Monenlaista mäenlaskua (jatkuu)

Kerran taas alas kiitäessäni ohitseni sujahti oudonnäköinen kelkka, josta huiskutettiin ja huikattiin iloisesti.

  Keitähän nuo nyt sitten olivat?

 

Alhaalla vastaan kävelivät tutut leikkitoverit. Vilkaisin mäen päälle varuillani. Anna naurahti. - Eiväthän ne näe meitä! Teillä oli niin mukavaa, että meidän oli ihan pakko päästä mukaan. Eikä me tässä ensimmäistä kertaa olla, sen saat uskoa... Mutta tulepa vaihteeksi meidän kyytiin. Tähän kyllä sopii. Mennään vain vähän syrjemmälle, niin eivät ne toiset tule ajatelleeksi tässä hämärässä, miten sinä alas keplottelet. Ja arvaa vaan, ovatko Rennenkin porukat lähettyvillä!

  

Vilkaisin ympärilleni ja aivan oikein; tuollahan Renne ja Ripsa viilettivätkin. Minua nauratti, kun Renne hihkaisi omaan jäljittelemättömään tyyliinsä: - Eikö ookki mahottoman hyvä mäki?

  

No, mäkihän oli hyvä, ei siinä mitään, joten nostin rinteen päällä sukseni puuta vasten ja istahdin kelkkaan tonttujen väliin. Kelkassa oli edessä kouru estämässä lumen ryöppyämistä ja reunoilla kohosivat korkeat laidat. Vauhti oli niin huimaa, että tuntui kuin olisi lennetty.

  

Riemuissani laskin yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes vihdoin huomasin, että rinne oli ruvennut tyhjenemään. Vain Hilla ja Taimi tollailivat eksyneen näköisinä mäen päällä. Hyvästelin nopeasti ystäväni ja juoksin sisarteni luokse.

- Missä sinä olit? Hilla sai tärinältään juuri ja juuri sanotuksi. - Minä jo ajattelin sinun katkaisseen koipesi ja makaavan tuolla jossain.

- Minä luulin, että et muistanut meitä ja menit yksin kotiin! Taimi irrotteli hampaillaan vanttuista lumimöykkyjä.

- No en kai minä teitä yksin olisi tänne jättänyt! Olisitte huutaneet, niin ei olisi tarvinnut semmosta miettiä, kivahdin sovitellen samalla suksia jalkoihini. Omatunto soimasi. - Olin tuolla sivummalla sen toisen porukan kanssa, lisäsin sitten puolihuolimattomasti.

- Niiden tonttujenko? Taimi äimisteli. - Missä ne nyt ovat? Mikset ikinä ota meitä mukaan?

- Ettehän te niitä näkisi kuitenkaan! Mennään jo, mulla on kamala nälkä, tokaisin ja lähdin hiihtämään edeltä.

  

Oli tullut pimeää ja äkkiä vaatteetkin rupesivat tuntumaan inhottavan märiltä. Meitä paleli ja väsytti niin, ettei millään olisi jaksanut sauvoa kotiin asti. Metsä hyökyi varjojaan ja ellei kuu olisi killottanut taivaalla, olisi kotiladunkin löytyminen ollut sattuman varassa. Onneksi kuitenkin hevostie kulki sen vieressä ja loppumatka voitiin laahustaa sitä pitkin suksia käsissä roikottaen. 

  

Uupuneina raahustimme pirttiin, riisuimme kastuneet vaatteet uunin päälle kuivu­maan ja asettauduimme ruokapöydän ääreen. Posket paloivat, hiukset hap­sotti­vat kosteina ja sekaisina ja nenät kirnusi­vat.

- Äiti, Pihla oli taas niiden tonttujen kanssa ja me Hillan kans jouduttiin vähällä tulemaan kahdestaan pois, kanteli Taimi.

  

Äiti vilkaisi minua. - Vieläkö sinä niitä höpötyksiä jaksat jatkaa? Iso ihminen! hän hymähti ja ammensi hernekeittoa lautasille.

  

En sanonut mitään, mulkaisin vain vihaisesti Taimiin. Isä hakeutui ulos nostamaan suksia pystyyn, etteivät ne jäisi lumipöllyn alle.

  

Sukset kolahtivat seinää vasten. Kolahdus pakotti minut avaamaan silmäni. Makasin lumessa, rinteen syrjässä kasvavan kuusen oksien alla. Ympärillä vallitsi hiljaisuus, vain Hillan ja Taimin hätääntyneet kasvot leijuivat epämääräisinä vaaleina läiskinä yläpuolellani.

- Me tultiin etsimään sinua, kun kaikki muut lähtivät pois. Ajoitko sinä puuhun pahki? Hilla kyykistyi ja noukki toisen suksen puun takaa, toinen oli liipottanut jonnekin. Taimi huomasi sen takertuneen rannan pajupehkoon ja konttasi hakemaan sitä.

  

Vääntäydyin istualleni ja kohottauduin varovasti pystyyn. Päätä särki, taivaalla heilahteli monta kuuta ja tähdet tanssivat niin, että silmiin koski.

- Huh, minä olin muka jo kotona, mutisin. – Eiköhän mennä sitten…

  

Haroin käteeni molemmat sukset ja rupesin kapuamaan rinnettä ylös. Sisaret seurasivat äänettöminä. Kotimatka taittui kuun valossa suunnilleen samanlaisena kuin olin sen jo kokenutkin, sukset käsissä roikkuen ja vatsa nälkäänsä mouruten.

  

Puolisten jälkeen rupesivat Taimi ja Hilla leikkelemään lisää paperisia. Vellillä piirtelyn kielto oli hyvässä muistissa eivätkä he toki enää niin hassuja olisi tehneetkään, mutta eivätkö ikkunoiden pienet ruudut olleetkin juuri sopivia asuinhuoneita paperisille? Nämä olivat joko lehdistä saksittuja tai itse piirrettyjä ja leikattuja ihmisiä ja eläimiä, jotka elivät omaa elämäänsä. Milloin ne olivat seurustelunhaluisia poikamiehiä tai neitejä, milloin taas tavallisia perheitä. Ikkunaan kehittyvän kosteuden vuoksi ne pysyivät hyvin pystyssä lasin pinnalla.

  

Minua kiinnosti vain hotkijaansa odottava kirjapino. Niinpä heittäydyin puusänkyyn mahalleni, asetin tyynyn vatsan alle pehmikkeeksi ja syvennyin antaumuksella Kiljusen herrasväen otteluksiin. Jälleen kerran… Tilleyn valo ei kunnolla ylettynyt kirjan sivuille asti, mutta minulla oli hyvät silmät ja tuttu teksti, joten lukeminen onnistui siihen asti, kunnes isä komensi kaikki nukkumaan ja sammutti lampun. Joskus muulloin olisin esittänyt närkästyneen vastalauseeni, useammankin, mutta tällä kertaa päässä vielä surisi törmäyksen jäljiltä ja suljin kirjani nurisematta. 

4. LUISTELUN HURMAA

Koulu kutsui taas syyskuun ensimmäisenä päivänä ja sen rutiineihin solahdettiin sutjakasti. Minulla alkoi kuudes, Hillalla neljäs ja Taimilla kolmas luokka.

  

Syksy kului nopeasti. Järven jäädyttyä se tarjosi kouluun lyhyemmän reitin rantoja pitkin niin kauan kuin lumentulo pysytteli hippusissa. Pienimmät oppilaat jäivät suosiolla viikoksi asuntolaan, mutta hyvät ilmat houkuttelivat usein isommat yöksi kotiin. Osa luisteli, osa käytti potkukelkkaa.

  

Tottahan nyt minäkin olisin mieluusti luistimilla liidellyt, mutta miten ihmeessä olisin ilennyt ottaa mukaan niitä narulla kenkiin köytöstettäviä, Anjan puusta ja sahanteristä värkkäämiä luistimenkolsujani? Sitä paitsi luistelutaitoni oli kehno. Järven jää pysyi kelvollisena niin kovin vähän aikaa tuiskujen tultua, että harjoittelu oli jäänyt vähiin. Joka syksy luistelulämpärettä kyllä yritettiin pitää auki, mutta kun puhti loppui, se tyssäsi siihen. Vaikka auraamisella sinällään oli omat hauskat hetkensä; narulla vedettävä, puusta kolmion muotoon väkerretty aura oli tarkoitukseensa liian kevyt, joten siinä painoksi vuorollaan joutuessaan sai kokea monet riemukkaat hetket. Joskus tosin ilkikurisesti hykertelevät hevoset riehaantuivat niin julmettuun vauhtiin, että paino saattoi äkkiä löytää itsensä nietoksista suut ja silmät täynnä talven viljaa valkeaa…

  

Potkuttelin kotimatkan pääosin omissa ajatuksissani, sen verran kuitenkin osallistuin yleiseen keskusteluun, että sovin toisten kanssa illemmaksi jäälle treffit. Jo etukäteen tuntui huikaisevalta mielikuva revontulten leimuavasta tanssista tähtien täplittämällä taivaankannella ja jalan alla mustana kiitävästä jäästä, jonka pintaan kengänpohjaan nahkaremmillä sidottu jääkenkä raapaisisi narskahtaen siruisen kolon. Jostain kaukaisuudesta kantautuisi jään ulina kolkkona ja aavemaisena… Jo pelkkä ajatuskin viritti sisuskaluihin ihokarvoja nostattavan väristyksen.

  

Kotona odottivat äiti ja isä valmiiksi katetun kahvipöydän ääressä. He kyselivät kuulumisia ja vastailin heille hajamielisesti pullukkaa natustellen. Pöydästä noustuani heittäydyin sohvalle lainakirjoja selailemaan, mutta into paneutua niihin lopahti pian. Niinpä annoin kirjan valahtaa vierelleni toivoen, että jostakin putkahtaisi vähän virtaa tähän loppumattomalta tuntuvaan tylsyyteen. Vähitellen ajelehdin tuttuun horrosmaiseen tilaan… 

  

Ja äkkiä tonttuystävät olivat siinä, tarjosivat kättään ja hupsauttivat minut keskelle kirkkaasti valaistua jääkenttää, johon valot heijastivat hallitun ja harmonisen värifantasiansa. 

  

Selena kosketti kevyesti olkapäähän. - Mennään, luistellaan!

  

Peräännyin. – No en takuulla, enhän minä kunnolla edes osaa… Kun meillä on vain ne Anjan tekemät luistimet ja niilläkin olen vain muutaman kerran kokeillut. Just ja just pysyn pystyssä, vastustelin.

- Katsotaanpa, ilkamoivat kaksoset ja ojensivat minulle punaisia kaunoluistimia. - Vetäisehän nuo jalkaasi, he komensivat ja empien tottelin.

  

Valot jatkoivat omaa äänetöntä sinfoniaansa ja korvia hyväilevä musiikki paisui ja houkutti mukaansa. Anna ja Kaapo vetivät minut keskelle jääkenttää ja vasta nyt hoksasin, että olihan siellä muitakin.

  

Ihmeellisen näköisiä luistelijoita ne olivatkin. Useimmat heistä tunsinkin. Renne ja Ripsa, isoksi kasvanut Justiina keskellään siellä ainakin taiteilivat hännistään toisiaan koukuttaen, Silmu ja Hilari jatkoivat ilmassa jään pinnalla aloittamiaan temppuja, siirtyivät piskuisten siipiensä avulla toistensa yli, tarttuivat jälleen parinsa käsiin ja aloittivat uuden sarjan. Laitamilla liikkuivat hitaammin ja jäykemmin Pepe ja Reija. Myös Jemmari luisteli siellä pikkuista poikaa yhdessä puolisonsa kanssa tukien. Oli jokseenkin vaikea kuvitella häntä ilman jauhopöllyä ympärillään, vaikka en nähnytkään, oliko sitä. Jokainen heistä tervehti minua omaperäisellä tyylillään.

  

Peikot pyörähtelivät tottuneesti piruetteja hännät milloin kaulan ympärille kiedottuina, milloin muuten vain niillä vartalon takana taituroiden. Menninkäistenkin isosilmäiset kasvot siellä vilahtelivat ja äkkiä tunsin nauttivani suunnattomasti kiitäessäni kentän halki ja takaisin. Ystävät pyörittelivät minua yltympäriinsä, heittelivät ilmaankin ja ihmeekseni pysyin pystyssä jaloilleni taas päästyäni.

  

Liikunta hurmasi. Se punasi posket ja hulvautti mieleen sykähdyttävän riemun. Niinpä suorastaan hätäännyin, kun valot himmenivät ja musiikki hiljeni. Äkkiä paikalla olivatkin enää tonttuystävät.

- Voi, ei! Ei lopeteta vielä! huudahdin. - Täällä on niin ihanaa!

- Me ollaan oltu täällä jo monta tuntia. On kiire, Helena vastasi

  

Korvissa kalahti. Räväytin silmäni auki. Äiti hääräili tiskipöydän luona, kaatoi kauhalla perunoiden päälle vettä ja rupesi pesemään niitä.

- Etkö sinä mennytkään? hän kysyi. – Eikö tässä ala jo olla kiire, kohtahan siellä ei näe mitään?

- En minä… Tai olinhan minä… Van en ihan siellä… Sekosin sanoissani, mietin hetken ja tuijotin äitiä tyrmistyneenä: - Minä osasin luistella ihan älyttömän hyvin!

  

Äiti kokeili otsaani. Se oli hikinen, posket ja nenä punersivat. - Olet tainnut taas uneksia omiasi. Mahtaakohan yöksi unta riittääkään, hän epäili.

  

En sanonut mitään, sillä tottahan se äiti puhui; olinhan itsekin toisinaan epävarma siitä, mikä oli unennäköä ja mikä valvetta… Mutta sekään ei saanut hyvää mieltä haihtumaan ja vielä nukkumaan mennessäkin ilo tulvehti rinnassa niin, että minun oli kurkistettava lattialle, valuiko sitä sinnekin. Ihana jäämusiikki helisi ja hurmioi korvissa edelleen. Riemumielin antauduin sen valtaan ja se lennätti pilvilinnoihin, joissa elämisen hehku ja maku olivat kokonaan toisenlaisia kuin tässä näkyväisessä maailmassa.