Tyhjä Kirja (jatkuu)

Nyt se ei hievahtanutkaan, vaikka kuinka yritin työntää joka puolelta. Pönkitin jalkani maahan ja puskin. Tuloksetta. Olkoon! Annallahan oli ollutkin se pilli… Lannistuneena läpsähdin kiven juurelle. Väsytti ja janotti, mutta eväät olivat Anjan repussa. Nojauduin kivenjärkäleeseen ja suljin silmäni.

  

Käpy ropsahti uinujan poskelle, sitten toinen ja kolmaskin. Varovasti raotin luomiani. Tuuheahäntäinen orava kurkisteli kiven päältä ja pudotteli käpyjä maahan.

- Hei! virkoin sille puoliääneen. - En minä mikään käpykolo ole!

  

Kurre hermostui äänestä ja ryhtyi ryntäilemään kiven päällä edestakaisin, kunnes katsoi parhaimmaksi kipittää sen toista kuvetta alas ja pinkaista lähimpään kuuseen. Annoin itseni vajota uudelleen.

  

Jokin sipaisi kevyesti olkapäästä. Säpsähdin. Vieressä häilyi utuinen hahmo. Epäuskoinen oivallus hälytti aivoissa. Nelli? Hahmo viittasi kohti syvennystä, josta erottui hämärästi jotain. Siellä häämötti ihmisenmuotoinen olento.

  

Vilkaisin kysyvästi sivulleni, mutta Nelli oli poissa. Vetäydyin taaksepäin, varma on aina varmaa. Olento ojensi kättään minua kohti.

- Kuulehan. Ääni tuntui humisevan kaikkialla. – Ota tämä… Se raottaa sinulle ovea odottamattomiin suuntiin…

  

Selkääni pitkin kiiri outo väristys.

  Mitä olento tarkoitti? Raottaa ovea? Mitä ovea? Kuka tuo oikein oli? Vippavaaran noitako?

 

En ennättänyt sanoa sanaakaan, kun kirja oli jo kädessäni. Aukaisin kannen uteliaana, selasin sivuja, mutta ne avautuivat rikkumattoman puhtaina ja valkoisina. Alusta loppuun. Ymmälläni silmäsin syvennyksen suuntaan.

- Kyllä sinä aikanaan näet siellä mitä pitääkin, kirjan sisältö avautuu vähitellen… Älä hätiköi… Pidä se tallessa. Kun aika on kypsä, kirjakin on ikään kuin luettavissa, niin sanotusti... Ääni kuiski koko ajan yhä epäselvemmäksi muuttuen.

  

Pohdin, miten tyhjää kirjaa luettaisiin, mutta nyökkäsin vain ja pistin opuksen anorakin taskuun. Katseeni nostettua olin yksin.

  

Taimi pistäytyi kiven takaa. - Täällähän sinä olet! Me jo luultiin, että karhu sinut on syönyt, kun ei kuulunut mitään, vaikka kuinka huudettiin, hän taivasteli. – Höh, et kai sinä ole nukkunut? epäili hän, kun haukottelin ja hieroin silmiäni.

- No höh vain, en tietenkään. Väsyttää, pyhähdin, nousin ja tartuin sankooni. - Missä ne muut ovat? Eikö me voitaisi jo lähteä?

- Pitää varmaan poimia ensin astiat täyteen, eivät ne Selma ja Anja muuten lähde, Taimi huomautti happamasti. – Tule nyt toisten luokse. Et ole saanut vielä kahviakaan.

  

Huokaisin ja lähdin sisareni perään.

  

Kuluihan siinä vielä hetki jos toinenkin, ennen kuin vihdoinkin oltiin valmiita kotimatkalle. Sankot olivat täyttyneet ja repun eväspussit vaihtaneet sisältönsä marjoihin, joten hyvällä omallatunnolla voitiinkin lähteä. Kovasti kyllä jo väsyttikin ja Myllypurolla meinasin kompastua mättääseen ja kaataa astiani, mutta vältyin siltä nipin napin.
  

Kenties kiitos siitä kuului salaman lailla pyörähtäneelle epätavallisen voimakkaalle tuulenpuuskalle, joka kummasti puhalsi juuri minun kohdallani tukien minut tasapainoon taas. Ympärilläni leijui valkeata ainetta.

  Kuin jauhoa. Kiitos, Jemmari!

Virnistäen lähetin raunioille lentosuukon. 

2. TYHJÄ KIRJA

Kesä oli edennyt jo heinäkuun loppupuolelle ja intohimoinen marjastaja kun oli, halusi Anja käydä koluamassa järven takaiset marikot. Karhunsyötikseen hän komensi Hillan ja minut. Taimi jätettiin kotiin, sillä äiti pelkäsi veneen kuormittuvan liikaa ja katkerana nuorin jäi töhertelemään Kainuun Sanomien reunoihin. 

  

Rantavesillä tuuli ei vielä tuntunut tuimalta, mutta järvenselällä kiehuivat vaahtopäät. Anja souti, Hilla nyökkyi keskituhdolla vetojen tahdissa ja minä viiletin perämelaa vedessä. Kun isosisko taas kerran nykäisi oikein voimakkaasti, keikahti Hilla selälleen veneen pohjalle, älähti ja purskahti itkuun. 

- Katohan, Pihla, kävikö mitenkään, Anja säikähti. - On niin kamala tuuli, etten uskalla pysähtyä. Joudutaan vielä sivutuuleen ja silloin ollaan hukassa. 

  

Kumarruin nyyhkivän pikkusiskon puoleen. Ohut punainen noro juoksi pitkin hentoista niskaa. - Sillä tulee verta päästä! kirahdin kauhistuneena. 

- Paina nenäliinalla, jospa se asettuisi. Katotaan sitten rannalla tarkemmin, Anja neuvoi ja komensi nikottelevan tytön jäämään veneen pohjalle.

  

Hillan takaraivossa oli pikkuinen reikä. Pohjalaudoituksen naula oli perääntynyt ja tietysti juuri siihen oli pää osannut etsiytyä. Onneksi verta ei valunut enää, mutta varmuuden vuoksi hänet jätettiin marjaretken ajaksi Ruottuun äidin siskon luokse. 

  

Hilla oli keittiössä kun palasimme mustikkasankoinemme. Eeva-täti nauroi, että tyttö oli juoda killittänyt maitoa kokonaisen litran kannullisen. Myöhemmin Hilla puolusteli, että kun täti kerran oli kannun pöytään tuonut, oli hän luullut, että se pitäisikin juoda kokonaan. Mutta koska hän oli muutenkin varsinainen maitovasikka, niin ei se liene tuottanut vaikeuksiakaan. 

  

Historian siivet havisivat kosteina ja kellastuneina, kun me Hillan kans poikkesimme entiseen tapaan Ruotun navetan vintille, jonne oli säilötty talon nyt jo aikuistuneiden lasten aarteita, lehtiä, kortteja  ja kuvia. Mikä ihana satumaa! Vain vaivoin sieltä pystyttiin lähtemään, kun Anja huhuili. 

  

Täti kiehautti meille kahvit ja tuli vielä rannallekin vilkutuksineen ja varoituksineen. Tuuli oli yhä kova. Vesi kiehui ja ärjyi pelottavasti, joten Anja komensi meidät veneen pohjalle istumaan, ettemme heilahtaisi aallokossa laidan yli. Vene keikkui aalloilla ja se ajelehti väkiselläkin laineiden mukana kohti Juntusta. 

  

Siimeksen tuntumassa päästiin pahimmasta myräkästä. Siinä Anja sai veneen täysin hallintaansa, jonka jälkeen hän pysytteli visusti rannan suojissa ja kiskoi kuormansa kotirantaan.

  

Kotiväki odotteli huolissaan. Isä oli ennättänyt käydä jo monet kerrat rannalla tähyilemässä ja kävellä kaahkasi nyt levottomana ympäriinsä. Hillan haava sai asianmukaisen kauhistelun osakseen ja tyytyväisenä tyttö riensi leikkeihinsä.

  

Selma ja pikku Silja olivat tulleet sillä aikaa. Viljami oli kaukana maanviljelyskoulussa, he kaipasivat seuraa ja vaihtelua eivätkä marjatkaan olisi pahitteeksi. Niinpä seuraavana aamuna suunnattiinkin kohti Vippavaaraa sankoja heilutellen, repussa voileipiä ja termospullollinen kahvia. Silja jäi mummun ja ukin hoiviin. 

  

Polun kuivat neulaset kattoivat puunjuurten väliset lokerot. Sade oli ajanut ne kasoihin, jotka levisivät kahisten kengän alta. Aurinko pilkahteli puiden välistä ja heikko tuulenpoikanen värisytteli niiden oksia kevyesti, joten päivä oli marjastukseen mitä sopivin. 

  

Myllypuroa ylittäessäni vilkaisin varkain myllyn raunioille pikaisen käden huiskahduksen toivossa. Sitä ei näkynyt, eipä tietenkään; kaikki tontut ja peikothan näyttäytyivät tätä nykyä enää vain unissa, niissäkin harvoin. Siitä huolimatta heilautin Jemmarille huomaamattomasti toisten selän takana, katsoihan se kumminkin ja jatkoin muina miehinä matkaani. 

  

Aukeaman reunasta oli poimittu jo niin usein koko kylän voimin, että tällä kertaa päätettiin suunnata kauemmaksi. Pian yksi jos toinenkin kumartui nokkaisemaan marjan sieltä, toisen täältä ja vähitellen kadotin toiset näköpiiristäni. 

  

Pysähtelin alussa satunnaisesti mustikoita verkalleen noukkien, kunnes osuin todelliseen marikkoon. Iso kivi esti näkyvyyden, joten päätin ensin täyttää astiani kaikessa rauhassa ja vasta sitten huhuilla lisävoimia. 

  

Niinpä polvistuin mustikkamättään vierelle ja annoin kätteni laulaa. Mättään tyhjennyttyä siirryin seuraavan luo ja siitä taas seuraavan, kunnes iso kivi oli kierretty. Tuon kiven alle tulisi kyllä hyvä maja, hoksasin ja siinä samassa välähti - juuri tämän saman kiven ääressähän olin pohtinut tuota majajuttua ennenkin!

  Sehän oli Vippavaaran noidan luolaan vievä kivi! 

Elämän kiertokulkua (jatkuu)

Hiljainen kahahdus paljasti, etten ollutkaan yksin. Harmaapartainen pikku-ukko istuskeli ikkunan luona ja katseli minua kallella päin. Sävähdin.

  Aatu! Miksi se nyt näyttäytyi?

 - Hui, kylläpä säikäytit! takeltelin, sain tuskin ääntä kurkustani.

  

Aatu hyrisi mielissään. - Sinä se vain viihdyt yksiksesi, hän sitten totesi. - Ajattelin tässä käydä vähän vasikkaa rapsuttelemassa… Saisinkohan sinusta seuraa? Töitäkin löytyisi…

  

Ponkaisin pystyyn. Miksei? Pidin ovea avoinna tontullekin, mutta tämä oli jo alakerrassa. Niinpä niin, se oli taas sitä teleportaatiota. Olihan se tullut jo tutuksi, niin monesti sitä oli aikoinaan käsittämättömällä tavalla siirrytty paikasta toiseen.

  

Karja oli metsässä, vain pikkuinen vasikka koikkelehti karsinassaan. Aatu seisoi sen edessä ämpäreineen. Vasikka kopsutteli etujalallaan sangon kylkeä, mutta tonttu piteli siitä tiukasti kiinni. Eläin työnsi päänsä astiaan, nuoli ensin sen reunoja ja rupesi sitten hartaasti ryystämään. Vähän ajan päästä se työnnälsi märän turpansa tontun naamaan ja rupesi hamuamaan tämän korvaa. Aatu naurahti ja hyppäsi pois. 

  

Kurkotin karsinanlaidan yli ja silitin levottomana liikehtivän vasikan karheaa selkää. Kun Aatu kantoi olkia sisälle, käännyin auttamaan ja sirottelimme ne puhtaiksi luudittuihin parsiin. Luoriin kertyneet roskat nosteltiin taikon ja lapion avulla tunkiolle.

  

Aatun kumarruttua silittämään muuripadan uunissa lempipaikallaan venyttelevää vanhaa ja entistäkin harmaampaa Emma Tuhkimoa, lähestyin häntä empien. 

- Kuule... Tiedätkö sinä, mihin se minun - tai sinunhan se oli - se turkoosikivi... Mihin se oikein joutui? Epäröin. - Kun sehän katosi enkä ole nähnyt ketään, keltä olisin voinut kysyä... Kun kaikki te tontut ja peikotkin hävisitte samalla. 

  

Tonttu vilkaisi minuun tutkivasti ja suoristi selkänsä. - Voi veikkonen, sehän on ollut jo vuosia uudella uneksijalla!

  

Sisälläni humahti ja jäseniini valahti voimattomuus. Enempiä en kysellyt. Oikeastaan en halunnutkaan tietää, kenellä kivi nyt oli. Tämä merkillinen haikeus kuitenkin yllätti, tietynlainen kipeyskin. Mustasukkaisuusko?

  Joku toinen siis kävi parhaillaan läpi samaa mitä minä olin kokenut! Mahtoiko tuo leikkiä samojen tonttujen ja peikkojenkin kanssa?

Äkkiä Aatu havahtui, huiskautti kädellään ja katosi.

  

Hilman ääni tunkeutui tietoisuuteeni ja häpsäytti hereille. Lehti repsotti vatsan päällä ja takaraivoon koski. Niskaa hieroen kompuroin alas. Emma Tuhkimo ilmestyi navetan ovelle ja seurasi minua pihalle.

  

Serkku reppasi veräjältä hengästyksissään. - Karhu on syönyt meidän Torstentoon ja Ullan isä on lähtenyt jälestämään sitä! hän huohotti ja heittäytyi lääpästyksissään nurmikolle.

  

Tömähdin hänen viereensä järkytyksestä sanattomana. Ullakin poukkasi paikalle tohkeissaan. – Olisit sinä voinut odottaa! hän paheksui Hilmalle. - Juoksin purhalta asti niin kovasti kuin pääsin kun pelotti, että se vihainen hevonen on taas jossain lähellä... Toisten vierelle istahdettuaan hän mutisi: - Vaikka kyllä minä sitä Torstentootakin pelkäsin, oli se niin äkäinen…

  

En saanut vieläkään sanaa suustani. Kaappasin vieressä nyhjäävän kissan syliini samalla pohtien, mahtoiko kyseessä olla sama karhu, jonka hämärästi oletin pienenä tavanneeni, vaikken ollutkaan ihan varma, oliko se tapahtunut unessa vaiko oikeasti, ja jonka pentujen kanssa olin leikkinyt. Ne pennutkin kyllä olisivat nyt jo isoja, olleet jo vuosikausia, joten voihan se olla jompikumpi niistäkin tai niiden pennuista…

  

Aamulla selvisi, että karhu oli tavoitettu, ammuttu ja käyty jo oikein miehissä hevosella hakemassakin. Puolilta päivin sitten kiiruhdettiin joukolla otusta katsomaan. Koskaan aikaisemmin ei monikaan ollut karhua nähnytkään, ei elävää eikä kuollutta. 

  

Rannikon pihalla rötkötti lavetin päällä iso eläin suu raollaan, kieli hampaiden välistä lerpottaen. Miehet häärivät sen ympärillä ja jotkut heistä naureskelivat sivummalla jollekin putkelle. Lapset pysyttelivät tiukasti äitiensä helmoissa. Lopulta uskaltauduin lähemmäksi. Kauhistuin eläimen suurta ruhoa. 

  Entä jos tuollainen jättiläinen metsässä vastaan tulisi? 

 

Vähitellen uskalsin vieläkin lähemmäksi, vaikka toisaalta hirvittikin - jospa se siitä yhtäkkiä kiepsahtaakin pystyyn ja läimäsee mahtavalla tassullaan… Mutta kun aikuiset vakuuttivat, että kyllä se kuollut oli, yritin vaivihkaa kohottaa käpälää, mutta eihän se toki minun voimillani änähtänytkään.

  

Astelin rantaan pesemään käsiäni ja siinä samalla miettimään elämän outoa kiertokulkua - karhu oli syönyt sonnin ja nyt ihminen söisi karhun. Se puistatti.

  Hyi olkoon! Minä sitä ainakaan en söisi.