Vilkaisen ystäviini. Hätkähdän. Näiden hahmot ovat jotenkin erilaiset, epämääräisemmät kuin ennen. Kauaa en ehdi sitä kummastella, sillä mielenkiintoni kohdistuu kesäisen yön hämyssä kujalle ilmaantuvaan mustilaisjoukkoon, joka taluttaa hevosiaan pikku talliin. Kaikki eivät sinne sovi, joten loput jätetään kujalle. Pirtissä he etsivät itselleen makuusijan ja köllähtävät vähin äänin vällyjensä ja vilttiensä päälle nukkumaan.
Ajan ratas pyörähtää jälleen ja äkkiä onkin aamu, en osaa sanoa, mihin väliin jäänyt aika on hupsahtanut. Pyörryttää. Sekasortoisin ajatuksin seuraan mustilaisnaista, joka pyytää vanhaäidiltä perunoita. Tämä antaa niitä, kuten kuulemma aina on tehnyt, kääpiön sanojen mukaan. Vieras kantaa kohta höyryäviä perunoita pöytään, tarjoaa niitä anteliaasti talonväellekin, mutta nämä kieltäytyvät kohteliaasti, kätkevät hymynsä huivinliepeeseen tai kouraansa.
Verkalleen Pentti kääntyy puoleeni, katsoo surullisesti. – Kuule, olen tosi pahoillani, mutta… Emme ilmeisestikään tapaa enää… Minulle on sanottu, että menetän kiven ensi yönä… minäkin… ja sitten en enää osaa luoksesi.
Tuijotan häntä ymmälläni. – Mutta… Miksi?
- Me kasvetaan, Pihla, meistä tulee aikuisia.
Poika sipaisee kädensyrjällään poskeani. Hänen äänensä häipyy, hahmonsa muuttuu ohuemmaksi, ääriviivattomammaksi ja yhtäkkiä häntä ei enää olekaan siinä.
Kavahdin istualleni, sydän riehui. Poissa olivat niin makasiinit kuin kylkeisetkin, samoin Pentti ja kaikki muutkin. Hetkeen en tajunnut olevani kotona. Mutta se kirja oli yhä siinä kädessäni…
Katse harhaili, silmät pysähtyivät kirjan sivulle uudelleen. Se näytti heräävän eloon jälleen. Sivu hämärtyi, laajeni ja ikään kuin vetäisi minut sisälleen. Taas.
Ja äkkiä seisoin valkoisen kerrostalon edessä, talon, jonka muistin ennenkin nähneeni. Keväällä, pääsykokeiden aikaan. Määrätietoisin askelin etenin talon alaovelle, nousin portaat, raotin niiden päässä olevaa ovea ja työnnyin kapeahkoon eteiseen. Siitä käännyin oikealle ja päädyin huoneeseen, jota kalustivat kerrossängyt. Näytti siltä, että siihen mahtuisi monta asukasta.
Tämä oli varmaankin asuntolan puoli, mutta entä koulu?
Samassa olin takaisin pihalla, suuntasin kohti rakennuksen keskellä leveillään odottavia pariovia ja kuljin naulakoiden täyttämän eteisen ohi portaille, joiden yläpäässä kutsuivat avoimet juhlasalin ovet.
Sydämen syke kiihtyi ja vartalo jännittyi.
Tännekö minun oli määrä tulla syyskuussa?
Näky rupesi himmenemään. Pinnistin silmiäni, yritin pitää katseeni tiukasti ovissa kiinni, halusin ennättää niiden sisäpuolelle, mutta ne häipyivät vähitellen, kunnes hävisivät kokonaan.
Syliin unohtunut kirja liikahti lähes huomaamattomasti. Havahduin. Olin kirjan ulkopuolella jälleen. Sitten, hitaasti, kuin viivytellen, se sulkeutui, kohosi ilmaan, nousi ylemmäksi ja ylemmäksi muuttuen sitä läpinäkyvämmäksi mitä korkeammalle se leijaili. Lopulta se pysähtyi. Nyt sen ääriviivat tuskin näkyivät. Vaikutti siltä kuin se olisi jäänyt tauolle, odottamaan.
Odottamaan mitä? Uutta tulemistako? Sitten joskus... Näyttäisikö se silloin mennyttä vai tulevaa, molemmathan tuntuivat olevan sille mahdollisia? Ajalla ei todellakaan näyttänyt olevan johdonmukaista janaa…
Minua puistatti. Kylmänkirisevät väreet kareilivat käsivarsissa, mutta sitten, yllättäen, olemukseeni valahti selittämätön lämpö.
”Älä lapsonen huolia kanna, sillä eihän elämä anna enemmän kuin määrätty lie. Kyllä enkeli sinua turvassa vie…” hyrisivät tutut säkeet sisällä jossain. Ihan niin kuin ennen, silloin, kun olin juuri aloittanut kansakoulun.
Pulssin tasaantumista odotellessani viivyin nauttien pehmeän leppoisassa tunnetilassa, ymmärtäen, että kaikki menisi juuri niin kuin pitääkin…
