Olin taas kerran joutunut yöpymään asuntolassa ja aamulla keikuttiin tavalliseen tapaan kerrossänkyjen rautakaiteilla, päällyslakanat ja viltit kun piti saada littanoiksi, kyhmyttömiksi. Äkkiä Tainan jalka luiskahti ja samassa hän jo virui lattialla.
Huoneeseen hiipi kauhistunut hiljaisuus, jonka rikkoi Tainan huulilta purkautuva vaikerrus. - Hakekaa täti! Äännähdys oli tuskaisa, pingottunut, kuin katkeamaisillaan oleva viulunkieli.
- Etkö pääse ylös? kysyttiin. Ympärille kehi pöllästynyt tyttöparvi renkaisin silmin.
Taina pudisti päätään nyyhkyttäen, jolloin ovea lähinnä seissyt Ulla reuhautti sen apposen auki ja ryntäsi käytävälle. Hänen äänensä kaiku kimpoili seinillä kutsuen asuntolanhoitajan paikalle viivyttelemättä.
- Äläpä liiku! tämä varoitti Tainaa. - Katsotaan, miten kävi… Jatkakaa te vain töitänne, minä haen apuvoimia ja lähetän sanan opettajalle.
Täti palasi Anjan kanssa viltti kainalossaan. Yhdessä he nostivat Tainan peiton päälle ja kantoivat hänet sen mutkassa sairashuoneeseen. Lattialle jäi veriläiskä. Emme osanneet tarttua mihinkään, tuijotimme vain sitä ja Anja joutui palattuaan hätistelemään meitä aamutoimiin takaisin.
- Kyllä se Taina paranee, sukat varmaan liukastivat ja pudotessaan taisi särkeä itsensä rautakaiteeseen. Sukkajalassa ei oikein kannattaisi noilla reunoilla seisoskella. Hän pyyhkäisi läiskän luutulla pois ja lähti, mutta kääntyi vielä ovella. - Opettajakin tuli äsken, Taina viedään sitten ihan Suomussalmelle lääkäriin, hän selitti.
Hajaannuimme. Hilma harrasti salakuuntelua Kerttu-tädin huoneen ovenraossa ja supitti palattuaan: - Se opettajakin katsoi sinne ja sanoi, että onpa pahan näköinen!
Huonetovereiden kasvot kävivät ilmeikkäiksi ja suut pyöristyivät. Joku tirskahtikin hermostuneesti, mutta läpsäytti heti kämmenensä suun eteen.
Kun Tainaa kannettiin rekeen, kerääntyi portaille hiljainen joukko. Vaisuina palattiin huoneisiin ja ruvettiin valmistautumaan kouluun. Koko päivän asia kuitenkin pyöri mielissä ja arvailuja riitti. Harvoin sentään noin mielenkiintoista tapahtui, että ihan lääkäriin piti lähteä!
Taina viipyi sairaalassa aikansa ja kun hän tuli takaisin, linkkasi hän sääret ristissä, oikeaa jalkaa viistosti toisen säären vasemmalla puolella könyyttäen. Opettaja huomautti hänelle, että kyllä hän voisi jo vähitellen koettaa normaaliakin kävelyä, mutta meni pitkään, ennen kuin tyttö uskalsi tehdä niin ja muistiini syöpyi lähtemättömästi kuva Tainasta koikkelehtimassa jalat ristissä pihan yli Ukin koiria karkuun.
Ukilla, Martta-opettajan miehellä, oli nimittäin kaksi jäniskoiraa, jotka silloin tällöin loikkivat pihalla vapaina. Miten kamalasti meitä pelottikaan, kun ne hyökkäsivät kohti, kaatoivat maahan ja nylkyttivät päällä! Ukki vain naureskeli. Ei niitä tartte pelätä, ei ne pahaa tee! Ilman hänen apuaan koirien alta ei kuitenkaan selvinnyt ja kun siitä pääsi lähtemään, muisti aina tarkistaa, etteivät ne vaan olleet taas palatessa ulkona. Ja sitten piha piti ylittää lentämällä.
Pakkanen naulasi jatkuessaan kärsimättöminä lepattavat hameenhelmani tiukasti asuntolan seinien sisäpuolelle. Eräänä aamuna olin keittiövuorollani juuri luuttuamassa lattiaa, kun Hilma poikkesi paikalle ja aikansa tuumattuaan kysyi toiselta järjestäjältä, tuliko jäljiltäni puhdasta.
- Eihän se kotonakaan mitään tee, lukee vain, joten mitenkä se täälläkään sen kummemmin osaisi? hän perusteli.
Tiesin tehneeni parhaani, kuten äiti oli neuvonut, mutta nöyryytettynä aloitin työn alusta, koska parinani oleva Alina suhahti Hilmalle vastaukseksi, etteihän se jälki oikein hyvältä näyttänyt. Osoitteli vielä sormellaan, huomasinko tuota ja tuota kohtaa… Ikään kuin ei itse voisi paikata, jos kerran jälki ei miellytä! puhisin itselleni.
En kuitenkaan osannut puolustautua, en yksinkertaisesti löytänyt sanoja, joten alistuin.
Ehkä ne ovat oikeassa ja minä tosiaankin teen huonoa jälkeä? Ehkä minusta ei ikinä tule yhtään mitään! No, joskushan tämäkin päättyy…
Vähin äänin luutusin loppuun ja kannoin veden pihalle. Kun lattia kerran nuohottiin joka aamu, ei se kovin likainen voinut olla, luutusipa sen kuinka huonosti tahansa, hoin itselleni kuumien kyynelten vuotaessa likaveden mukana lumeen halkeavaan harmaaseen haavaan. Oli niin kertakaikkisen pakko itkeä, muuten kipeä möykky olisi halkaissut koko rinnan!
Juoksin kaiken uhallakin huoneeseemme, jossa heittäydyin vuoteelleni toivoen, ettei kukaan huomaisi rikkomusta ja päästin murheeni valloilleen.
Olenkohan minä ikuisesti näin huono, mitätön, kamala?
Upotin pääni tyynyyn ja sallin kuohut, vaahdot ja tyrskyt, kunnes voipuneena antauduin unelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti