Sunnuntaina olimme mukana radion Aamukahvi-lähetyksessä. Siinä eräs Liisa-niminen tyttö pääsi Tarvan kanssa juttelemaan ja sehän sapetti niin vietävästi! Varsinkin myöhemmin kismitti vielä enemmän, kun sain tietää kotiväen kuunnelleen lähetystä. Olisihan ollut kerrassaan mahtavaa lähettää heille terveisiä radion välityksellä! Tosin saimmehan me laulaa yhdessä eetteriin Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, joten jonkinlainen viesti sentään lähti, laiha lohtu sekin…
Sieluni silmin näin perheeni istumassa korkealle seinälle sijoitetun radion alla koettaen erottaa ääneni 99:n muun äänen joukosta. Kovasti kyllä lauloinkin, liekö sitten sen kummemmin niin kauas kuulunut.
Seuraavaksi mentiin kirkkoon. Sen nimi oli kuulemma ihan vasta muutettu Tuomiokirkoksi, vaikka siitä yhä moni käytti nimitystä Suurkirkko. Miten avaraa ja valoisaa siellä olikaan! Valtava kruunukynttelikkö riippui katosta, koristeelliset urut pauhasivat uljaasti ja pyöreän saarnatuolin yläpuolelle oli rakennettu niin ikään pyöreä katos, kuin kruunuksi. Papin kruunuksi… Ihastelin myös alttarin molemmin puolin sijoitettuja enkelipatsaita ja lähetin niille mielessäni tervehdyksen omalta enkeliltäni, Nelliltä.
Suurkirkossa käynnin jälkeen meidät hujautettiin takseilla televisiostudioon, jossa tutustuttiin vihdoinkin PP:hen, palapelipossuun.
- Ihan tavallinen sikahan tuo on, erotin hienoisen pettymyksen häivähdyksen erään lapsen huomautuksessa possun kylkeä rapsutellessamme.
Tietysti se on tavallinen sika. Erikoista siinä on vain se, että sen ansiosta mekin nyt tänne päästiin! vastasin mielessäni ja taputin lohduttavasti possun paksua niskaa. Ressuparka, ajattelin myötätuntoisesti.
Studiossa jokainen sai valita sattumanvaraisen pahvilaatikon koko seinän täyttävästä hyllyköstä. Pakettiini hätäisesti kurkistaessani löysin siitä kirjoja, vaatteita, makeisia ja leluja. Osa tavaroista oli aikaisemmin kuulunut joillekin toisille lapsille, jotka nyt olivat luopuneet niistä meidän vuoksemme.
Sain Lisen ja Lotten salaisuus- sekä Pikku Lordi -nimiset kirjat, joissa komeilivat edellisten omistajien nimet. Etenkin Pikku Lordista tuli myöhemmin erityissuosikkini, jonka jaksoin lukea aina uudelleen ja uudelleen, sillä hellämielinen pikkupoika raivasi kerralla tiensä sydämeeni.
Sitten näin jotain uskomatonta.
Voiko tuo olla oikea neekerinukke?
- Katsokaa! huudahdin Seijalle, Maijalle ja Siskolle, jotka tarkastelivat omia pakettejaan siinä lähellä. - Oiskohan tämä suklaata?
Tytöt näyttivät epäileviltä.
- Kokeilenko? kysyin.
- No jos et muuten usko... Sittenhän sen tiedät, Seija naurahti.
Puraisin tumman nuken ukkovarpaasta ensin ihan varovasti, sitten jo vähän ronskimmin, mutta varvas ei ollut moksiskaan, joten nukkehan se oli ja päätin antaa sen vihreine makuupusseineen Siljalle.
Studiosta siirryttiin edelleen taksikyydeillä presidentin linnaan. Esittelykierroksen jälkeen käsiimme lykättiin makeispussit ja omenat ja vietiin katsomaan elokuvaa Prinsessa Ruususesta. Se oli ensimmäinen oikea elokuvani, vieläpä äärettömän ihana sellainen. Rainoja oli joskus koulussakin näytetty, mutta oikeaa elokuvaa ei milloinkaan. Varsinkin prinsessan kasvot piirtyivät mieleen lähtemättömästi, sillä niin suloisen näköistä ihmistä en ollut ikinä ennen nähnyt!
Herra Presidentti itse oli kylläkin matkoilla, joten häntä ei nähty ja se tuotti tietenkin hienoisen pettymyksen, sillä miten hienoa olisikaan ollut joskus myöhemmin mainita muka noin vain ohimennen, että onhan se Urho Kekkonenkin nähty... Linnassaan... Ilmielävänä!
Loppupäivästä kaartelimme Finnairin koneella tuulisen Helsingin yläpuolella. Pilvet olivat todellakin kuin pumpulia ja talot näyttivät tulitikkurasioilta, aivan kuten joku oli tiennyt etukäteen valistaakin. Minusta liitely niin mahdottoman korkealla oli häkellyttävää. Aikaisemmat lentokokemuksenihan kun rajoittuivat muutamaan unenomaiseen tuokioon puiden latvojen yläpuolella…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti