Hiljainen kahahdus paljasti, etten ollutkaan yksin. Harmaapartainen pikku-ukko istuskeli ikkunan luona ja katseli minua kallella päin. Sävähdin.
Aatu! Miksi se nyt näyttäytyi?
- Hui, kylläpä säikäytit! takeltelin, sain tuskin ääntä kurkustani.
Aatu hyrisi mielissään. - Sinä se vain viihdyt yksiksesi, hän sitten totesi. - Ajattelin tässä käydä vähän vasikkaa rapsuttelemassa… Saisinkohan sinusta seuraa? Töitäkin löytyisi…
Ponkaisin pystyyn. Miksei? Pidin ovea avoinna tontullekin, mutta tämä oli jo alakerrassa. Niinpä niin, se oli taas sitä teleportaatiota. Olihan se tullut jo tutuksi, niin monesti sitä oli aikoinaan käsittämättömällä tavalla siirrytty paikasta toiseen.
Karja oli metsässä, vain pikkuinen vasikka koikkelehti karsinassaan. Aatu seisoi sen edessä ämpäreineen. Vasikka kopsutteli etujalallaan sangon kylkeä, mutta tonttu piteli siitä tiukasti kiinni. Eläin työnsi päänsä astiaan, nuoli ensin sen reunoja ja rupesi sitten hartaasti ryystämään. Vähän ajan päästä se työnnälsi märän turpansa tontun naamaan ja rupesi hamuamaan tämän korvaa. Aatu naurahti ja hyppäsi pois.
Kurkotin karsinanlaidan yli ja silitin levottomana liikehtivän vasikan karheaa selkää. Kun Aatu kantoi olkia sisälle, käännyin auttamaan ja sirottelimme ne puhtaiksi luudittuihin parsiin. Luoriin kertyneet roskat nosteltiin taikon ja lapion avulla tunkiolle.
Aatun kumarruttua silittämään muuripadan uunissa lempipaikallaan venyttelevää vanhaa ja entistäkin harmaampaa Emma Tuhkimoa, lähestyin häntä empien.
- Kuule... Tiedätkö sinä, mihin se minun - tai sinunhan se oli - se turkoosikivi... Mihin se oikein joutui? Epäröin. - Kun sehän katosi enkä ole nähnyt ketään, keltä olisin voinut kysyä... Kun kaikki te tontut ja peikotkin hävisitte samalla.
Tonttu vilkaisi minuun tutkivasti ja suoristi selkänsä. - Voi veikkonen, sehän on ollut jo vuosia uudella uneksijalla!
Sisälläni humahti ja jäseniini valahti voimattomuus. Enempiä en kysellyt. Oikeastaan en halunnutkaan tietää, kenellä kivi nyt oli. Tämä merkillinen haikeus kuitenkin yllätti, tietynlainen kipeyskin. Mustasukkaisuusko?
Joku toinen siis kävi parhaillaan läpi samaa mitä minä olin kokenut! Mahtoiko tuo leikkiä samojen tonttujen ja peikkojenkin kanssa?
Äkkiä Aatu havahtui, huiskautti kädellään ja katosi.
Hilman ääni tunkeutui tietoisuuteeni ja häpsäytti hereille. Lehti repsotti vatsan päällä ja takaraivoon koski. Niskaa hieroen kompuroin alas. Emma Tuhkimo ilmestyi navetan ovelle ja seurasi minua pihalle.
Serkku reppasi veräjältä hengästyksissään. - Karhu on syönyt meidän Torstentoon ja Ullan isä on lähtenyt jälestämään sitä! hän huohotti ja heittäytyi lääpästyksissään nurmikolle.
Tömähdin hänen viereensä järkytyksestä sanattomana. Ullakin poukkasi paikalle tohkeissaan. – Olisit sinä voinut odottaa! hän paheksui Hilmalle. - Juoksin purhalta asti niin kovasti kuin pääsin kun pelotti, että se vihainen hevonen on taas jossain lähellä... Toisten vierelle istahdettuaan hän mutisi: - Vaikka kyllä minä sitä Torstentootakin pelkäsin, oli se niin äkäinen…
En saanut vieläkään sanaa suustani. Kaappasin vieressä nyhjäävän kissan syliini samalla pohtien, mahtoiko kyseessä olla sama karhu, jonka hämärästi oletin pienenä tavanneeni, vaikken ollutkaan ihan varma, oliko se tapahtunut unessa vaiko oikeasti, ja jonka pentujen kanssa olin leikkinyt. Ne pennutkin kyllä olisivat nyt jo isoja, olleet jo vuosikausia, joten voihan se olla jompikumpi niistäkin tai niiden pennuista…
Aamulla selvisi, että karhu oli tavoitettu, ammuttu ja käyty jo oikein miehissä hevosella hakemassakin. Puolilta päivin sitten kiiruhdettiin joukolla otusta katsomaan. Koskaan aikaisemmin ei monikaan ollut karhua nähnytkään, ei elävää eikä kuollutta.
Rannikon pihalla rötkötti lavetin päällä iso eläin suu raollaan, kieli hampaiden välistä lerpottaen. Miehet häärivät sen ympärillä ja jotkut heistä naureskelivat sivummalla jollekin putkelle. Lapset pysyttelivät tiukasti äitiensä helmoissa. Lopulta uskaltauduin lähemmäksi. Kauhistuin eläimen suurta ruhoa.
Entä jos tuollainen jättiläinen metsässä vastaan tulisi?
Vähitellen uskalsin vieläkin lähemmäksi, vaikka toisaalta hirvittikin - jospa se siitä yhtäkkiä kiepsahtaakin pystyyn ja läimäsee mahtavalla tassullaan… Mutta kun aikuiset vakuuttivat, että kyllä se kuollut oli, yritin vaivihkaa kohottaa käpälää, mutta eihän se toki minun voimillani änähtänytkään.
Astelin rantaan pesemään käsiäni ja siinä samalla miettimään elämän outoa kiertokulkua - karhu oli syönyt sonnin ja nyt ihminen söisi karhun. Se puistatti.
Hyi olkoon! Minä sitä ainakaan en söisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti