Uutta kohti (jatkuu)

Vilkaisen ystäviini. Hätkähdän. Näiden hahmot ovat jotenkin erilaiset, epämääräisemmät kuin ennen. Kauaa en ehdi sitä kummastella, sillä mielenkiintoni kohdistuu kesäisen yön hämyssä kujalle ilmaantuvaan mustilaisjoukkoon, joka taluttaa hevosiaan pikku talliin. Kaikki eivät sinne sovi, joten loput jätetään kujalle. Pirtissä he etsivät itselleen makuusijan ja köllähtävät vähin äänin vällyjensä ja vilttiensä päälle nukkumaan.

   

Ajan ratas pyörähtää jälleen ja äkkiä onkin aamu, en osaa sanoa, mihin väliin jäänyt aika on hupsahtanut. Pyörryttää. Sekasortoisin ajatuksin seuraan mustilaisnaista, joka pyytää vanhaäidiltä perunoita. Tämä antaa niitä, kuten kuulemma aina on tehnyt, kääpiön sanojen mukaan. Vieras kantaa kohta höyryäviä perunoita pöytään, tarjoaa niitä anteliaasti talonväellekin, mutta nämä kieltäytyvät kohteliaasti, kätkevät hymynsä huivinliepeeseen tai kouraansa.

  

Verkalleen Pentti kääntyy puoleeni, katsoo surullisesti. – Kuule, olen tosi pahoillani, mutta… Emme ilmeisestikään tapaa enää… Minulle on sanottu, että menetän kiven ensi yönä… minäkin… ja sitten en enää osaa luoksesi.

  

Tuijotan häntä ymmälläni. – Mutta… Miksi?

- Me kasvetaan, Pihla, meistä tulee aikuisia.

  

Poika sipaisee kädensyrjällään poskeani. Hänen äänensä häipyy, hahmonsa muuttuu ohuemmaksi, ääriviivattomammaksi ja yhtäkkiä häntä ei enää olekaan siinä.

Kavahdin istualleni, sydän riehui. Poissa olivat niin makasiinit kuin kylkeisetkin, samoin Pentti ja kaikki muutkin. Hetkeen en tajunnut olevani kotona. Mutta se kirja oli yhä siinä kädessäni… 

  

Katse harhaili, silmät pysähtyivät kirjan sivulle uudelleen. Se näytti heräävän eloon jälleen. Sivu hämärtyi, laajeni ja ikään kuin vetäisi minut sisälleen. Taas.

  

Ja äkkiä seisoin valkoisen kerrostalon edessä, talon, jonka muistin ennenkin nähneeni. Keväällä, pääsykokeiden aikaan. Määrätietoisin askelin etenin talon alaovelle, nousin portaat, raotin niiden päässä olevaa ovea ja työnnyin kapeahkoon eteiseen. Siitä käännyin oikealle ja päädyin huoneeseen, jota kalustivat kerrossängyt. Näytti siltä, että siihen mahtuisi monta asukasta.

  

  Tämä oli varmaankin asuntolan puoli, mutta entä koulu?

 

Samassa olin takaisin pihalla, suuntasin kohti rakennuksen keskellä leveillään odottavia pariovia ja kuljin naulakoiden täyttämän eteisen ohi portaille, joiden yläpäässä kutsuivat avoimet juhlasalin ovet.

  

Sydämen syke kiihtyi ja vartalo jännittyi.  

 

  Tännekö minun oli määrä tulla syyskuussa?

 

Näky rupesi himmenemään. Pinnistin silmiäni, yritin pitää katseeni tiukasti ovissa kiinni, halusin ennättää niiden sisäpuolelle, mutta ne häipyivät vähitellen, kunnes hävisivät kokonaan.

  

Syliin unohtunut kirja liikahti lähes huomaamattomasti. Havahduin. Olin kirjan ulkopuolella jälleen. Sitten, hitaasti, kuin viivytellen, se  sulkeutui, kohosi ilmaan, nousi ylemmäksi ja ylemmäksi muuttuen sitä läpinäkyvämmäksi mitä korkeammalle se leijaili. Lopulta se pysähtyi. Nyt sen ääriviivat tuskin näkyivät. Vaikutti siltä kuin se olisi jäänyt tauolle, odottamaan.  

 

  Odottamaan mitä? Uutta tulemistako? Sitten joskus... Näyttäisikö se silloin mennyttä vai tulevaa, molemmathan tuntuivat olevan sille mahdollisia? Ajalla ei todellakaan näyttänyt olevan johdonmukaista janaa…

Minua puistatti. Kylmänkirisevät väreet kareilivat käsivarsissa, mutta sitten, yllättäen, olemukseeni valahti selittämätön lämpö.

 ”Älä lapsonen huolia kanna, sillä eihän elämä anna enemmän kuin määrätty lie. Kyllä enkeli sinua turvassa vie…” hyrisivät tutut säkeet sisällä jossain. Ihan niin kuin ennen, silloin, kun olin juuri aloittanut kansakoulun.

  

Pulssin tasaantumista odotellessani viivyin nauttien pehmeän leppoisassa tunnetilassa, ymmärtäen, että kaikki menisi juuri niin kuin pitääkin… 

12. ÄITI? MUMMU?

Makasin lattialla mahallani enkä kuullut en nähnyt mitään. Äidin pyytäessä kattamaan pöytää tämä sai sanoa monta kertaa ennen kuin pyyntö kantautui korviin asti ja sitten vielä lopulta aivoihinkin. Olin kirjan lumoissa vielä tiskatessanikin.

Lumipyry oli lakannut, joten lähdin ulos tekemään tunneleita. Jännittävä ryömiminen lumikaton alla kuitenkin päättyi tunnelin romahtamiseen, joten kyllästyneenä palasin sisälle ja työnnyin uudelleen Orm Punaisen laivaan. Äiti väitti nokkani asuvan kirjassa, koska tapanani oli lukea kaikki minkä käsiini sain. Samat kirjat vielä moneen kertaan, sillä aina niistä löytyi uusia ulottuvuuksia, joista ei ollut jäänyt muistikuvia. Sitä se ahmiminen teki.

Olin eilen taas hiihtänyt yksin kotiin. Aamulla oli sitten ollutkin sellainen myräkkä, etteivät vanhemmat olleet päästäneet koulutaipaleelle itsekseni, isäkin kun oli lähdössä omiin savottahommiinsa ja äidillä oli Silja hoidettavanaan. 

  

Äiti syötti Siljalle keittoa. Ilta alkoi hämärtää ja  jo aikaisin käpristyttiin peiton alle öisiä kuvia katselemaan. Ja niitähän minulla riitti.

Nytkin Nelli kohta taas pistää noidan kirjan käteeni. Kun Pentin ja hänen kääpiöystävänsä hahmot ilmestyvät kirjan sivulle, olenkin jo tuossa tuokiossa nousemassa heidän mukanaan ylös tuttua rinnettä, ohi rannan savusaunan. On kesä, aurinko paistaa ja linnut rupattelevat puunlatvuksissa.

    

Aitat ohitettuamme saavumme pihalle, jossa on iso päärakennus, nähtävästi sen palaneen tilalle  rakennettu. Sitä vastapäätä on navetta, vasemmalla sivustalla pikkutalli, johon kääpiön kertoman  mukaan vieraat vievät hevosensa yöksi taloon pysähtyessään. Sen kylkeen nojailee puupinoja.

  

Päärakennuksesta oikealle on sijoitettu varsinainen talli. Jonkin matkan päässä pikkutallista on toinen talo ja navetan takana kauempana metsän laidassa vielä kolmaskin. Riukuaitojen  muodostama sola kiemurtelee navetasta ja tallista kohti metsää. Jokin yksinäinen lehmä löntystelee sitä pitkin hamuten samalla suuhunsa aidan alitse työntyviä heinätuppaita.

- Vilkaistaanko sisälle? Pentti ehdottaa.

  

Totta kai olen utelias näkemään, millainen entisaikojen talo olisi sisältä. Kuistista vie kaksi ovea, toinen menee suoraan pirttiin, toinen lämpimään eteiseen, josta pääsisi niin ikään pirttiin, mutta myös tupaan, joksi vanhempien huonetta kutsutaan.

  

Vanhahko mies ilmestyy pihalle ja kolistelee pirtin ovesta sisään hellapuusylyksen kanssa ja pujahdamme sisälle hänen kintereillään. Mies vetäisee oven kiinni ja kääpiö heittää häneen tuikean silmäyksen onnistuessaan juuri ja juuri livahtamaan raosta.

  

Keittiössä hämmentää tummalettinen pieni nainen kattilaa. Hänen kasvonsa ovat totiset ja nakatessaan palikan hellan pesään hän kysyy mieheltä: - Joko ne ovat saaneet kaikki lyhteet kärväille?

- Ei ne vielä, iltaan hyvinni menee, saattaa mennä myöhäänni.

  

Tiedustelen Pentiltä, mitä ne kärväät ovat ja Pentti kääntyy kääpiön puoleen. Tämä röyhistää rintaansa ja selittää, että kun sirppimies on leikannut ohran, takana tulijat sitovat kaksi lyhdettä yhteen ja nostavat ne roikkumaan kuivattuihin ja kuorittuihin oksaisiin puihin eli kärväisiin. Kun lyhteet kuivuisivat, ne puitaisiin puimakoneella.

  

En ymmärrä. Silloin kääpiö käännähtää ympäri ja hymähtää: - Mennään katsomaan!

  

Kauas ei tarvitse juostakaan, kun näemme ahkeran työporukan kulkevan pitkin ohrapeltoa. Etummaisina kulkevat sirppimiehet, takana tulijat sitovat lyhteitä yhteen ja ne nostetaan sitten pystyyn iskettyjen puiden oksanhaaroihin roikkumaan. Kun hoksaan, että kyseessä ovat ihan tavalliset puut, ymmärrän, mitä kärväät ovat - tavallisia kuorista riisuttuja puita joka suuntaan tököttävine oksineenhan ne vain.

- Tulukoa ämmyt kottiin, ptrui ptruiii, kaikuu siinä samassa solan suulta. Huivipäinen nuori nainen siellä kutsuu lehmiä metsälaitumilta. Metsän reunasta kuuluu moniääninen vastaus ja karjajono kiirehtii ammuen naista kohti. Tämä aukaisee navetan oven ja ohjaa kunkin eläimen omaan parteensa.

  

Työnnyn hänen peräänsä. Nainen puhelee lehmille, taputtelee niitä ja pyyhkii niiden kyljet olkitupolla. Sitten hän vie matalan jakkaran reunimmaisen lehmän viereen, hakee muuripadasta lämmintä vettä ämpäriin, kostuttaa siinä kankaanpalasen ja puhdistaa sillä lehmän utareet. Sitten hän tarttuu kiuluun, istahtaa jakkaralle, nojaa päätään lehmän kylkeen ja ryhtyy lypsämään. 

Maitosuihkeet laulavat kiulun kylkiin osuessaan ja nainen hyrisee itsekseen. Kun kiulu on lähes täynnä, hän käy kaatamassa maidon sangon päälle asettamaansa siivilään, johon roskat jäävät ja puhdas maito lorisee sangon pohjalle. Noinhan se äitikin tekee, hänellä vain on siivilän pohjalle mistä asettaa valkoinen vanupyörylä, jonka läpi maito kulkee.

  

Äiti? Lävitseni käy väristys. Tuohan on äiti! Nuorempi, mutta silti tunnistettavissa. Ja jos tuo on äiti, niin sisällä on… mummu? Äkkiä katsomaan vielä! Jalkani ovat sotkeutua toisiinsa, kun muutun tuulispääksi. On kuin siivet olisivat kannatelleet kantapäitä. Juoksen ja juoksen, ympäristö rupeaa häipymään ja epätoivoissani kiristän vauhtia, mutta se katoaa silti, Pentti ja kääpiökin häviävät…

Sätkin peiton mutkaan kääriytyneitä jalkojani. Ulisin. - Äiti, äiti! Mummu!

- Mikä ihme sulla oikein on? kuului äidin ääni ja kädet tarttuivat peittoon, selvittelivät sen irti jaloista ja laskivat sen uudelleen niiden suojaksi. - Taisit nähdä unta, tokenehan nyt siitä, ettei Silja herää!

  
Rauhoituin ja äiti palasi vuoteeseensa. Ajatukseni viipyivät vielä vuosikymmeniä sitten eletyssä elämässä. Pentti ja kääpiökin siinä pyörähtelivät mukana. Onkohan se Jasperi Pentille samanlainen ystävä kuin tontut ja peikot minulle? pohdin vielä raukeasti ennen kuin uusi uni valtasi mielenkiintoni. Luultavasti.