevani tämän verkkaiset vastauksetkin.
Sitten oli metsänhakkuun yhteydessä nurinpäin kääntynyt puunkanto, jonka juuret sojottivat taivasta kohti sormien lailla. Olin näkevinäni sen onkaloissa vilahtelevan menninkäisen, joka ei antautunut juttusille, jatkoi vain maanalaisia puuhiaan. Vaikka oli varmaan joka kerta pannut minut merkille.
Kotiin saavuttuani totesin Selman tulleen lomalle. Hän istui kirjoittamassa kirjettä Viljamille. Minua kiusoitellakseen hän aikoi laittaa siihen, että ”Pihla ei lue läksyjään, joten palkitsemme hänet sen mukaisesti”. Koetin olla välittämättä, sillä tiesinhän, ettei minussa mitään hyvää ollut ja siksipä minun tulisikin ponnistella kovemmin kuin muiden... Niinpä pyysin vain välittämään terveiset ja ryhdyin juomaan äidin laittamaa kahvia. Kyllä minä vielä näytän! uhmailin sisimmässäni. Näytän ja pääsen keskikouluun!
Läksykirjoja repusta kaivaessani muistin Hillan lapun, ongin sen historiankirjan välistä ja annoin äidille. Äiti vilkaisi sitä, naurahti ja ojensi meillekin luettavaksi. Hilla oli tapansa mukaan ikävissään kutsunut kotoa lohtuevästä. Oli kirjoittanut tarkan ohjeenkin, millaista toivoi: ”…ja laita nisua, josson paljon voita päällä…”
Läksyistä suoriuduttuani leikin vähän aikaa Siljan kanssa, jätin tämän sitten rämisyttelemään puukauhalla sinkkitaasan pohjaa ja siirryin selailemaan päiväkirjaani. Silmät takertuivat viimekesäiseen muistiinpanoon.
Piti tulla taas karkuun tänne navetan vintille, että saisin vähän aikaa olla omissa oloissani ilman että kukaan kurkkii olan takana.
Kuten tiedät, rakas Päikkärini, minä olen aina lukenut paljon, se on kuin sairaus, kiihko, jokin ihme himo. Tuntuu kuin minun olisi ihan pakko lukea, saada päähäni mahdollisimman nopeasti kaikki maailman ajatukset! Se täyttää kaiket vapaat hetket. Niitä ei tosin maalaistalossa ainakaan näin kesäaikaan läheskään tarpeeksi paljon ole, mutta heti tilaisuuden tullen kiipeän mökkiini ja karautan toisenlaisiin maailmoihin.
Äiti tuskailee joskus naapureille, miten laiska minä muka olen, kun en olisi muuta tehnytkään kuin istunut nokka kirjassa kiinni ja minua täytyy aina hoputtaa. Toisinaan katkeruus pistää. Äitiä kohtaan siis, niistä puheista. Miten minä laiska voin olla, kun kaikkia töitä joudun pakostakin tekemään? Lukeminen vain aina viivästyttää vauhtiin pääsemistä! Samalla tavalla minä vuorollani tiskaan, lakaisen ja luuttuan sekä haen liiteristä halkoja ja hetteestä vettä kuin muutkin, ero on vain siinä, että minut pitää aina erikseen melkein repimällä repiä kirjan äärestä. Minkä minä sille voin, etteivät kirjan tapahtumat tahdo millään päästää otteestaan?
Sitä paitsi tokko ne muutkaan lapset sen kummemmin kotitöihin osallistuvat. Potunpanot ja -nostot, heinätyöt, kasvimaan kitkemiset ja marjareissut kuuluvat maalaistalossa ilman muuta jokaisen vähänkin kynnelle kykenevän päiväjärjestykseen. Jopa koulusta annetaan potunnostolomaa syksyisin. Ja marjoja on kerättävä koululle ja asuntolaan joko kotona tai sitten koulun marjaretkillä. Niiltä ei pääse karkuun kukaan. Tietysti niitäkin on, joita oma äiti passaa ja tekee kaiken valmiiksi, mutta ainakaan minun kotonani se ei tule kysymykseenkään, sillä joutuu se äitiparka muutenkin repiytymään suuntaan jos toiseenkin.
Pojat kyllä taitavat päästä kotitöissä vähemmällä, mitä nyt muutaman kerran halkoja hakkaavat - eihän niiden yleensä tarvitse laittaa ruokaa tai tiskata tai siivotakaan, pyykinpesusta puhumattakaan. He kyllä saavat lukea nekin ajat, jolloin tytöt raatavat! Minuun tämä epäoikeudenmukaisuus ei uppoa. Jos minä luen, olen laiska, mutta jos pojat lukevat, he eivät sitä ole…
Asiasta ääneen tuppuroidessani saan kuulla olevani kerrassaan jalo ihminen, siis taipumaton ja omapäinen sisupussi, joka haluaa kulkea itsekkäästi vain omaa tietään, tavoista piittaamatta, määräyksiin alistumatta. Tuomitseminen ei silti estä minua kapinoimasta jatkossakin tätä epäoikeudenmukaisuutta vastaan.
Niin, jos lukeminen tosiaankin oli pahe, niin minä olin todellakin hyvin, hyvin syntinen ihminen, jos nyt ihminen ollenkaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti