Uutta kohti (jatkuu)

Vilkaisen ystäviini. Hätkähdän. Näiden hahmot ovat jotenkin erilaiset, epämääräisemmät kuin ennen. Kauaa en ehdi sitä kummastella, sillä mielenkiintoni kohdistuu kesäisen yön hämyssä kujalle ilmaantuvaan mustilaisjoukkoon, joka taluttaa hevosiaan pikku talliin. Kaikki eivät sinne sovi, joten loput jätetään kujalle. Pirtissä he etsivät itselleen makuusijan ja köllähtävät vähin äänin vällyjensä ja vilttiensä päälle nukkumaan.

   

Ajan ratas pyörähtää jälleen ja äkkiä onkin aamu, en osaa sanoa, mihin väliin jäänyt aika on hupsahtanut. Pyörryttää. Sekasortoisin ajatuksin seuraan mustilaisnaista, joka pyytää vanhaäidiltä perunoita. Tämä antaa niitä, kuten kuulemma aina on tehnyt, kääpiön sanojen mukaan. Vieras kantaa kohta höyryäviä perunoita pöytään, tarjoaa niitä anteliaasti talonväellekin, mutta nämä kieltäytyvät kohteliaasti, kätkevät hymynsä huivinliepeeseen tai kouraansa.

  

Verkalleen Pentti kääntyy puoleeni, katsoo surullisesti. – Kuule, olen tosi pahoillani, mutta… Emme ilmeisestikään tapaa enää… Minulle on sanottu, että menetän kiven ensi yönä… minäkin… ja sitten en enää osaa luoksesi.

  

Tuijotan häntä ymmälläni. – Mutta… Miksi?

- Me kasvetaan, Pihla, meistä tulee aikuisia.

  

Poika sipaisee kädensyrjällään poskeani. Hänen äänensä häipyy, hahmonsa muuttuu ohuemmaksi, ääriviivattomammaksi ja yhtäkkiä häntä ei enää olekaan siinä.

Kavahdin istualleni, sydän riehui. Poissa olivat niin makasiinit kuin kylkeisetkin, samoin Pentti ja kaikki muutkin. Hetkeen en tajunnut olevani kotona. Mutta se kirja oli yhä siinä kädessäni… 

  

Katse harhaili, silmät pysähtyivät kirjan sivulle uudelleen. Se näytti heräävän eloon jälleen. Sivu hämärtyi, laajeni ja ikään kuin vetäisi minut sisälleen. Taas.

  

Ja äkkiä seisoin valkoisen kerrostalon edessä, talon, jonka muistin ennenkin nähneeni. Keväällä, pääsykokeiden aikaan. Määrätietoisin askelin etenin talon alaovelle, nousin portaat, raotin niiden päässä olevaa ovea ja työnnyin kapeahkoon eteiseen. Siitä käännyin oikealle ja päädyin huoneeseen, jota kalustivat kerrossängyt. Näytti siltä, että siihen mahtuisi monta asukasta.

  

  Tämä oli varmaankin asuntolan puoli, mutta entä koulu?

 

Samassa olin takaisin pihalla, suuntasin kohti rakennuksen keskellä leveillään odottavia pariovia ja kuljin naulakoiden täyttämän eteisen ohi portaille, joiden yläpäässä kutsuivat avoimet juhlasalin ovet.

  

Sydämen syke kiihtyi ja vartalo jännittyi.  

 

  Tännekö minun oli määrä tulla syyskuussa?

 

Näky rupesi himmenemään. Pinnistin silmiäni, yritin pitää katseeni tiukasti ovissa kiinni, halusin ennättää niiden sisäpuolelle, mutta ne häipyivät vähitellen, kunnes hävisivät kokonaan.

  

Syliin unohtunut kirja liikahti lähes huomaamattomasti. Havahduin. Olin kirjan ulkopuolella jälleen. Sitten, hitaasti, kuin viivytellen, se  sulkeutui, kohosi ilmaan, nousi ylemmäksi ja ylemmäksi muuttuen sitä läpinäkyvämmäksi mitä korkeammalle se leijaili. Lopulta se pysähtyi. Nyt sen ääriviivat tuskin näkyivät. Vaikutti siltä kuin se olisi jäänyt tauolle, odottamaan.  

 

  Odottamaan mitä? Uutta tulemistako? Sitten joskus... Näyttäisikö se silloin mennyttä vai tulevaa, molemmathan tuntuivat olevan sille mahdollisia? Ajalla ei todellakaan näyttänyt olevan johdonmukaista janaa…

Minua puistatti. Kylmänkirisevät väreet kareilivat käsivarsissa, mutta sitten, yllättäen, olemukseeni valahti selittämätön lämpö.

 ”Älä lapsonen huolia kanna, sillä eihän elämä anna enemmän kuin määrätty lie. Kyllä enkeli sinua turvassa vie…” hyrisivät tutut säkeet sisällä jossain. Ihan niin kuin ennen, silloin, kun olin juuri aloittanut kansakoulun.

  

Pulssin tasaantumista odotellessani viivyin nauttien pehmeän leppoisassa tunnetilassa, ymmärtäen, että kaikki menisi juuri niin kuin pitääkin… 

23. UUTTA KOHTI

- Hei, vilkaistaanko tuonne tuvan puolelle?  

Olen eteisessä, kuistinpuoleisen ikkunan eteen sijoitetun kaapin edessä. Vastapäisellä seinällä on kaksi komeroa. Käännyn pirttiin mennäkseni, mutta Pentti nykäisee minut takaisin. - Kääpiö sanoo, että tuota vanhempien kamaria sanotaan tuvaksi, sitä käytetään kuulemma samalla vierashuoneenakin. Käydään kurkistamassa.

  

Avaamme oven ja astumme sisälle. Huoneessa ei ole komeroita, on vain naulat pitovaatteille. Verho heilahtelee hiljaa ikkunanraoista puhaltavan tuulen mukana. Räsymatto peittää lattiaa. 

  

Katseeni osuu ensimmäisenä isoon piironkiin, jossa on alimpana kaksi pitkää vetolaatikkoa, sen yläpuolella kaappi ja lahvu. Kääpiö näyttää, miten sen ovi kääntyy ylhäältä alaspäin ja paljastaa siinä säilytettävät lakanakääröt. Kaapin päällä on isompi laatikko ja kaksi rinnakkaista vetolaatikkoa, viimeisenä pöytätaso, jonka yläpuolella kiiltelee peili ja peilin molemmin puolin nököttää pikkulaatikko. Keskellä lattiaa seisoo matala kaappipöytä ja neljä tuolia. Seinän vieressä koreilee lakattu puusohva. Oviseinälle sijoitetun komuutin yläpuolella on koristeellisen pyyheliinanpeitteen suojaama naulakko vieraspyyhkeille. Sen alakaapissa odottaa potta. Huomio kiinnittyy siroon, piirongin ja pöydän väriseen hienon tummanvihreään vuoteeseen, jossa lepää iäkäs mies. Ukki, helisee päässäni suloisesti. 

  

Samassa ovi aukeaa ja sisään ryntää kilvan kaksi lasta, tyttö ja poika. He kiipeävät ukin viereen, toinen toiselle puolelle ja painavat päänsä isolle, parisängyn levyiselle tyynylle. Ukki äännähtää ja kääntyy selälleen. Lapset vahtivat tarkasti, ettei hän käänny yhtään milliä toisen puoleen enemmän.

- Vanhaisä, sinun vieressä on niin hyvä nukkua, tuumaa tyttö ja tönäisee veljensä käden mustasukkaisesti pois vanhaisän rinnalta. Veli tulistuu ja tönäisee takaisin.

- Nelli ja Viljami! Jos aiotte tässä makoilla, niin ootte kunnolla, ukki huomauttaa.

  

Höristän korviani. Nelli ja Viljami! Samassa ukki nousee ja yhdessä hän köpöttelee lasten kanssa eteiseen ja siitä pirttiin, minä tietenkin perässä, haltioissani. Pirtissä on täysi työntouhu meneillään. Kiinteän peräpenkin ääressä oleva suurikokoinen pöytä ja leivinuunin edessä ollut irtopenkki on siirretty syrjään ja tummahiuksinen ja vaaleahiuksinen tyttö siivoavat. Tummatukka heittelee kauhalla lattialle hiekkaa ja vettä, vaaleahiuksinen hankaa luudantyngällä lankkuja ja vetelee ne puhtaiksi. Hiekka valuu raoista sillan alle.

- Oho, eipä meillä tänne taija asiaa ollakaan, ukki tuumaa ja kääntyy takaisin. Hän raottaa keittiön ovea ja ilmoittaa siellä hellan ääressä touhuavalle vaimolleen menevänsä lasten kanssa ulos. Tämä nyökkää totisena ja lapset kirmaavat kilpaa ulos. Vanhaisä hymähtää ja seuraa heitä.

  

Vilkaisen Penttiin ja kääpiöön. Nämä nyökkäävät ja juoksen lasten ja ukin perään. Nämä suuntaavat talliin ja kun Nelli huutaa Viljamille haluavansa käydä makasiinissa, kiirehdin askeleitani. Makasiinissa? Oliko se sama, missä kävin tonttujen kanssa kauan sitten?

   

Mutta lapset eivät katso rannan suuntaankaan. Sen sijaan he pujahtavat tallin kyljessä olevaan erilliseen huoneeseen, jossa on kaksi sänkyä. 

- Kato, tässä nukkuu Anni ja tässä Veikko, esittelee Viljami ja hyppää toiseen sängyistä, jossa aloittaa riemullisen pomppimisen. Nelli ei halua jäädä huonommaksi vaan hyppää niin ikään toiseen vuoteeseen. Ukki kurkistaa ovesta. – Heti pois sieltä! hän komentaa. - Kylkeinen ei ou mikkää leikkipaikka eikä sängyillä saa hyppiä, petivaatteet likastuu.

  

Vastentahtoisesti lapset vääntäytyvät pois makasiinista. Luon kysyvän katseen tovereihini. – Makasiini? kuiskaan ja kääpiö nyökkää. – Niin, kylkeistä sanotaan myös makasiiniksi.

- Miten minä sitten muka kävin siellä kallion sisällä makasiinissa? kysyn. Hämärästi muistan käyneeni, uskoneeni toisten lasten lailla, että vanhempien puheissa vilahteleva makasiini olisi ollut Kuusirannan kallioissa.

- Sinä itse luulit olevasi siellä kuvittelemassasi paikassa, mutta nytpä tiedät, että makasiini on täällä kylkeisen toinen nimitys. Toisaalta kyllä sinä oikeitakin asioita silloin näit, mutta kun se varsinainen näkeminen piilee sen ihmisen sisällä, ken on näkemässä ja kokemassa. Tuolla ison aitan vintillä on kaikkea sitä vanhaa tavaraa, mitä silloin aikoinaan katselit tonttujesi kanssa. Kääpiö viittaa rantaan päin.

  
Häkellyn. Näinkö ne omat odotukset ja luulot voivat ihmistä ja asioita sekoittaa? 

22. LAKASSA

Tänään aamupäivällä käytiin äidin, Hillan ja Taimin kanssa lakkasuolla. Suo oli keltaisenaan lakoista ja vaikka se rämpiminen sankon kanssa oli kamalan raskasta, ei taaskaan saatu lähteä pois, ennen kuin kaikki mahdolliset astiat olivat täynnä. Syödä marjoja kyllä saatiin niin että napa raikui, mutta sitten ei olisi oikein enää jaksanut poimia, kun ne pullottivat mahassa. Syötiin me välillä eväsvoileipiäkin ja juotiin termospullosta kahvia. Ulkoilmassa kaikki maistuukin ihan toisenlaiselta kuin kotona. Tuuli puhalsi hiljalleen ja aurinko paistoi.

   

Oltiin just lopettelemassa kahvitaukoa, kun Toivolan saki yhytti meidät. He olivat jo kotiin menossa täysine lakkasankoineen ja pysähtyivät vähäksi aikaa levähtämään. Heidän lähdettyään intoutuivat Hilla ja Taimi muistelemaan, miten Tepon ja Ahdin ollessa pottaiässä tytöt olivat menneet äidin mukana Toivolaan kyläilemään ja heidän pihalla leikkiessään molemmille pojille oli tullut ä´ähätä. Heti kun toinen oli noussut potalta, niin toinen oli istuutunut siihen. Sitten tämä seisaallaan oleva velikulta oli käväissyt tuosta  nuin vain nupikseen pyyhkäisemässä takapuolensa potalla istujan sänkitukkaan, mitä toinen ei ollut pannut yhtään pahakseen, oli nujuuttanut vain päätään veljensä takapuolta vasten ja molemmat olivat nauraneet katketakseen…

   

Aikamoisia veijareita nuo serkkupojat ovat muuten vieläkin…

   

Taas minusta tuntui kuin Renne ja tonttukaksosetkin olisivat siellä kekkuloineet ja leikkineet lakkasotaa keskenään. Äiti ihmetteli sieltä täältä löytyneitä liiskautuneita marjakekoja, luuli kai jonkin eläimen niitä tallanneen, joten saattoivatpa ne hyväkkäät siellä ollakin!

   
Sääsket tunkivat tietysti itsensä joka paikkaan ja toivat mukaan oman kiusansa. Onneksi lopulta kaikki marja-astiat ja huivit ja ylimää­räiset puseronmutkatkin täyttyivät ja päästiin vihdoinkin laahautumaan kilometrien pituiselle kotimatkalle. Oi, miten jalat tutisivatkaan! Kirjoitan siitä tarinan vielä joskus. Mutta nyt taitaa olla tulossa taas peikkoseikkailu... 

"Vilnalla repii hermoja" (jatkuu)

…tuossa tuokiossa olen tarpomassa ylös rinnettä. Polun oikealla puolella sijaitsevan aitan takaa kuuluu iloisia huudahduksia ja juoksun töminää. Äkkiä sieltä ryntää vilkkaasti elehtivä poika. Hänen takanaan rynnistää vaaleahiuksinen tyttö äänekkäästi nauraen. Poika pujottelee edellä ja kiipeää nopeasti aitan vintille vievät portaat. Hän syöksyy ovesta sisälle, nojaa kaikin voimin ovea vasten, joten tyttö ei saa avatuksi sitä. Hetken tämä takoo ovea, sitten hän huudahtaa: - Kyllä minä vielä saan sinut kiinni! Hei, hän huikkaa toisille lapsille. - Aletaan alusta, Veikko lähti pois pelistä! Hän perääntyy ovelan näköisenä ja laskeutuu portaiden juurelle, johon jää odottamaan.

  

Kohta aitan ovi raottuu ja pörröinen pää työntyy siitä varoen. – Enkä lopettanut, se sanoo. – Aletaan alusta vaan, olen kiltti.

- Vannotko? tyttö portaiden juurella vannottaa.

- Joo joo! Poika virnistää ilkikurisesti ja laskeutuu alas.

  

Lapset kerääntyvät piiriin.

- Kuka ensimmäisenä kiertää pikkuaitan, pääsee linnapallon aloittajaksi, määrää Anni. 

– Lähdetään tämän kepin takaa. Hän asettaa oksanpätkän maahan.

   

Minäkin innostun. Ryntään aitan eteen, valitsen paikkani ja odotan. Pentti ei sano mitään, hän jää päätään pudistellen katsomaan. Anni laskee lähtöluvut ja kaikki ryntäävät matkaan, minä muiden mukana. Jalat lentävät ja hetkessä olen keulilla. Aitta on nopeasti kierretty ja huohottaen istahdan odottamaan toisten joutumista. Yllättäen Martta julistetaankin voittajaksi ja hän saa jäädä lyöjäksi, toiseksi tullut Veikko nostattajaksi. Pettyneenä hiivin kääpiön ja Pentin luokse. Kääpiö murahtelee, mutta Pentti sanoo ystävällisesti: - Etkö sinä taaskaan muistanut, etteivät ne näe sinua?

  

Niin, nyökkään. Niin, eiväthän ne minua huomaa, eivät pysty… Sitten hoksaan ihmetellä: - Miten minä voin nähdä teidät ja te minut, kun noiden kanssa se on vain yksisuuntaista?

- No… Me ollaan tavallaan sinulle välikappaleita, eräänlaisia kanavia, joiden kautta saat tämän yhteyden, Pentti selittää.

  

Puhahdan ja asetun seuraamaan pelin kulkua. Kääpiö kertoo leikin olevan nimeltään linnapallo, kolmesta kopista pääsee syöttäjäksi tai lyöjäksi.

  

Aikansa lapset jaksavat keskittyä pelaamiseen, sitten yksi jos toinenkin hakeutuu vatukkoon ja häviää sen sisään.

- Hei, kuka uskaltaa syödä vattuja riihen luota? huudahtaa äkkiä Anniksi kutsuttu.

- Hui kamala, en minä ainakaan! Tummatukkainen tyttö kääntyy rajusti poispäin. – Sinnehän on heitetty ruumiinpesuveet, kalmoveet!

- No jos sitä ajatellaan, niin miten uskallat tässä ison aitan luona leikkiä? Etkö muista, että sen alla sanotaan säilytettävän kalmavaatteita! härnää Veikko sisartaan.

  Anni kantaa leveää lautaa kiven päälle, Esteri asettuu laudan toiseen päähän ja tytöt ryhtyvät hyppäämään vuorotellen. Esteri rämäyttää jalkansa voimalla lautaan ja Anni pompahtaa korkealle ilmaan. Hän kirkaisee ja ottaa vuorostaan ilmasta vauhtia saadakseen ystävänsä kimpoamaan vielä korkeammalle.

  

Minua naurattaa. Tuotahan mekin leikimme, lempilautaa. Samat leikit ovat siis säilyttäneet taikansa kautta aikojen. Sitten joku tytöistä sieppaa maasta jotain ja heittää sen ilmaan. Pääskynen koukkaa alas ja sieppaa sen nokkaansa. Toisetkin rupeavat heittelemään. Tarkennan katsettani. Höyheniä! Lapset nakkelevat höyheniä ilmaan ja pääskyset sieppaavat ne ja vievät pesäänsä. Innoissani ryntään mukaan, tartun höyheneen ja heitän, heitän, heitän…

Rämähdys karkotti linnut, höyhenet ja kaiken muun. Avasin silmäni. Olin heittänyt päiväkirjan tiileistä ja laudoista kootun kirjahyllyn päällä olevan peltirasian kylkeen ja se piti kovaa ääntä lattialle lennähtäessään. Miten ne tytöt olivat nyt nuorempia kuin aikaisemmin? pohdin. Ajalla ei tainnut olla suoraa linjaa?

  

Pirtistä kuului kimakka ulvonta. Hilla oli rytistänyt lehden, jonka reunamilla luki Vilnalla repii hermoja ja Taimi oli ryöstämässä raivoisasti sitä hänen käsistään. Hän oli tallentanut siihen muiston hetkestä, jolloin äiti oli tympeissään tuumannut, miten hänellä repikään hermoja. Myöhemmin, kirjoitusvirheisen merkinnän löydettyään, äiti oli kertonut olonsa huomattavasti parantuneen. 

  

Valutin menneet soppeen ja kampeuduin portaille. Normaali päivä siis jälleen odotettavissa. 

21. "VILNALLA REPII HERMOJA"

Toissapäivänä ukkosti ja äiti kielsi oleilemasta ikkunan lähellä. Tavallisesti mennään kamarin sängylle istumaan, piiloon, ettei salama löytäisi. Hillan syntyessä oli ollut kova ukkonen ja hän pelkääkin sitä kaikkein eniten.

  

Hilla ja Taimi katselivat ajankulukseen kamarin lattialla vanhoja valokuvia ja niitä nauratti kovasti, minkä näköisiä ollaan oltu pieninä ja varsinkin se, millainen äiti on ollut toisella kymmenellään. Minä huomasin, että oikeastaan äiti on ollut lapsena minun näköiseni, hänellä vain on ollut letit, minulla puolestaan särhöttää pystyssä Anjan väkisellä leikkaama lyhyt tukka. Äiti ei anna kasvattaa pitkiä hiuksia, hän sanoo, ettei ehdi letittää niitä eikä minulla itselläni tule kuulemma  kuitenkaan asia hoidetuksi.

  

Tytöt toivat äidille kuvan katsottavaksi. Äiti vilkaisi sitä. ”Sehän on se minun siskoni, se, joka asuu Ruotussa, järven toisella puolella. Siellähän sinä Hilla juoda kurttasit sitä maitoa silloin marjareissulla, kun sait haavan päähäsi.” Sitten äiti naurahti. ”Mutta muistatkohan sinä Taimi sitä kertaa kun Eeva-täti oli meillä kylässä ja sinä kävit kurkistamassa sen hameen alle? Halusit kuulemma tietää, oliko tädillä housuja.”

  

Taimi tuijotti äitiä hölmistyneenä ja sitten me kaikki purskahdettiin nauruun, niin että ukkonenkin pääsi unohtumaan. 

*

Auvolaan tuli viime yönä vieraita, Vieno ja Tauno perheineen. Vieno on serkkuni, Marken sisko siis. Auvolan Oljahan on äidin sisarpuoli. Vieno odottaa kaksosia. Heillä on jo ennestään kolme lasta, yksi poika ja kaksi tyttöä. Karri on 9-vuotias, Karita 8- ja Anu 7-vuotias. Mentiin heti aamulla katsomaan heitä, kun haluttiin leikkiä heidän kanssaan, mutta tietenkin myös ne tuliaiset persottivat… Marke on vähän mustasukkainen, kun hänellähän tätinä pitäisi olla etuoikeus seurustella Karitan ja Anun kanssa.

Milloinkahan se Anitan porukka tulee...

Meille ostettiin sika Linnansalmesta. Se on ihan pikkuinen possu vielä.  Kirjoitin sille runonkin... Ei se oikein onnistunut, taitaa jäädä taas yhdeksi harjoituskappaleeksi.

*

Tänään meille tuli Anjan mukana saksalainen poika. Suloinen, vaaleakiharainen 18-vuotias puutarhuripoika. Isänsä on arkkitehti. Äiti ei ollut oikein innoissaan saksalaisesta, aavistan sen jotenkin olevan sodan aikaisia peruja. Ihastuin tietenkin häneen silmittömästi! Hän ei polta edes tupakkaa!!!

  

Kun hän lähti, rukoilin hänen puolestaan, koska satoi - hänhän oli liikkeellä moottoripyörällä. Anja puhui hänen kanssaan saksaa. Miten toivoinkaan, että minäkin olisin osannut tuota kieltä! Mutta keskikoulussa opin ja monta muutakin kieltä sen lisäksi! Voi, kunpa koulu jo alkaisi!

*

Eilen oli Unikeon päivä ja samalla Hilman 13-vuotispäivä. Kun mentiin matkalta poimitut kukkakimput käsissä onnittelemaan,  Hilla sattui katsahtamaan Olaviin ja sanoi vahingossa omaa kimppuaan ojentaessaan, että ”Onnea Olaville!” ja tietysti kaikki räjähtivät heti nauramaan.

  

Vanhemmiltaan Hilma oli saanut lahjaksi päiväkirjan. Markekin sinne ilmestyi kukkakimppuineen Vapun ja Ullan kanssa. Kahvin jälkeen käytiin uimassa ja haaveilemassa tulevasta…

*

Maantietä tehdään kovalla tohinalla. Tien pohjahan on ollut käytössä jo jonkin aikaa, mutta päällyste ajetaan vasta nyt. Salmesta kuuluu yhtenään pamauksia, kun siellä räjäytellään. Kuorma-autot kuljettavat maata ja soraa linjalle ja me päästään joskus kyytiin soranhakupaikalle.

Päiväkirjan sivu hämärtyi. Olin nukahtamaisillani. Äkkiä pitelinkin kädessäni tuttua teosta. Sivuilla kävi vilinä ja… 

Rysky (jatkuu)

Syksyn värit kirjovat pellon reunamien lehtipuita. Vilkaisen ohimennessäni rannalla kököttävän savusaunan mustunutta ovenpäällystä ja nousen ripeästi rinteen Pentin ja kääpiön perässä. Saavumme talon sisäpihalle, jonka reunamille ollaan tälläämässä keltaista jalaksilla seisovaa puimakonetta ja sitä pyörittävää moottoria. Ne ovat miesten puheista päätellen yhteisiä pyykköskyläläisten kanssa ja ne on vasta uitettu sieltä lautan päällä ja vedetty hevosella pihapiiriin.

Muistan nähneeni tuon koneen pienenä, ryskyksi kai sitä silloin sanottiin. En kuitenkaan muista kunnolla ymmärtäneeni siitä muuta kuin sen, että toisesta päästä sen kitaan syötettiin joitain "heiniä" ja toisesta päästä ne tippuivat säkkiin. Kuullessaan tämän kääpiö ryhdistäytyy ja rupeaa selostamaan.

- Kuten näet, moottorista kulkeva remmi pyörittää tuota  puimakoneen sivulla olevaa pyörää. Siitä kulkee hihna toiseen pyörään, joka puolestaan liikuttaa koneen keskellä edestakaisin liikehtivää lavaa. Tuo nuori mies, joka syöttää lyhteitä koneen kitaan, koettaa saada ne kokonaisina menemään sinne. Kaleet tippuvat koneen alapuolelle ja huomaatko, miten tuo vaaleahiuksinen tyttö kerää niitä auskarilla, puisella kauhalapiolla? Ne viedään uudelleen eroteltaviksi vihneistä ym. roskista. Vihneet jäävät ruumeniin, joista tehdään hauteita lehmille syötäväksi.

  

Kääpiön selostusta kuunnellessani suuni muodostaa tuon tuostakin kysymysmerkin, mutta kääpiö jatkaa vaan. Viimein Pentti tönäisee tätä kyynärpäällään ja kääpiö vaikenee. Ehätän tiedustelemaan, mitä kummaa siinä oikein tapahtuukaan. Kääpiö näyttää kyllästyneeltä.

- Puimakone eli rysky ei saa kerralla eroteltua kaikkia jyviä viljankorsista, joten niitä tippuu ruumenien mukana maahan. Niitä sanotaan täällä kaleiksi ja ne laitetaan uudelleen puhdistettaviksi koneeseen, jolloin muu roska erottuu jyvistä. Näistä ruumenista tehdään lehmille hauteita siten, että niiden päälle kaadetaan kuumaa vettä ja jauhoja, jolloin vihneetkin pehmenevät syömiskelpoisiksi.

  

Tuijotan lyhteitä syöttävää miestä. Tämä näyttää kumman tutulta ja sitten valkenee: sehän on Marken isä! Nuorena ja suoravartisena, mutta itsensä näköisenä. Uteliaana hiivin lähemmäksi, ojennan käteni nyhjäistäkseni miestä, kysyäkseni, mutta silloin kuuluu portailta huuto: - Syömään! Ruskeahiuksinen lettipäätyttö (äiti?) siellä ilmoittaa ruoka-ajan koittaneen.

- Tullaan kuhan on saatu tämä pensa poltetuksi! vanhahko pienoinen ja laiha mies huutaa. Hänen äänensä kantaa voimakkaana kaikkialle. Tyttö huiskauttaa kädellään ja palaa sisälle.

  

Kääpiö virnistää. - Luulitko, että se näkisi sinut? Tuo mies?

  

Hämmennyn. Eipä kai... No ei tietenkään mies olisi huomannut minua! Eikä kukaan muukaan, olemmehan näkymättömiä vierailijoita toisesta ajasta…

  

Kun ruokailijat lähtevät sisälle, jalkani vetävät vastustamattomasti heidän jälkeensä. Astumme eteisestä keittiöön, jonka pöydälle ennestään tuttu tummahiuksinen nainen kantaa parhaillaan höyryävää keittokattilaa. Taas sävähdän. Mummu! Ja jos tuo on mummu, niin isoääninen mies on ukki! Katselen tarkasti molempia, sitten tyttöjoukko täyttää hyörinällään keittiön ja jostain syystä pelkään jääväni jalkoihin. Kamarin ovi on auki ja uteliaana pujahdan siitä sisälle. Kamari on tilava, kaksi sänkyä on sijoitettu molemmin puolin huonetta, pöytä ikkunan alle. Ikkunasta näkyy järvelle. Astiakaappi komeilee oviseinällä ja kiviuuni kohoaa nurkassa oviaukon toisella puolella.

  

Keittiöstä kaikuu taas vanhan miehen kuuluva ääni. Käännyn palatakseni. Astun ovelle…

Aamuaurinko tuikkasi suoraan silmiini.  Olin potkinut peiton päältäni, minulla oli hiki ja vartalon alle jäänyt kirja tuntui poraavan kylkeen reikää. 

20. RYSKY

Aidan taakse, lähimetsikköön, kohosi haaveilemani maja pintalaudoista, sellaisista, joita muut eivät tarvinneet. Seiniin jäi tietenkin rakoja, mutta ei se haitannut. Ovisaranat siihen sai samalla systeemillä kuin navetan vintillekin. Rakensin mökin yksin alusta loppuun.

  

Hökkelistä oli hyvä tarkkailla ympäristöä, leikkiä vaikka intiaanileikkejä ja olla vaanivinaan valkonaamoja ja villieläimiä. Erämaan kova laki olisi toisinaan vaatinut tietysti riistankin metsästystä, mutta siihen en pystynyt edes mielikuvituksissani, sillä hyppäsinhän polultakin syrjään, jos huomasin muurahaisten käyttävän sitä kulkureittinään.

  

Mutta majassa ollessa häipyivät kaikki tavalliset asiat. Oli vain hiljainen metsä, jonka ääniä kuulostelemalla sai tarkan tiedon petojen ja vihamielisten ihmisten olinpaikoista. Onneksi oven sai säppiin, joten hiipien tehdyn tutkimusmatkan jälkeen oli helpotus pujahtaa sisälle ja laittaa salpa paikoilleen. Seinälle kyhätyltä laudalta valitsin yleensä jonkin lehden tai kirjan ja sy­vennyin siihen. Niin, sikäli mikäli sääskiltä rauhaa sain. Jotenkin siellä oli kumma tunne… kuin ne entiset leikkikaverit olisivat kulkeneet mukana, en vain enää pystynyt näkemään niitä. Niin, muulloin kuin unessa.

  

Sateella mökissä ei voinut ollenkaan oleskella, koska silloin sääskien ylivalta oli ehdoton, ne iskivät kimppuun ja tunkivat kärsänsä joka paikkaan. Alkukesästä olinkin aina punaisilla pahkuroilla. Niitä kynsiessä iho meni rikki ja  tietysti niiden päälle kehittyvät ruvetkin oli vähän niin kuin pakko repiä pois, joten nahka näytti jatkuvasti miekanpistojen harjoittelukentältä. Sääsket tykkäsivät minusta. Ehkä ne olivatkin ainoita siinä suhteessa, tulin joskus ajatelleeksi…

  

Oli ilta, joten makoilin vinttihuoneessa ja luin, mitäpä muuta. Eihän unimaailma löytäisi minua, elleivät kirjat viitoittaisi sille suuntia. Haukottelin makeasti, oikeastaan olisi nukuttanut jo, mutta tartuin kirjaan uudelleen. Vinttihuoneen ikkunasta tulvi vielä sen verran valoa, että lukea näki. Vähän ajan päästä silmät rupesivat lupsahtelemaan ja kirja tipahti lattialle. Hajamielisesti kurottauduin sitä kohti, mutta valoisa hahmo olikin jo ojentamassa sitä minulle. Sateenkaaret leiskuivat kannesta kirkkain värein. Tietysti, ainahan se Nelli toi vain sen yhden ja ainoan kirjan, Tyhjän Kirjan. Siis uusi matka menneeseen taas odotettavissa! Uteliaisuudesta kihisten astuin kirjaan. 

Päiväkirjasta (jatkuu 2)

*

Keväällä kävin Hilman, Ullan ja Railin ynnä monen muun kanssa pyrkimässä sinne keskikouluun. Pääsykoetehtävät eivät olleet sen kummempia kuin mitä kevään kuluessa oli omassa koulussa harjoiteltu. Kerran eksyinkin siellä sokkeloissa, mutta eräs ystävällinen opettaja vei minut oikeaan paikkaan.

  

Eilen lähtivät Viljami, Selma ja Silja Helsinkiin. Siljan täytyy käydä näyttämässä leikattua silmäänsä lääkärille. Viljami ja Selma asettuvat asumaan Ämmänsaareen Selman isän taloon. Viljami oli saanut töitä jossakin mittausporukassa. Jos Selmakin pääsee töihin, minä menen hoitamaan Siljaa, siis piiaksi. Urho lupasi 5000 mk kuussa palkkaa. Kaikki kauhistelevat sellaisen summan antamista apulaiselle. Äitiä arveluttaa kovasti koko homma. Entä jos sattuisi jotakin? Mitä minä muka taloushommista osaan? Niin, mitähän, kun aina vain nokka kirjassa olen ollut, niinkö? Jotenkin puristaa ja tukehduttaa kun tuota ajattelenkin…

  

Samaan matkaan lähti Anjakin. Hän menee ensin Ouluun ja sieltä Kemiin. Myöhemmin hän menee pankkineiti-kurssille jonnekin Helsingin lähelle.

*

Olen muuttunut tämän puolen vuoden aikana hurjasti. Hiukseni ovat tummuneet, olen 150 cm pitkä ja painan 38 kg. Syksystä olen kasvanut 6 cm ja lihonut 6 kg. Kuka sen tietää, vaikka minusta vielä miten paksu äleytyy, kunhan aikaa kuluu? Eivätpähän sitten ainakaan hauku liian kuikeloksi, kuikkakoposeksi… ”Miksei Pihla syönyt? Onko renkipoika sitä lyönyt?” näinhän se äiti mulle loruilee joskus. No vitsiähän se on enkä sitä pahalla ajattelekaan...

  

Koulu loppui viime keskiviikkona ja nyt ollaan kesälomalla. Heti loman alkajaisiksi oli Olavi särkenyt niiden polkupyörän käyttökelvottomaksi. Oli vain kouhouksissaan ottanut vauhtia ja ajanut pyörän tahallaan päin Toivolan seinää, No, se Olavi keksii aina kaikenlaista… Välillä me kyllä tapellaan ihan käsirysyäkin, mutta sitten taas vaihdellaan kirjoja, kun ollaan molemmat kovia lukutoukkia. Olavi kyllä käy joskus salaa vintillä lukemassa minun kirjoituksiani, runoja ja kertomuksia, päiväkirjaakin, epäilen...

  

Äitienpäiville Selma lähetti minulle paketissa nailonsukat ja uudet kengät. Mukana olivat myös hänen vanhat kävelykenkänsä, joita aion kuitenkin pitää vain kotona. Hänellä on yhtä pieni jalka kuin minullakin.

  

Jaloista puheen ollen… Viljamilla on auto, Anglia ja kerran Selma halusi opetella ajamaan sitä. Minä työnnyin Siljan kanssa mukaan takapenkille. Rauhallisesti köröteltiin Salmen tiehaaraan. Siinä Viljami hoputti: ”Käännä, käännä! Sitä pitää vääntää reilusti…” No, Selma hätääntyi ja auto ajautui suoraan risteyksessä vastapäiseen ojaan. Onneksi se kävi ihan hitaasti eikä tapahtunut muuta kuin että auto pysähtyi raviin emmekä saaneet sitä pois, joten Viljami lähti hakemaan traktoria avuksi ja me muut lähdettiin käppäsemään kotia kohti. Silja ei tietenkään jaksanut kävellä, pikkuraasu, joten otin hänet syliini ja kannoin koko matkan. Olin paljasjaloin, niitä paleli ja pakotti, mutta tiesin, että minunhan se lapsi oli  huolehdittava kotiin, sillä Selma oli liian järkyttynyt hoksatakseen asiaa enkä minäkään säälistä kehdannut huomauttaa. Aika rätti olin, kun kotiin päästiin! Jalat sinipunaisina, kivien kolhimina…

*

Äiti ompeli taas lapsilisärahoilla ostetusta kankaasta meille kolmelle uudet mekot, joten oman koulun viimeinen juhla (minun osaltani) sai oikeat sille kuuluvat raamit. Mistäkö tiedän, että se oli viimeinen? No, tiedänpä vain, sillä Vappu kävi juuri Pyykkösestä palatessaan kertomassa pääsykokeen tuloksista.

  

Minä en meinannut millään pysyä nahoissani - nyt ehkä minäkin saan lukea ihan luvan kanssa… Kiitos, Taivaan Isä! Sinulla on siis Suunnitelma minua varten? Ehkä pääsen vielä joskus pois tästä köyhyydestä ja pystyn auttamaan kotiväkeäni! 

Päiväkirjasta (jatkuu)

*

USVANOITA

Sataa, sataa…

Yö heittää huntuaan.

Mietteisiinsä, syviin, vaipunut

mies harhaa,

uupunut.

Häilyen takaa auteren

käy usvanoidan tie.

Se kietoo viittaan hämyiseen,

luo pilvilinnain vie.

Pois unohtuu,

pois katoaa

maailma kavala.

On usvanoidan linnassa

tuntoja rikkaita.

Sarastus noidan karkottaa,

jää jälkeen viitan usva.

Lumous häipyy, hajoaa,

räjähtää rinnan tuska.

Käy riemuin linnut laulamaan,

heläjää metsän urut.

Ei suostu korva kuulemaan,

ei laannu sielun surut.

Hiljalleen hiipii unohdus,

ei itke enää kaipaus.

Varoen kuiskii ikuisuus,

helähtää hiljaisuus.

En tiedä, miksi loppu meni noin, mutta kun minun mielestäni runossakin pitää olla jokin tarina ja juuri siksi tuosta noin pitkä tulikin. Sanat ovat niin ihania ja niillä on niin mukava leikitellä. Ajatellaanpa vaikka heläjää, urut, tuska räjähtää, ikuisuus, unohdus, auer jne. Miten sitten hiljaisuus voi helähtää, kun eikö silloin pitäisi olla ihan äänetöntä? Tuntui vain tuohon sopivan, sillä ajattelin, että se hiljaisuus tulee niin äkkiä, että on kuin se helähtäisi merkiksi, että on niin äänetöntä, että se melkein soi korvissa. 

19. PÄIVÄKIRJASTA

Kumisaranat lonksauttivat oven kiinni napakasti. Istahdin hirren korkuisen ikkunan eteen. Sen kieroon vasaroitujen naulojen avulla kiinnitetyn ruudun takana pörräsi lukematon määrä ötököitä. Niitä pakkautui sisällekin; eihän navetan ylisille kyhätty kömmä nyt niin tiivis ollut, joten kaikistellen siellä ei voinut kauaa viipyä.

  

Päiväkirjan harmaa selkämys pilkisti vanhan maton alta. Tartuin siihen kiireesti.

  Oliko se unohtunut siihen vai oliko joku löytänyt piilon ja lukenut?

Mitä kaikkea siihen olikaan tullut tuherrettua?

Arvaahan, Päikkärini, mitä hassua Hilla ja Kaisu tekivät viikolla, kun alakoulun opettaja lähetti heidät kauppaan asioilleen. Ostokset olivat vähäiset, mutta niiden joukossa rapisi karamellipussi, jota tytöt arvelivat kaupassakäyntipalkakseen ja niinpä ne hyväkkäät avasivat pussin ja söivät herkut suihinsa. Kun opettaja sitten tiukkasi, mihin pussi oli jäänyt, ystävykset kertoivat nauttineensa jo palkkansa, että kiitosta vain. Opettaja meni ensin sanattomaksi ja puuskahti sitten, että itselleen hän ne oli tilannut, tytöt olisivat kenties saaneet muutaman tuontipalkakseen… Hih hii! 

Sain laskukokeista kahdeksikon, toivottavasti tulee todistukseenkin se sama...

*

Opettaja oli tänään hammaslääkärissä ja me saatiin Ullan kanssa pitää maantiedon tunti. Kuulusteltiin kartta-juttuja ja pantiin kyselymylly kiertämään. Lopuksi leikittiin vettä kengässä. Kyllä meistä vielä opettajia tulee!

  

Sataa räntää tai oikeastaan se on vettä ja sitä tulee niin, että lasi ropisee. Ulla ei voi nyt tullakaan meille  kinkkaamaan. Kävelimme kahdestaan koulusta ja koska Hilma ei lähtenyt mukaan, lupasi Ulla armollisesti leikkiä kanssani, mutta nyt siis sade kuitenkin pilasi senkin! Harmittaa vielä yks toinenkin juttu, jonka haluaisin painaa unholaan ikiajoiksi, mutta omatunto muistuttaa ja jankkaa siitä jatkuvasti. Ullalla oli nimittäin koulussa pyörä mukanaan ja meidän pihalla hyppäsin kouhottaessani sen tarakalle, mutta tietysti kissansilmä ehätti polveni eteen ja särkyi. Olin ihan kauhuissani, että mitähän se isä sanoo! Rahaa menee… Ja mitä Ullan isä sanoo? Hädissäni vannotin Ullaa, ettei hän kertoisi minun särkeneen sitä. Ulla lupasi, mutta tiedänhän minä, ettei hän voi pitää lupausta. Isä ja äiti ihmettelevät, mikä minun on. Asia painaa kamalasti!

Niin, muistin paljon myöhemmin tunnustaneeni tuon pyöräjutun ja Ullakin oli kertonut vanhemmilleen. Nämä eivät kuitenkaan olleet vaatineet korvauksia, sillä kylläpä he tiesivät, että mistä perheeni nekin rahat olisi näpännyt…

Luin Runotyttö- sarjan kirjoja. Siinä Emilia kirjoittaa juttuja ja runoja päiväkirjaansa ja päätin, että minäkin teen niin. Kirjoitin juuri sadun ilkeästä peikosta, joka saatiin parantamaan tapansa peikkokansan yhteisellä tuella. Juuri tuollainen ilkeä peikko tunnen joskus itsekin olevani, vaikkeivät tuntemani peikot ole sellaisia olleetkaan. Toivon vain, että joku pelastaisi minutkin siitä pahuudesta! 

Sitten kokeilin runoilua ja kirjoitin aamusäteestä. Ei siitä oikein kelvollista tullut, mutta kelvannee harjoittelukappaleeksi. Miten muka aamusäteeltä voi pyytää ”tassua”? Sanoisinko, että se on ihan hassua… HAH! 

*

Oltiin voimistelutunnilla metsässä. Leikittiin koiraa ja jänistä. Kun tultiin koululle, työnsi opettaja Hilman, Ullan ja minut kiusallaan tienposkeen ja lähti sitten juoksemaan hurjaa vauhtia pakoon. Ei me saatu kiinni vaikka tukka suorana perässä viiletettiin. Kun hän sitten oli menossa asuntolan puolelle, yritettiin kaataa hänet kumoon, mutta se oli meille liian iso urakka. Ei kaatunut. Luonnontiedon tunnilla kerrottiin kaskuja…

  

Pyrin oppikouluun ja toivon hartaasti pääseväni sinne. Anja lupasi ostaa minulle polkupyörän, jos pääsen. Millähän rahoilla? Ennemmin ottaisin hevosen, mutta siitä ei kannata enää edes puhua. Salainen unelmani on ratsastaa kouluun tuulessa liehuvin hiuksin, vierellämme loikkii Lassie, joka iloisesti syöksähtelee oravien perään, mutta palaa aina tottelevaisesti rinnallemme. Sidon ratsuni kiinni koulun aidan taakse, jätän sen verran köyttä vapaaksi, että se yltää syömään ruohoa ja uskollinen Lassie painautuu maahan siihen lähelle, vartioimaan. Siinä ne molemmat odottavat minua ja kun iltapäivällä pääsen vapaaksi, juoksee Lassie vastaani innoissaan ja hevoseni hirnahtaa silkasta riemusta minut nähdessään. Sitten ravaamme kotiin, talutan ratsuni talliin, pyyhin sen kuivaksi heinätupolla, harjaan, syötän ja juotan. Lassie seuraa kintereilläni sisälle, syötän senkin ja sitten se laskeutuu lattialle penkin viereen läksyjen tekoajaksi… 

18. MISSÄ SINÄ ENKELI NYT OLET?

Kaikki muut olivat lähteneet kylille. Ulkona helotti jälleen kirkas kevätaurinko ja hohtava hanki kutsui.

  
Vetäisin ulkovaatteet niskaani ja kiinnitin kuistin seinää vasten norkoilevat sukset jalkaani. Näillä Helsingin-reissulta saaduilla suksilla oli hyvä solautella latua kuin latua. Edelliset sujuttimet olivatkin sisaren peruja ja vielä sitäkin varhaisemmat olivat näppäräkätisen Anjan omin käsin minulle tekemät. Ja nätit ne olivat olleetkin, keskiosastaan vielä punaisiksi maalatutkin! Kärjet oli saatu kohoamaan laittamalla ne sitä varten valmistettuihin telineisiin puristuksiin. Kovin käyriä niistä ei tietenkään tullut, mutta sen verran kuitenkin, etteivät sukset ainakaan heti tasaisella ladulla tökänneet.

  
Pellon poikki vei metsämiehen latu ja lähdin huvikseni seuraamaan sitä. Välillä upotti ja nousut ja laskut vuorottelivat tasaisesti. Äkkiä jäljet nousivat kallion päälle. No, kai minä nyt tuosta pääsen, onhan tuo toinenkin päässyt… tuumin ja rupesin keinottelemaan ylöspäin.

  
Yllättäen jalka luiskahti kallion koloon ja kupsahdin pyrstölleni toinen jalka syvennyksessä, toinen suoraan ylös sojottaen. Hampaat irvessä ponnistelin sauvojen avulla pystyyn ja sain kuin sainkin vetäistyä koiven suksineen halkeamasta. Hiki höyrysi ja tuumin jo kääntyä takaisin, mutta päättelin sitten, että olin ollut matkalla jo niin kauan, että varmaankin latu päättyisi pian.

  
Arvaamatta lumi petti jalkojen alla ja siinä rytäkässä juutuin linkkuasentoon kallion halkeamaan molemmat jalat ylöspäin.

  
Herra hyvästi siunatkoon, nyt taisi käydä tosi köpelösti! manailin ja yritin hätäisesti sohia sauvoilla tukea. Sauvat upposivat kuitenkin lumen läpi enkä saanut niillä mitään otetta.

  
Hyinen lumipaakku solahti niskasta aluspaidan alle paljaaseen ihoon, sävähdin, hytkähdin – ja luisuin vielä vähän alemmaksi. Hiki rupesi kuivumaan ja vilu puskeutui salavihkaa sen tilalle. Täristen koetin räpistellä irti vielä kerran, mutta en saanut itseäni liikahtamaankaan.

  
Toivottomuus hiipi vähitellen pipon alle; kukaanhan ei tiennyt, minne olin lähtenyt, joten tokkopa etsijät osaisivat täältäpäin katsellakaan. Entäpä jos tässä lähistöllä, vaikkapa juuri tässä suoraan alapuolella onkin karhunpesä? Tai susilauma sattuu paikalle?

  
Lähes pakokauhun vallassa jatkoin rimpuilemista, ainoana tuloksena koloon jumiutuminen vielä tiukempaan, mikäli mahdollista.

  
Epätoivoisena tähysin yllä kaartuvalle tummenevalle taivaalle. Hätä kumpusi sielun äärimmäisistä syvyyksistä ja se sinkosi viestin kauas toisiin ulottuvuuksiin.

  Missä sinä enkeli olet? Etkö nyt seurannutkaan minua?

Äänetön huuto täytti pääkopan ja kiiri siellä kumisten ympäri, ympäri…

On säästettävä voimia ja levättävä välillä, huomasin sitten ja koetin rentoutua. Rakas, hyvä Taivaan Isä, auta minua taas kerran! pyysin.

  

Äkkiä tuntui kuin suojelusenkelini olisi seissyt siinä vierellä. Sisäisten silmien eteen nousi kuva kirkkaasta hahmosta, joka seurasi tutun näköistä lasta, kulki lakkaamatta tämän vierellä, nosti ylös hänen kompastuessaan, sulki syliinsä ja keinutti lohduttaen ahdistuksen ja itkumyrskyn keskellä.

”Käy lapsonen siltaa vaarallista. Ovat vaahtopääaallot alla uhkaamassa. Mutta vierellään enkeli hohtava ohjaa, vie perille lapsen, häntä siivillään suojaa…”

Tuota ääntä en ollut kuullutkaan pitkään aikaan! Sydämeen valahti entinen soma läikähdys. Säkeet valoivat mieleen rohkeutta ja luottamusta ja jälleen kerran sain varmistuksen tunteelle, etten milloinkaan olisi yksin. Siispä mitään hätää ei nytkään olisi.

- Hei! Ojennahan tänne ne torrakkosi! kuului siinä samassa toinenkin tuttu ääni. Kaapo seisoi halkeaman reunalla ja Anna oli parhaillaan sivakoimassa paikalle. - Koeta päästä eroon noista suksista ja keplottele sitten jalat takanasi olevaa kalliota vasten, niin että voit tukeutua siihen… Ja sitten vain työnnät niillä.

  
Helpottuneena kurkotin ja sain sukset irrotetuiksi. Ne solahtivat oitis kallion koloon. Varovasti hivutin toisen jalan sivukautta alas ja tälläsin kengänpohjan tiukasti kiveä vasten. Sitten nojauduin eteenpäin vatsan varaan, liu´utin toisenkin jalan taakse kalliota vasten ja ojensin sen jälkeen tontuille ensin toisen ja sitten toisen sauvani. Ponnistin jaloillani... ja humauksessa löysin itseni makaamasta rähmälläni halkeaman vierestä.

- Voi että... Kiitos! läähätin ja jäin hetkeksi lepäämään pää käsivarsien varassa. Kun viimein kohottauduin, ei lähellä näkynytkään enää ketään. Hölmistyneenä vedin sukset syvennyksestä, kompuroin vaivalloisesti niiden päälle ja kiinnitin siteet. Olikohan päässäni jotain vikaa? Kuvittelinko olemattomia?

  
Ylöspäin näytti olevan lyhyempi ja selvempi reitti kuin tulosuuntaan, mutta empiessäni, jatkaisinko eteenpäin vai palaisinko sittenkin entisiä jälkiä takaisin, olin kuulevinani etäisen kaiun, joka tuntui helisevän kallion laelta: - Tänne… Tänne…

  
Niinpä ponnistelin sivunousua kallion päälle, josta jatkoin hidasta taivallustani metsämiehen latua pitkin.

  
Maisemat olivat outoja, mutta täytyihän jostakin talo löytyä; eihän metsästäjäkään ilmaan ole voinut haihtua. Alkoi hämärtää ja pelko eksymisestä nirhasi sisikuntaa.

  
Väsytti niin, että jalat vapisivat, mutta tiesin, että pysähtyä ei saanut. Viimein harmaa talo häämötti hämärän keskellä. Sen ohi hiihdettyäni sukset sukelsivat äskettäin korpien läpi puhkaistulle tielinjalle ja helpottuneena tunnistin paikan. Koulu olisi vain vähän matkan päässä ja sieltä lähtisi latu kotiin.   
  
Huokaisin kiitoksen ylöspäin ja lähdin hiljakseen sivakoimaan tietä pitkin, hitaasti, mutta sisukkaasti.

  
Voipuneena laahustin pirttiin. Kotona ei ollut ketään ja pätkäytin itseni sohvalle.

  Kyllä ne toisetkin varmaan kohta tulevat…

Porstuasta kuului kolinaa ja Anja pölähti sisälle. - Herraisä! Täälläkö sinä törötätkin ja niemellä kootaan etsijöitä täyttä häkää. Missä ihmeessä olet rehjustanut? hän tiukkasi.

  
Perin juurin väsähtäneenä sain kaiken kakisteltua ulos ja Anja lähti viemään kylälle sanaa, ettei partiota tarvittukaan.

  
Vanhemmat olivat helpottuneita, mutta moneen kertaan kuulin kyllä kunniani ja jouduin lopulta pyhästi lupaamaan, etten milloinkaan, en niin milloinkaan enää lähtisi yksin tuntemattomia latuja pitkin enkä varsinkaan sanomatta siitä kenellekään, joten rauha palasi taas, ainakin väliaikaisesti.

  
Vasta nyt oikein kunnolla huomasin, mihin vaaraan olin antautunut. Sisäinen vilu karahteli... Miten kiitollinen olinkaan ikiomalle suojelusenkelilleni, että tämä oli sittenkin pitänyt silmällä ja lähettänyt tontut apuun. Vai olivatko väsymys ja kylmä saattaneet minut hetkelliseen unitilaan?

  
Yöllä uneksin tontuista jälleen. Oli kesä. Anna ja Kaapo ilmestyivät yllättäen metsämökkiini, joka oikeasti oli olemassa vasta haaveissani. Sääskien parvi leijui ympärillä ja ininä oli lakkaamaton. Itikoita koivunoksalla huitoen utelin, mistä tontut olivat tienneet tulla auttamaan.

- Höh, kuultiin tietenkin sinun huutosi! Kaapo selitti ja Anna virnisti: - Telepatiaa, näes… Ja sitten käytettiin sitä teleportaatiota…

- Miksette tuoneet minuakin pois samalla tavalla?

- No, sinähän olet unessa nytkin, ehkäpä uneksit silloinkin… Sitä paitsi sinunhan oli määrä oppia jotain siitäkin reissusta ja jos me olisimme huiskauttaneet sinut kotiin liian helposti, olisi voinut käydä niin, ettet mitään olisi oppinutkaan…