Uutta kohti (jatkuu)

Vilkaisen ystäviini. Hätkähdän. Näiden hahmot ovat jotenkin erilaiset, epämääräisemmät kuin ennen. Kauaa en ehdi sitä kummastella, sillä mielenkiintoni kohdistuu kesäisen yön hämyssä kujalle ilmaantuvaan mustilaisjoukkoon, joka taluttaa hevosiaan pikku talliin. Kaikki eivät sinne sovi, joten loput jätetään kujalle. Pirtissä he etsivät itselleen makuusijan ja köllähtävät vähin äänin vällyjensä ja vilttiensä päälle nukkumaan.

   

Ajan ratas pyörähtää jälleen ja äkkiä onkin aamu, en osaa sanoa, mihin väliin jäänyt aika on hupsahtanut. Pyörryttää. Sekasortoisin ajatuksin seuraan mustilaisnaista, joka pyytää vanhaäidiltä perunoita. Tämä antaa niitä, kuten kuulemma aina on tehnyt, kääpiön sanojen mukaan. Vieras kantaa kohta höyryäviä perunoita pöytään, tarjoaa niitä anteliaasti talonväellekin, mutta nämä kieltäytyvät kohteliaasti, kätkevät hymynsä huivinliepeeseen tai kouraansa.

  

Verkalleen Pentti kääntyy puoleeni, katsoo surullisesti. – Kuule, olen tosi pahoillani, mutta… Emme ilmeisestikään tapaa enää… Minulle on sanottu, että menetän kiven ensi yönä… minäkin… ja sitten en enää osaa luoksesi.

  

Tuijotan häntä ymmälläni. – Mutta… Miksi?

- Me kasvetaan, Pihla, meistä tulee aikuisia.

  

Poika sipaisee kädensyrjällään poskeani. Hänen äänensä häipyy, hahmonsa muuttuu ohuemmaksi, ääriviivattomammaksi ja yhtäkkiä häntä ei enää olekaan siinä.

Kavahdin istualleni, sydän riehui. Poissa olivat niin makasiinit kuin kylkeisetkin, samoin Pentti ja kaikki muutkin. Hetkeen en tajunnut olevani kotona. Mutta se kirja oli yhä siinä kädessäni… 

  

Katse harhaili, silmät pysähtyivät kirjan sivulle uudelleen. Se näytti heräävän eloon jälleen. Sivu hämärtyi, laajeni ja ikään kuin vetäisi minut sisälleen. Taas.

  

Ja äkkiä seisoin valkoisen kerrostalon edessä, talon, jonka muistin ennenkin nähneeni. Keväällä, pääsykokeiden aikaan. Määrätietoisin askelin etenin talon alaovelle, nousin portaat, raotin niiden päässä olevaa ovea ja työnnyin kapeahkoon eteiseen. Siitä käännyin oikealle ja päädyin huoneeseen, jota kalustivat kerrossängyt. Näytti siltä, että siihen mahtuisi monta asukasta.

  

  Tämä oli varmaankin asuntolan puoli, mutta entä koulu?

 

Samassa olin takaisin pihalla, suuntasin kohti rakennuksen keskellä leveillään odottavia pariovia ja kuljin naulakoiden täyttämän eteisen ohi portaille, joiden yläpäässä kutsuivat avoimet juhlasalin ovet.

  

Sydämen syke kiihtyi ja vartalo jännittyi.  

 

  Tännekö minun oli määrä tulla syyskuussa?

 

Näky rupesi himmenemään. Pinnistin silmiäni, yritin pitää katseeni tiukasti ovissa kiinni, halusin ennättää niiden sisäpuolelle, mutta ne häipyivät vähitellen, kunnes hävisivät kokonaan.

  

Syliin unohtunut kirja liikahti lähes huomaamattomasti. Havahduin. Olin kirjan ulkopuolella jälleen. Sitten, hitaasti, kuin viivytellen, se  sulkeutui, kohosi ilmaan, nousi ylemmäksi ja ylemmäksi muuttuen sitä läpinäkyvämmäksi mitä korkeammalle se leijaili. Lopulta se pysähtyi. Nyt sen ääriviivat tuskin näkyivät. Vaikutti siltä kuin se olisi jäänyt tauolle, odottamaan.  

 

  Odottamaan mitä? Uutta tulemistako? Sitten joskus... Näyttäisikö se silloin mennyttä vai tulevaa, molemmathan tuntuivat olevan sille mahdollisia? Ajalla ei todellakaan näyttänyt olevan johdonmukaista janaa…

Minua puistatti. Kylmänkirisevät väreet kareilivat käsivarsissa, mutta sitten, yllättäen, olemukseeni valahti selittämätön lämpö.

 ”Älä lapsonen huolia kanna, sillä eihän elämä anna enemmän kuin määrätty lie. Kyllä enkeli sinua turvassa vie…” hyrisivät tutut säkeet sisällä jossain. Ihan niin kuin ennen, silloin, kun olin juuri aloittanut kansakoulun.

  

Pulssin tasaantumista odotellessani viivyin nauttien pehmeän leppoisassa tunnetilassa, ymmärtäen, että kaikki menisi juuri niin kuin pitääkin… 

23. UUTTA KOHTI

- Hei, vilkaistaanko tuonne tuvan puolelle?  

Olen eteisessä, kuistinpuoleisen ikkunan eteen sijoitetun kaapin edessä. Vastapäisellä seinällä on kaksi komeroa. Käännyn pirttiin mennäkseni, mutta Pentti nykäisee minut takaisin. - Kääpiö sanoo, että tuota vanhempien kamaria sanotaan tuvaksi, sitä käytetään kuulemma samalla vierashuoneenakin. Käydään kurkistamassa.

  

Avaamme oven ja astumme sisälle. Huoneessa ei ole komeroita, on vain naulat pitovaatteille. Verho heilahtelee hiljaa ikkunanraoista puhaltavan tuulen mukana. Räsymatto peittää lattiaa. 

  

Katseeni osuu ensimmäisenä isoon piironkiin, jossa on alimpana kaksi pitkää vetolaatikkoa, sen yläpuolella kaappi ja lahvu. Kääpiö näyttää, miten sen ovi kääntyy ylhäältä alaspäin ja paljastaa siinä säilytettävät lakanakääröt. Kaapin päällä on isompi laatikko ja kaksi rinnakkaista vetolaatikkoa, viimeisenä pöytätaso, jonka yläpuolella kiiltelee peili ja peilin molemmin puolin nököttää pikkulaatikko. Keskellä lattiaa seisoo matala kaappipöytä ja neljä tuolia. Seinän vieressä koreilee lakattu puusohva. Oviseinälle sijoitetun komuutin yläpuolella on koristeellisen pyyheliinanpeitteen suojaama naulakko vieraspyyhkeille. Sen alakaapissa odottaa potta. Huomio kiinnittyy siroon, piirongin ja pöydän väriseen hienon tummanvihreään vuoteeseen, jossa lepää iäkäs mies. Ukki, helisee päässäni suloisesti. 

  

Samassa ovi aukeaa ja sisään ryntää kilvan kaksi lasta, tyttö ja poika. He kiipeävät ukin viereen, toinen toiselle puolelle ja painavat päänsä isolle, parisängyn levyiselle tyynylle. Ukki äännähtää ja kääntyy selälleen. Lapset vahtivat tarkasti, ettei hän käänny yhtään milliä toisen puoleen enemmän.

- Vanhaisä, sinun vieressä on niin hyvä nukkua, tuumaa tyttö ja tönäisee veljensä käden mustasukkaisesti pois vanhaisän rinnalta. Veli tulistuu ja tönäisee takaisin.

- Nelli ja Viljami! Jos aiotte tässä makoilla, niin ootte kunnolla, ukki huomauttaa.

  

Höristän korviani. Nelli ja Viljami! Samassa ukki nousee ja yhdessä hän köpöttelee lasten kanssa eteiseen ja siitä pirttiin, minä tietenkin perässä, haltioissani. Pirtissä on täysi työntouhu meneillään. Kiinteän peräpenkin ääressä oleva suurikokoinen pöytä ja leivinuunin edessä ollut irtopenkki on siirretty syrjään ja tummahiuksinen ja vaaleahiuksinen tyttö siivoavat. Tummatukka heittelee kauhalla lattialle hiekkaa ja vettä, vaaleahiuksinen hankaa luudantyngällä lankkuja ja vetelee ne puhtaiksi. Hiekka valuu raoista sillan alle.

- Oho, eipä meillä tänne taija asiaa ollakaan, ukki tuumaa ja kääntyy takaisin. Hän raottaa keittiön ovea ja ilmoittaa siellä hellan ääressä touhuavalle vaimolleen menevänsä lasten kanssa ulos. Tämä nyökkää totisena ja lapset kirmaavat kilpaa ulos. Vanhaisä hymähtää ja seuraa heitä.

  

Vilkaisen Penttiin ja kääpiöön. Nämä nyökkäävät ja juoksen lasten ja ukin perään. Nämä suuntaavat talliin ja kun Nelli huutaa Viljamille haluavansa käydä makasiinissa, kiirehdin askeleitani. Makasiinissa? Oliko se sama, missä kävin tonttujen kanssa kauan sitten?

   

Mutta lapset eivät katso rannan suuntaankaan. Sen sijaan he pujahtavat tallin kyljessä olevaan erilliseen huoneeseen, jossa on kaksi sänkyä. 

- Kato, tässä nukkuu Anni ja tässä Veikko, esittelee Viljami ja hyppää toiseen sängyistä, jossa aloittaa riemullisen pomppimisen. Nelli ei halua jäädä huonommaksi vaan hyppää niin ikään toiseen vuoteeseen. Ukki kurkistaa ovesta. – Heti pois sieltä! hän komentaa. - Kylkeinen ei ou mikkää leikkipaikka eikä sängyillä saa hyppiä, petivaatteet likastuu.

  

Vastentahtoisesti lapset vääntäytyvät pois makasiinista. Luon kysyvän katseen tovereihini. – Makasiini? kuiskaan ja kääpiö nyökkää. – Niin, kylkeistä sanotaan myös makasiiniksi.

- Miten minä sitten muka kävin siellä kallion sisällä makasiinissa? kysyn. Hämärästi muistan käyneeni, uskoneeni toisten lasten lailla, että vanhempien puheissa vilahteleva makasiini olisi ollut Kuusirannan kallioissa.

- Sinä itse luulit olevasi siellä kuvittelemassasi paikassa, mutta nytpä tiedät, että makasiini on täällä kylkeisen toinen nimitys. Toisaalta kyllä sinä oikeitakin asioita silloin näit, mutta kun se varsinainen näkeminen piilee sen ihmisen sisällä, ken on näkemässä ja kokemassa. Tuolla ison aitan vintillä on kaikkea sitä vanhaa tavaraa, mitä silloin aikoinaan katselit tonttujesi kanssa. Kääpiö viittaa rantaan päin.

  
Häkellyn. Näinkö ne omat odotukset ja luulot voivat ihmistä ja asioita sekoittaa? 

"Vilnalla repii hermoja" (jatkuu)

…tuossa tuokiossa olen tarpomassa ylös rinnettä. Polun oikealla puolella sijaitsevan aitan takaa kuuluu iloisia huudahduksia ja juoksun töminää. Äkkiä sieltä ryntää vilkkaasti elehtivä poika. Hänen takanaan rynnistää vaaleahiuksinen tyttö äänekkäästi nauraen. Poika pujottelee edellä ja kiipeää nopeasti aitan vintille vievät portaat. Hän syöksyy ovesta sisälle, nojaa kaikin voimin ovea vasten, joten tyttö ei saa avatuksi sitä. Hetken tämä takoo ovea, sitten hän huudahtaa: - Kyllä minä vielä saan sinut kiinni! Hei, hän huikkaa toisille lapsille. - Aletaan alusta, Veikko lähti pois pelistä! Hän perääntyy ovelan näköisenä ja laskeutuu portaiden juurelle, johon jää odottamaan.

  

Kohta aitan ovi raottuu ja pörröinen pää työntyy siitä varoen. – Enkä lopettanut, se sanoo. – Aletaan alusta vaan, olen kiltti.

- Vannotko? tyttö portaiden juurella vannottaa.

- Joo joo! Poika virnistää ilkikurisesti ja laskeutuu alas.

  

Lapset kerääntyvät piiriin.

- Kuka ensimmäisenä kiertää pikkuaitan, pääsee linnapallon aloittajaksi, määrää Anni. 

– Lähdetään tämän kepin takaa. Hän asettaa oksanpätkän maahan.

   

Minäkin innostun. Ryntään aitan eteen, valitsen paikkani ja odotan. Pentti ei sano mitään, hän jää päätään pudistellen katsomaan. Anni laskee lähtöluvut ja kaikki ryntäävät matkaan, minä muiden mukana. Jalat lentävät ja hetkessä olen keulilla. Aitta on nopeasti kierretty ja huohottaen istahdan odottamaan toisten joutumista. Yllättäen Martta julistetaankin voittajaksi ja hän saa jäädä lyöjäksi, toiseksi tullut Veikko nostattajaksi. Pettyneenä hiivin kääpiön ja Pentin luokse. Kääpiö murahtelee, mutta Pentti sanoo ystävällisesti: - Etkö sinä taaskaan muistanut, etteivät ne näe sinua?

  

Niin, nyökkään. Niin, eiväthän ne minua huomaa, eivät pysty… Sitten hoksaan ihmetellä: - Miten minä voin nähdä teidät ja te minut, kun noiden kanssa se on vain yksisuuntaista?

- No… Me ollaan tavallaan sinulle välikappaleita, eräänlaisia kanavia, joiden kautta saat tämän yhteyden, Pentti selittää.

  

Puhahdan ja asetun seuraamaan pelin kulkua. Kääpiö kertoo leikin olevan nimeltään linnapallo, kolmesta kopista pääsee syöttäjäksi tai lyöjäksi.

  

Aikansa lapset jaksavat keskittyä pelaamiseen, sitten yksi jos toinenkin hakeutuu vatukkoon ja häviää sen sisään.

- Hei, kuka uskaltaa syödä vattuja riihen luota? huudahtaa äkkiä Anniksi kutsuttu.

- Hui kamala, en minä ainakaan! Tummatukkainen tyttö kääntyy rajusti poispäin. – Sinnehän on heitetty ruumiinpesuveet, kalmoveet!

- No jos sitä ajatellaan, niin miten uskallat tässä ison aitan luona leikkiä? Etkö muista, että sen alla sanotaan säilytettävän kalmavaatteita! härnää Veikko sisartaan.

  Anni kantaa leveää lautaa kiven päälle, Esteri asettuu laudan toiseen päähän ja tytöt ryhtyvät hyppäämään vuorotellen. Esteri rämäyttää jalkansa voimalla lautaan ja Anni pompahtaa korkealle ilmaan. Hän kirkaisee ja ottaa vuorostaan ilmasta vauhtia saadakseen ystävänsä kimpoamaan vielä korkeammalle.

  

Minua naurattaa. Tuotahan mekin leikimme, lempilautaa. Samat leikit ovat siis säilyttäneet taikansa kautta aikojen. Sitten joku tytöistä sieppaa maasta jotain ja heittää sen ilmaan. Pääskynen koukkaa alas ja sieppaa sen nokkaansa. Toisetkin rupeavat heittelemään. Tarkennan katsettani. Höyheniä! Lapset nakkelevat höyheniä ilmaan ja pääskyset sieppaavat ne ja vievät pesäänsä. Innoissani ryntään mukaan, tartun höyheneen ja heitän, heitän, heitän…

Rämähdys karkotti linnut, höyhenet ja kaiken muun. Avasin silmäni. Olin heittänyt päiväkirjan tiileistä ja laudoista kootun kirjahyllyn päällä olevan peltirasian kylkeen ja se piti kovaa ääntä lattialle lennähtäessään. Miten ne tytöt olivat nyt nuorempia kuin aikaisemmin? pohdin. Ajalla ei tainnut olla suoraa linjaa?

  

Pirtistä kuului kimakka ulvonta. Hilla oli rytistänyt lehden, jonka reunamilla luki Vilnalla repii hermoja ja Taimi oli ryöstämässä raivoisasti sitä hänen käsistään. Hän oli tallentanut siihen muiston hetkestä, jolloin äiti oli tympeissään tuumannut, miten hänellä repikään hermoja. Myöhemmin, kirjoitusvirheisen merkinnän löydettyään, äiti oli kertonut olonsa huomattavasti parantuneen. 

  

Valutin menneet soppeen ja kampeuduin portaille. Normaali päivä siis jälleen odotettavissa. 

21. "VILNALLA REPII HERMOJA"

Toissapäivänä ukkosti ja äiti kielsi oleilemasta ikkunan lähellä. Tavallisesti mennään kamarin sängylle istumaan, piiloon, ettei salama löytäisi. Hillan syntyessä oli ollut kova ukkonen ja hän pelkääkin sitä kaikkein eniten.

  

Hilla ja Taimi katselivat ajankulukseen kamarin lattialla vanhoja valokuvia ja niitä nauratti kovasti, minkä näköisiä ollaan oltu pieninä ja varsinkin se, millainen äiti on ollut toisella kymmenellään. Minä huomasin, että oikeastaan äiti on ollut lapsena minun näköiseni, hänellä vain on ollut letit, minulla puolestaan särhöttää pystyssä Anjan väkisellä leikkaama lyhyt tukka. Äiti ei anna kasvattaa pitkiä hiuksia, hän sanoo, ettei ehdi letittää niitä eikä minulla itselläni tule kuulemma  kuitenkaan asia hoidetuksi.

  

Tytöt toivat äidille kuvan katsottavaksi. Äiti vilkaisi sitä. ”Sehän on se minun siskoni, se, joka asuu Ruotussa, järven toisella puolella. Siellähän sinä Hilla juoda kurttasit sitä maitoa silloin marjareissulla, kun sait haavan päähäsi.” Sitten äiti naurahti. ”Mutta muistatkohan sinä Taimi sitä kertaa kun Eeva-täti oli meillä kylässä ja sinä kävit kurkistamassa sen hameen alle? Halusit kuulemma tietää, oliko tädillä housuja.”

  

Taimi tuijotti äitiä hölmistyneenä ja sitten me kaikki purskahdettiin nauruun, niin että ukkonenkin pääsi unohtumaan. 

*

Auvolaan tuli viime yönä vieraita, Vieno ja Tauno perheineen. Vieno on serkkuni, Marken sisko siis. Auvolan Oljahan on äidin sisarpuoli. Vieno odottaa kaksosia. Heillä on jo ennestään kolme lasta, yksi poika ja kaksi tyttöä. Karri on 9-vuotias, Karita 8- ja Anu 7-vuotias. Mentiin heti aamulla katsomaan heitä, kun haluttiin leikkiä heidän kanssaan, mutta tietenkin myös ne tuliaiset persottivat… Marke on vähän mustasukkainen, kun hänellähän tätinä pitäisi olla etuoikeus seurustella Karitan ja Anun kanssa.

Milloinkahan se Anitan porukka tulee...

Meille ostettiin sika Linnansalmesta. Se on ihan pikkuinen possu vielä.  Kirjoitin sille runonkin... Ei se oikein onnistunut, taitaa jäädä taas yhdeksi harjoituskappaleeksi.

*

Tänään meille tuli Anjan mukana saksalainen poika. Suloinen, vaaleakiharainen 18-vuotias puutarhuripoika. Isänsä on arkkitehti. Äiti ei ollut oikein innoissaan saksalaisesta, aavistan sen jotenkin olevan sodan aikaisia peruja. Ihastuin tietenkin häneen silmittömästi! Hän ei polta edes tupakkaa!!!

  

Kun hän lähti, rukoilin hänen puolestaan, koska satoi - hänhän oli liikkeellä moottoripyörällä. Anja puhui hänen kanssaan saksaa. Miten toivoinkaan, että minäkin olisin osannut tuota kieltä! Mutta keskikoulussa opin ja monta muutakin kieltä sen lisäksi! Voi, kunpa koulu jo alkaisi!

*

Eilen oli Unikeon päivä ja samalla Hilman 13-vuotispäivä. Kun mentiin matkalta poimitut kukkakimput käsissä onnittelemaan,  Hilla sattui katsahtamaan Olaviin ja sanoi vahingossa omaa kimppuaan ojentaessaan, että ”Onnea Olaville!” ja tietysti kaikki räjähtivät heti nauramaan.

  

Vanhemmiltaan Hilma oli saanut lahjaksi päiväkirjan. Markekin sinne ilmestyi kukkakimppuineen Vapun ja Ullan kanssa. Kahvin jälkeen käytiin uimassa ja haaveilemassa tulevasta…

*

Maantietä tehdään kovalla tohinalla. Tien pohjahan on ollut käytössä jo jonkin aikaa, mutta päällyste ajetaan vasta nyt. Salmesta kuuluu yhtenään pamauksia, kun siellä räjäytellään. Kuorma-autot kuljettavat maata ja soraa linjalle ja me päästään joskus kyytiin soranhakupaikalle.

Päiväkirjan sivu hämärtyi. Olin nukahtamaisillani. Äkkiä pitelinkin kädessäni tuttua teosta. Sivuilla kävi vilinä ja… 

20. RYSKY

Aidan taakse, lähimetsikköön, kohosi haaveilemani maja pintalaudoista, sellaisista, joita muut eivät tarvinneet. Seiniin jäi tietenkin rakoja, mutta ei se haitannut. Ovisaranat siihen sai samalla systeemillä kuin navetan vintillekin. Rakensin mökin yksin alusta loppuun.

  

Hökkelistä oli hyvä tarkkailla ympäristöä, leikkiä vaikka intiaanileikkejä ja olla vaanivinaan valkonaamoja ja villieläimiä. Erämaan kova laki olisi toisinaan vaatinut tietysti riistankin metsästystä, mutta siihen en pystynyt edes mielikuvituksissani, sillä hyppäsinhän polultakin syrjään, jos huomasin muurahaisten käyttävän sitä kulkureittinään.

  

Mutta majassa ollessa häipyivät kaikki tavalliset asiat. Oli vain hiljainen metsä, jonka ääniä kuulostelemalla sai tarkan tiedon petojen ja vihamielisten ihmisten olinpaikoista. Onneksi oven sai säppiin, joten hiipien tehdyn tutkimusmatkan jälkeen oli helpotus pujahtaa sisälle ja laittaa salpa paikoilleen. Seinälle kyhätyltä laudalta valitsin yleensä jonkin lehden tai kirjan ja sy­vennyin siihen. Niin, sikäli mikäli sääskiltä rauhaa sain. Jotenkin siellä oli kumma tunne… kuin ne entiset leikkikaverit olisivat kulkeneet mukana, en vain enää pystynyt näkemään niitä. Niin, muulloin kuin unessa.

  

Sateella mökissä ei voinut ollenkaan oleskella, koska silloin sääskien ylivalta oli ehdoton, ne iskivät kimppuun ja tunkivat kärsänsä joka paikkaan. Alkukesästä olinkin aina punaisilla pahkuroilla. Niitä kynsiessä iho meni rikki ja  tietysti niiden päälle kehittyvät ruvetkin oli vähän niin kuin pakko repiä pois, joten nahka näytti jatkuvasti miekanpistojen harjoittelukentältä. Sääsket tykkäsivät minusta. Ehkä ne olivatkin ainoita siinä suhteessa, tulin joskus ajatelleeksi…

  

Oli ilta, joten makoilin vinttihuoneessa ja luin, mitäpä muuta. Eihän unimaailma löytäisi minua, elleivät kirjat viitoittaisi sille suuntia. Haukottelin makeasti, oikeastaan olisi nukuttanut jo, mutta tartuin kirjaan uudelleen. Vinttihuoneen ikkunasta tulvi vielä sen verran valoa, että lukea näki. Vähän ajan päästä silmät rupesivat lupsahtelemaan ja kirja tipahti lattialle. Hajamielisesti kurottauduin sitä kohti, mutta valoisa hahmo olikin jo ojentamassa sitä minulle. Sateenkaaret leiskuivat kannesta kirkkain värein. Tietysti, ainahan se Nelli toi vain sen yhden ja ainoan kirjan, Tyhjän Kirjan. Siis uusi matka menneeseen taas odotettavissa! Uteliaisuudesta kihisten astuin kirjaan. 

17. VESIREESSÄ ENTISEEN MALLIIN

Aamuhämärissä kuuluu tallin luota kulkusten kilinää ja naisen tyynnyttelevää ääntelyä. Pentti vinkkaa seuraamaan ja niin hiivitään tallin nurkalle kurkistamaan, mitä tapahtuu. Paksuun pitkään talvitakkiin pukeutunut tyttönen asettelee kuolaimia päätään viskovan hevosen suuhun, kiristää valjaiden kiinnitykset aisoihin ja sitoo suitset vesireen etuosaan. Vaalea hiustuppo heilahtelee hänen otsallaan ja hän puhaltaa sen ajoittain pois silmien edestä.

Hänestä vähän vanhempi tyttö on saanut liitetyksi aisat rekeen. Hän tarttuu suitsiin, istahtaa reen etuosaan ja maiskauttaa suullaan.

- Äkkiä! huudahtaa Pentti ja kiskoo minut mukaansa.

  

Juoksemme kilpaa ja ennätämme juuri ja juuri hypätä kahden reessä olevan ison rautasaavin viereen polvilleen, ennen kuin hevonen kiskaisee taakkansa liikkeelle. Lumi suhisee jalasten alla, reki natisee ja roksahtelee. Saavi meinaa kaatua, mutta kuski estää sen asettamalla kätensä takaviistoon kiinni siihen. Myötämäessä hevonen porhaltaa keveään juoksuun. Reki huilailee jalasten alle jääviä jäisiä möykkyjä ylittäessään, saavit heilahtelevat paikkaansa etsien ja virnistelemme Pentin kanssa toisillemme silkasta mielihyvästä.

  

Järvelle päästyä hyinen viima tuprauttaa lumipöllyn kasvoille. Vetäisen anorakin hupun syvemmälle silmilleni, Pentti pitelee kaksin käsin korvillaan töröttävää karvalakkia, mutta kääpiö nauttii kaikesta täysin siemauksin. Näkee, ettei se ole ensimmäistä kertaa moisessa tuiverruksessa.

  

Jäällä näkyy merkkiviitta, jonka viereen on isketty pitkävartinen petkel pystyyn. Kuski vetää toisen ohjaksen kireämmälle ja tottelevaisesti hevonen rupeaa kiertämään paikkaa.

- Ptruu! Ptruu, pysähy siihen! tyttö komentaa ja hevonen pysähtyy pärskähtäen.

  

Tyttö hyppää reestä, tarttuu petkeleeseen ja rupeaa hakkaamaan sillä avantoon kehittynyttä katetta. Teräase puhkaisee jään ja reiästä purskahtaa vettä. Tyttö hakkaa, kunnes avantoon on murskaantunut sangon mentävä aukko. Hän täyttää saavit jäähileisellä vedellä ja kiinnittää sitten sangon sangastaan toisen saavin korvaan ja antaa sen vajota veteen suuta myöten. Ymmärrän, että  tarkoitus on hillitä veden loiskumista. Noinhan äiti ja isäkin tekevät vesikelkalla hetteestä vettä kuljettaessaan.

- Parasta, että siirrytään vähän kauemmaksi noista saaveista, ellei haluta jäistä kylpyä, murahtaa kääpiö ja siirrymme seisomaan liistereen kannoille. Vesireessä ei ole laitoja, joten meidän on pysyteltävä kumarassa voidaksemme pidellä reunoista kiinni.

Rinteen alla kuski hyppää kyydistä reen sivulle. Mekin siirrymme kävelemään, sillä emmehän toki halunneet lisätä hevosen jo ennestään raskasta kuormaa, vaikkei se välttämättä mihinkään vaikuttanutkaan.

- Miten ne kesällä saavat vettä? tiedustelen Pentiltä. Tämä nyökkää kääpiöön.

- Saavia kannetaan tietysti korennolla. Korento pujotetaan saavin korvien läpi ja molemmissa päissä olevat nostavat sen olkapäilleen. On osattava kulkea tasaisesti, ettei vesi loisku. Rinteessä joutuu välillä pysähtymään, henkeä vetämään...  Eläimille saadaan vettä riihen ja navetan välisestä Pojan kaivosta.

- Pojan kaivosta? Miksi sen nimi on Pojan kaivo? hämmästelen, mutta muistan sitten, että äiti on kertonut siitä joskus. Perimätietona kulki oletus, että joskus joku poika olisi siihen hukkunut. – Tai tiedänhän minä, ehätän heti perään ja kerron saman tien Pentillekin.

  

Pihaan päästyä kuskin tummat hiukset hulmahtavat, kun hän silpaisee huivin pois hetkeksi ja sitoo sen sitten tiukemmin korviensa suojaksi.

- Anni, tulehan kaveriksi nostamaan! hän huutaa navetan sisällä touhuilevalle tytölle. Sisarelleen, päättelen.  

  

Tämä tulee ja yhdessä he kantavat veden muuripataan ja kun se on täysi, nostavat toisen saaveista karjakeittiöön ja tyhjentävät reessä olevan siihen. Tummatukkainen kääntää hevosen ja lähtee uudelle reissulle.

- Muista tullakin sitten riisumaan valjaat, hän muistuttaa Annille. Tämä nyökkää ja punaltaa sitten päätään.

- Saisit sinä jo opetella itsekin tämän valjastamisen, turhaan sitä hevosta pelkäät, näethän, ettei se muillekaan mitään tee.

  

Hän puhuu kuitenkin kuuroille korville, sillä kuski napauttaa suitsilla kevyesti hevosen kylkiin ja ohjastaa sen myötämäkeen.

  

Minua rupeaa palelemaan, joten kiedon käteni ympärilleni, tärisen.

Siitä asennosta havahduin, näin peiton roikkuvan sängyn reunan yli ja vetäisin sen helpottuneena korvilleni. 

12. ÄITI? MUMMU?

Makasin lattialla mahallani enkä kuullut en nähnyt mitään. Äidin pyytäessä kattamaan pöytää tämä sai sanoa monta kertaa ennen kuin pyyntö kantautui korviin asti ja sitten vielä lopulta aivoihinkin. Olin kirjan lumoissa vielä tiskatessanikin.

Lumipyry oli lakannut, joten lähdin ulos tekemään tunneleita. Jännittävä ryömiminen lumikaton alla kuitenkin päättyi tunnelin romahtamiseen, joten kyllästyneenä palasin sisälle ja työnnyin uudelleen Orm Punaisen laivaan. Äiti väitti nokkani asuvan kirjassa, koska tapanani oli lukea kaikki minkä käsiini sain. Samat kirjat vielä moneen kertaan, sillä aina niistä löytyi uusia ulottuvuuksia, joista ei ollut jäänyt muistikuvia. Sitä se ahmiminen teki.

Olin eilen taas hiihtänyt yksin kotiin. Aamulla oli sitten ollutkin sellainen myräkkä, etteivät vanhemmat olleet päästäneet koulutaipaleelle itsekseni, isäkin kun oli lähdössä omiin savottahommiinsa ja äidillä oli Silja hoidettavanaan. 

  

Äiti syötti Siljalle keittoa. Ilta alkoi hämärtää ja  jo aikaisin käpristyttiin peiton alle öisiä kuvia katselemaan. Ja niitähän minulla riitti.

Nytkin Nelli kohta taas pistää noidan kirjan käteeni. Kun Pentin ja hänen kääpiöystävänsä hahmot ilmestyvät kirjan sivulle, olenkin jo tuossa tuokiossa nousemassa heidän mukanaan ylös tuttua rinnettä, ohi rannan savusaunan. On kesä, aurinko paistaa ja linnut rupattelevat puunlatvuksissa.

    

Aitat ohitettuamme saavumme pihalle, jossa on iso päärakennus, nähtävästi sen palaneen tilalle  rakennettu. Sitä vastapäätä on navetta, vasemmalla sivustalla pikkutalli, johon kääpiön kertoman  mukaan vieraat vievät hevosensa yöksi taloon pysähtyessään. Sen kylkeen nojailee puupinoja.

  

Päärakennuksesta oikealle on sijoitettu varsinainen talli. Jonkin matkan päässä pikkutallista on toinen talo ja navetan takana kauempana metsän laidassa vielä kolmaskin. Riukuaitojen  muodostama sola kiemurtelee navetasta ja tallista kohti metsää. Jokin yksinäinen lehmä löntystelee sitä pitkin hamuten samalla suuhunsa aidan alitse työntyviä heinätuppaita.

- Vilkaistaanko sisälle? Pentti ehdottaa.

  

Totta kai olen utelias näkemään, millainen entisaikojen talo olisi sisältä. Kuistista vie kaksi ovea, toinen menee suoraan pirttiin, toinen lämpimään eteiseen, josta pääsisi niin ikään pirttiin, mutta myös tupaan, joksi vanhempien huonetta kutsutaan.

  

Vanhahko mies ilmestyy pihalle ja kolistelee pirtin ovesta sisään hellapuusylyksen kanssa ja pujahdamme sisälle hänen kintereillään. Mies vetäisee oven kiinni ja kääpiö heittää häneen tuikean silmäyksen onnistuessaan juuri ja juuri livahtamaan raosta.

  

Keittiössä hämmentää tummalettinen pieni nainen kattilaa. Hänen kasvonsa ovat totiset ja nakatessaan palikan hellan pesään hän kysyy mieheltä: - Joko ne ovat saaneet kaikki lyhteet kärväille?

- Ei ne vielä, iltaan hyvinni menee, saattaa mennä myöhäänni.

  

Tiedustelen Pentiltä, mitä ne kärväät ovat ja Pentti kääntyy kääpiön puoleen. Tämä röyhistää rintaansa ja selittää, että kun sirppimies on leikannut ohran, takana tulijat sitovat kaksi lyhdettä yhteen ja nostavat ne roikkumaan kuivattuihin ja kuorittuihin oksaisiin puihin eli kärväisiin. Kun lyhteet kuivuisivat, ne puitaisiin puimakoneella.

  

En ymmärrä. Silloin kääpiö käännähtää ympäri ja hymähtää: - Mennään katsomaan!

  

Kauas ei tarvitse juostakaan, kun näemme ahkeran työporukan kulkevan pitkin ohrapeltoa. Etummaisina kulkevat sirppimiehet, takana tulijat sitovat lyhteitä yhteen ja ne nostetaan sitten pystyyn iskettyjen puiden oksanhaaroihin roikkumaan. Kun hoksaan, että kyseessä ovat ihan tavalliset puut, ymmärrän, mitä kärväät ovat - tavallisia kuorista riisuttuja puita joka suuntaan tököttävine oksineenhan ne vain.

- Tulukoa ämmyt kottiin, ptrui ptruiii, kaikuu siinä samassa solan suulta. Huivipäinen nuori nainen siellä kutsuu lehmiä metsälaitumilta. Metsän reunasta kuuluu moniääninen vastaus ja karjajono kiirehtii ammuen naista kohti. Tämä aukaisee navetan oven ja ohjaa kunkin eläimen omaan parteensa.

  

Työnnyn hänen peräänsä. Nainen puhelee lehmille, taputtelee niitä ja pyyhkii niiden kyljet olkitupolla. Sitten hän vie matalan jakkaran reunimmaisen lehmän viereen, hakee muuripadasta lämmintä vettä ämpäriin, kostuttaa siinä kankaanpalasen ja puhdistaa sillä lehmän utareet. Sitten hän tarttuu kiuluun, istahtaa jakkaralle, nojaa päätään lehmän kylkeen ja ryhtyy lypsämään. 

Maitosuihkeet laulavat kiulun kylkiin osuessaan ja nainen hyrisee itsekseen. Kun kiulu on lähes täynnä, hän käy kaatamassa maidon sangon päälle asettamaansa siivilään, johon roskat jäävät ja puhdas maito lorisee sangon pohjalle. Noinhan se äitikin tekee, hänellä vain on siivilän pohjalle mistä asettaa valkoinen vanupyörylä, jonka läpi maito kulkee.

  

Äiti? Lävitseni käy väristys. Tuohan on äiti! Nuorempi, mutta silti tunnistettavissa. Ja jos tuo on äiti, niin sisällä on… mummu? Äkkiä katsomaan vielä! Jalkani ovat sotkeutua toisiinsa, kun muutun tuulispääksi. On kuin siivet olisivat kannatelleet kantapäitä. Juoksen ja juoksen, ympäristö rupeaa häipymään ja epätoivoissani kiristän vauhtia, mutta se katoaa silti, Pentti ja kääpiökin häviävät…

Sätkin peiton mutkaan kääriytyneitä jalkojani. Ulisin. - Äiti, äiti! Mummu!

- Mikä ihme sulla oikein on? kuului äidin ääni ja kädet tarttuivat peittoon, selvittelivät sen irti jaloista ja laskivat sen uudelleen niiden suojaksi. - Taisit nähdä unta, tokenehan nyt siitä, ettei Silja herää!

  
Rauhoituin ja äiti palasi vuoteeseensa. Ajatukseni viipyivät vielä vuosikymmeniä sitten eletyssä elämässä. Pentti ja kääpiökin siinä pyörähtelivät mukana. Onkohan se Jasperi Pentille samanlainen ystävä kuin tontut ja peikot minulle? pohdin vielä raukeasti ennen kuin uusi uni valtasi mielenkiintoni. Luultavasti. 

10. MATKA MENNEESEEN?

Nelli ojentaa Tyhjää Kirjaa. – En minä jaksa! Väsyttää... Pääkin on kuin ampiaispesä, mumisen, mutta huomaan siitä huolimatta piteleväni noidan antamaa vihkosta. Sen kanteen levittäytyy välkkyvä sateenkaari, joka vähitellen täyttää sen kokonaan ja näyttää ihan siltä kuin se olisi vaihdellut väriensä kirkkautta. Se ikään kuin tanssii... Sen taakse kehittyy yhä uusia ja uusia sateenkaaria ja hengitystä pidätellen avaan sen. Tyhjä sivu ensin ikään kuin härnää valkoisuudellaan ja tympääntyneenä meinaan jo nakata kirjan syrjään, kun sivulle ilmestyy tekstiä…


Silmät lupsahtelevat, raukeus valtaa jäsenet, luen ihan outoja sanoja, sanoja, joita ei enää näy, kun ravistan päätäni ja tarkennan katsetta. Silloin kirjan oikeat sanat palaavat. Mutta sitten luen taas jostain Pentistä…

  

”Pentti kopauttaa varovasti lipasta, kääntää sen alla olevaa salavipua ja avaa kannen. Sinivihreä valo ryöpsähtää lippaasta ja poika koskettaa kiveä hellin käsin…” Henkäisen. Turkoosikivi, minun turkoosikiveni! Tuolla pojallako se on nyt? Nyt sanat eivät ole enää sanoja, elän niissä. Kumarrun pojan puoleen.

- Oi, saanko pitää sitä hetken? pyydän hiljaa.
  

Poika nostaa katseensa ja hymyilee. – Tietysti, olihan se sinunkin.

  

Kiihtymyksestä vapisten tartun kiveen. Sen säteily häipyy ja se on jälleen ihan tavallinen kivi. Pettyneenä luovutan sen pojalle. Silloin sen säihke palaa.

  

Poika virnistää. – Se ei vaikuta enää sinuun, kuten varmaan muistat. Hän hymyilee anteeksipyytävästi. – Tämän avulla kuitenkin löysin sinut. Minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin ajatella kivi kädessä sen edellistä käyttäjää ja niin se toi minut tänne.

  

Hän rykäisee. - Minä olen Pentti.

  

Mutisen nimeni vaisusti. Kysyn: - Missä sinä asut?

- Ihan lähellä, ajatuksen päässä. Tule. Sulje silmäsi. Hän ojentaa kätensä ja konemaisesti tartun siihen.

- Missä sinä olet ollut? motkottaa kiukkuinen ääni. – Ja kuka tuo on?

  

Tuijotan edessäni hyppivää kääpiötä. Se kai se on, koska on niin pieni eikä tontultakaan näytä. Vetäydyn varovaisesti taaksepäin, mutta Pentti puristaa tiukasti kädestäni.

- Älä välitä, tuo on Jasperi. Sen tehtävänä on kuulemma huolehtia minusta ja kun kerrankin pääsin livahtamaan sen silmien alta, niin se pursuaa kiukkua. Mutta ei se pure, ei ole ainakaan tähän mennessä purrut.

  

Pentti kumartuu Jasperin puoleen. - Rauhoitu. Kävin vain tervehtimässä turkoosikiven edellistä haltijaa, tätä tyttöä tässä. Saanko esitellä: Pihla - Jasperi. Jasperi - Pihla.

  

Kääpiö nyökkää äreänä ja pyörittää sormillaan partaansa kiehkuroille. Niiata töksäytän. Astun vielä askeleen taaksepäin.

- Ja nyt mennään, tule! Pentti ilmoittaa ja vetäisee mukaansa. Kääpiö käännähtää kiukkuisesti kannoillaan ja seuraa.

  

Rinne, jota nousemme, näyttää kumman tutulta, erilaiselta tosin, mutta tutulta. Aittoja on ripoteltu pitkin mäkeä ja suuren pihan laidassa kohoaa tuohikattoinen päärakennus, navetta ja talli pihan vastakkaisella puolella. Pelloilla hyörii ihmisiä vanhanaikaisissa vaatteissa.

  

Pentti vetää minut sisälle suureen porstuaan, jossa on kaksi ovea vastakkaisilla seinillä. Hän avaa vasemmanpuoleisen oven ja kurkkaa sinne. Minäkin kurkistan hänen olkapäänsä yli. Näen ison pirtin, josta vie ovi kahteen kamariin. Toisesta kamarista kuuluu hetken vauvan kitinää, mutta se loppuu kohta.

- Tässä talossa asuu kaksi perhettä, vain porstua erottaa ne toisistaan. Tällä puolella asuvat Juntuset, tuolla toisella Kelat, Pentti selittää.

- Ei mennä, ettei vauva herää, kuiskaan. Pentti sulkee oven.

  

Hän siirtyy toisen oven luokse ja työntyy siitä sisälle. Hellan ääressä seisoo vanha nainen. Tämä ei näytä huomaavan tulijoita, työntää vain isoa risukimppua hellan uuniin. Ne syttyvät rätisten palamaan. Hellassa kohisee ja räpsii. Nainen siirtyy touhuamaan kattiloiden pariin ja palaamme kartanolle.

  

Äkkiä pellolta juoksee pitkähameinen nainen käsillään kauhistuneena viittoen.

- Katto on tulessa! Hän vääntelee esiliinansa helmaa. - Eikö se kukaan kuule? Tuli on irti!

  

Ihmisiä ryntää paikalle, sisätiloissa olleet jouduttautuvat ulos. Muodostetaan vesiketjuja järvestä, sitten huomataan, että suopelloltakin tupruaa savua. Kipinät ovat lennähtäneet sinnekin.

  

Hätääntynyt pikkutyttö juoksee äitinsä luokse. -  Olja palaa! Olja palaa!

  

Henkäisen syvään, sillä minäkin olen muistanut vauvan, mutten tiedä, onko joku jo hakenut sen. Minulla vain ei ole sananvaltaa tapahtumiin, olenhan pelkkä sivustaseuraaja.

  

Oljan äiti syöksähtää salamana pirttiin ja tuo kätkyessään rauhallisesti nukkuvan vauvan ulos. Hän on luullut palvelijoiden tuoneen lapsen tullessaan. Minä huoahdan helpottuneena.

  

Kohta lähes koko niemi on liekkien vallassa. Se palaa kuin kokkotuli. Kaikki piharakennukset menevät sen siliän tien, vain aitat rinteellä pelastuvat, kun ne sattuvat olemaan tuulen alla.

  

Kauhistelemme tapahtumia rantapellolla olleen aitan suojista. Kääpiö ärisee ja hyppii. – Eikö ne ikinä opi? Ihmiset!

- Niemi ja kokko. Kokkoniemi, sanoo Pentti äänessään usvaa. – Nyt minä ymmärrän… Siksi siis tätä niemeä sanotaan Kokkoniemeksi, kun se paloi kuin kokko.

– Siitäkö se johtuu? käännyn katselemaan viimeisten sammuttajien lopputyöskentelyä. – Kokkoniemi, sanon minäkin, unelmoiden. – Minun Kokkoniemeni!

Havahduttuani olin yhä tuntevinani savun tuoksun ja kuulevinani tulen raivoisan rätinän. Äiti oli joskus kertonut kotikylän ensimmäisen ja siihen aikaan ainoan talon palamisesta, jolloin koko niemi oli ollut samalla vaarassa. Olinko nyt päässyt näkemään sen? Oliko kirja vienyt minut aikaan, jolloin äitikään ei ollut vielä syntynyt? 

6. TYHJÄ KIRJA ILMESTYY JÄLLEEN

Kaikesta junan kolkkeesta ja tärinästä huolimatta sain nukutuksi muutaman rauhattoman tunnin, mutta jo kauan ennen konduktöörin ovelle ilmestymistä olin taas täysissä pukeissa perille tuloa odottamassa.

 

Helsingin asemarakennus kohosi eteemme valtavana kolossina. Sitä ei kuitenkaan pysähdytty sen kummemmin tarkastelemaan, sillä meidät jaettiin heti ryhmiin, jotka ohjattiin eri tavarataloihin. Niissä meille ojenneltiin soviteltaviksi vaatteita, joista osa puettiin päälle välittömästi. Minäkin vetäisin lököttävät, monta numeroa liian isot hiihtohousut ja uudet monot jalkaani. Niin puettuna sitten marssin jonossa pitkin kaupunkia, vaikka olin kotoa saanut matkaa varten ihan uuden punamustaruutuisen hameen ja siihen kuuluvan sievän boleron. Hiljaa mielessäni harmitellen käärin ne pakettiin kotiin viemistä varten. En kuitenkaan uskaltanut nousta vastustamaan ylemmältä annettua ohjetta, ties vaikka olisin saanut jäädä uusista osattomaksi.

  

Tavarataloista siirryttiin linja-autokyydeillä makkaratehtaalle katsomaan, miten ja mistä makkaroita valmistettiin. Kävely eläinten ruhojen keskellä oli kammottavaa vaellusta, puistattavaa, jopa hätäännyttävää ja niinpä kierroksen jälkeen tarjotut lämpimät nakit jäivät ainakin minulta syömättä, sillä mielessä vilahtelivat aivan liian tuoreet muistikuvat niiden alkuperästä. Ympärillä pyörivät lehtimiehet uskoivat, että nakit olivat liian outoja syrjäkylien kasvateille, kun ne eivät maistuneet… 

  

Kotiviemisiksi saadut pikkuiset säilykekinkut lastattiin linja-auton tavaratilaan ennen verettömämpään tehtailuun siirtymistä.

  

Suklaatehtaassa meno oli tyystin erilainen. Koneet sylkivät toinen toistaan houkuttelevampia herkkuja tynnyreihin ja niistä oli lupa siepata maistiaisia. Tämä tarjous sentään oli jotain! Lopulta tarjoilu jo lähes yökötti, mutta koska kourat eivät malttaneet pysytellä irti erinäisistä astioista, siirtyivät saaliit yöpymispaikassa suoraan kotituliaisten joukkoon eikä niitä tehnyt mieli enää sen enempää.

  

Makeisista mieluisin oli suklaapossu, jonka sisällä oli isoja, pyöreitä suklaapäällysteisiä karamellejä. Possusta särkyi sittemmin kylki, kun eräs tyttö astui vahingossa laatikkoni päälle ja se kyllä keljutti, vaikka en kehdannutkaan sanoa mitään. Vahinko mikä vahinko. Koetin vain kääriä possun paperin sisään niin hyvin kuin taisin, etteivät karamellit olisi levinneet pitkin laatikkoa.

  

Puolisten aikaan meidät ympäröi monilukuinen toimittajien joukko. Halusin poseerata kunnolla, joten käännyin lähimmän kuvaajan puoleen ja pysäytin lusikan suuni eteen.

- Jatka vain syömistä kaikessa rauhassa, kehotti kameramies ja hämilläni tottelin. Mistäpä olisin voinut tietää, että siinä otettiin liikkuvaa kuvaa, kun en sellaista vielä tiennyt olevan olemassakaan?

  

Ruokailun jälkeen majoituttiin Työväenopistolle, jonka huoneisiin oli ripoteltu kerrossänkyjä vieri viereen. Sieltä jokainen varasi vuoteen itselleen ja varastoi matkatavaransa sen alle. Sitten olikin jo kiire kuuntelemaan Kylli-tätiä, joka kuvitti tarinoitaan vieressään seisovaan telineeseen kiinnitettyihin isoihin paperiarkkeihin. Miten lumoavaa olikaan katsella hänen muutamilla taikasiveltimen vedoillaan loihtimiensa vauhdikkaiden ja ilmeikkäiden kuvien syntymistä! Kaikki, jukuripäisimmät pojatkin mukaan lukien seurasivat kertomusta hiiskahtamatta.   

  

Myöhemmin kiertelivät tädit jututtamassa lapsia ja huomasin, miten joiltakin otettiin ylös nimiä ja osoitteita. Minäkin olisin kernaasti antanut omani, mutta en uskaltanut mennä tarjoamaan sitä, odotin vain, että joku huomaisi. Eräs ystävällinen täti kävikin kyselemässä kuulumisia, mutta kerrottuani ainoan lehmämme kuolemasta hän ei näyttänyt käsittävän tapauksen todellista merkitystä, kuunteli vain myötätuntoisen näköisenä ja siirtyi kohta toisen jututettavan luo. Kai ne kaupunkilaiset eivät osaa asettua maalaisten asemaan. Osoitetta ei kuitenkaan hänkään kysynyt.

  

Illalla olisi turkoosikivelle ollut taas tarvetta, sillä pahastunut mieli kaipasi lievittäjää. Uniset ajatukset loihtivat ajatuksiin äidin surulliset kasvot ja hämärästi niiden pinnalle kipusi miete, miten äidin pahaa mieltä voisi helpottaa. Käsissä kihelmöi ja vähitellen niihin tuntui muodostuvan jotain ilmaa tiheämpää, ikään kuin näkymättömät pienet pallot. Ne paisuivat paisumistaan ja niiden voima vapisutti kuumina hehkuvia käsiäni, kun niistä suitsusi jotain avaruuteen. Päälaessa kiersi viileä kehä, se luikersi otsaan, josta säteili molempiin kämmeniin muodostaen niiden kanssa eräänlaisen virtakolmion. Kolmio laajeni niin, että mahduin kokonaan sen sisään. Tyyni rauha valtasi olemukseni. Hyvin kaukaa kantautui leppoisan tuulen viuhinaa muistuttava kuiske, hämärästi tutulta kuulostava.

  ”Vaik´ sielu ois vanha ennestään, se joutuu silti etsimään, sillä ilman karikoita ei oivalla elämän kiemuroita eikä käsitä sen tarkoitusta……”

Väsyneesti koetin paikantaa kuiskauksen, mutta yritykseksi se jäi, sillä seuraavassa hetkessä olin jo kotirannassa.

Taas seison kalliolla sen viiltohaavaan tuijottaen. On kuin siellä  kimaltelisi jotain. Sinivihreä valo heijaa, väliin se tuikkaa voimakkaan välkkeen, väliin himmenee, niin että sitä ei voi olla huomaamatta. Kurkotan, pinnistän varpaillani ja venyn. Juuri ja juuri yletyn.

Turkoosikivi! Vihdoinkin olen löytänyt turkoosikiven uudelleen!

Mutta käteni takaisin vetäistyäni huomaankin piteleväni ohutta kirjasta. Se näyttää tutulta. Vippavaaran noidan antama Tyhjä Kirjako? Miten se tänne on joutunut? Muistan varsin hyvin, miten olin peloissani perääntynyt kohtaamani olennon ulottuvilta. Mitä se olikaan sanonut? ”Tämän avustuksella tulet kulkemaan omia muistijälkiäsi pitkin ja moni asia selviää…” Olin avannut kannen uteliaana, selannut sivuja, mutta koko kirja oli osoittautunut tyhjäksi, se oli loistanut silkkaa puhdasta valkoista alusta loppuun. Olento oli selittänyt, miten muka aikanaan tulisin näkemään kaiken tarvittavan. Kun aika olisi kypsä… Miten aika kypsyy?

Nytkin kirjan kannet näyttäytyvät värittöminä ja haaliskoina eikä sen sivuilla erotu mitään kirjoitusta vieläkään.

Ja tietenkin juuri kun siihen näytti rupeavan kehkeytymään jotakin, ryösti herätys minut unestani. Pöpperöissäni kiirehdin aamupuuhiin, jotka karkottivat uneen sekoittuneet hämmentävät yönäyt. Joka tapauksessa nyt olin sentään onnistunut näkemään vähän enemmän…